Uuden vuosituhannen toinen vuosikymmen on päättymässä. Olen tehnyt siitä yhteenvedon kirjana, jonka nimenä on ”Menetetty vuosikymmen”. Olen koonnut sen päivä päivältä, viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta niistä kirjoituksista, joita olen vuosikymmenen aikana kirjoittanut. Noin 3,5 miljoonaa on ne lukenut kotisivultani. Muista medioista en tiedä. Kaikkiaan oman mediani lukijoita on ollut sen alusta alkaen noin 20 miljoonaa mutta kirjojani, niistä luetuinta, ovat lukeneet toki muutkin. Kirja ”Social media economy and strategy” nousi heti julkaisuhetkellä 2000 miljoonan alan julkaisun kärkeen. Aikaa on jo noin vuosikymmen. Vuosikymmenen aikana olen kirjoittanut lähes 20 kirjaa, kuluvan vuoden aikana on julkaistu viisi. Lisäksi rinnalla ovat sähköiset kirjani. Myös niitä luetaan ja nykyisin enemmän kuin perinteistä kirjaa.
Miksi tällainen nimi kirjalleni?
Miksi uuden vuosituhannen toinen vuosikymmen oli menetetty? Miksi Suomessa oli seitsemän hallitusta ja viimeisen vuoden aikana kolme? Miksi presidentistä tuli erityisen suosittu ja palattiin liki Kekkosen ajan palvontaan johtajaa etsien? Miksi sosiaalinen media ja valemedia korvasi perinteisen median ja mihin tarvittiin niin kärkevää kieltä, johon presidenttimme puuttui yhtenään, huomauttaen savolaisen kirjailijan suulla ”tolkun ihmisestä”.. kontinkielellä ”kolkun tontista ja ”kohmisesta intistä”.
Kolkun kylä löytyi sekin ja tontti, johon rakennettiin talkoilla oma kylätalo. Intistä puhuttiin siitäkin ja etenkin sosiaalinen elämä ja talous muuttui sote sopaksi sekä maaltapaoksi, vuosikymmenen kestäneeksi taantumaksi. Eurooppa kadotti itsensä ja britit sekä samalla globaalista neliöstä syntyi kolmio.
Kolmion kärjessä oli uutena Kiina ja Pekin, vanhoina Moskova ja Venäjä sekä Washington ja Yhdysvallat. Eurooppa ja Bryssel katosi tässä kilpailussa ja on korvautumassa jatkossa Afrikalla. Suomessa poliittiset instituutiomme joutuivat syvään kriisiin siinä missä samalla demokratiamme ja hybridiin ajautunut mediamme.
Hyvästä rengistä, mediastamme, oli tullut kehno isäntämme. Elämä oli laiffii ja ihmisen parasta aikaa. Etenkin juuri elettävä, mutta ei enää historia, saati epävarma ja pelottava tulevaisuus maailman lopun kuvineen ja ilmastomuutoksineen.
Elämä oli edelleen arvokas vasta, kun sillä oli kyllin arvokas kohde. Ihminen oli tarkoitettu paratiisiin mutta kovin moni koki elävänsä helvetissä. Moni näki edelleen elämän unena ja kuoleman heräämisenä Arthur Schopenhauerin tapaan unelmoiden.
Vielä useampi koki elämänsä ongelmana, joka piti ratkaista, ei todellisuutena, joka olisi tullut elää ja kokea Sören Kirkegaardin oppeja noudattaen. Näin me elimme vain murto osan tuosta meille annetusta vuosikymmenestämme.
Seuraava vuosikymmen parantakoon sen, mihin edellisen vuosikymmenen järkemme ei riittänyt. Lopetamme rauhan haun itsemme ulkopuolelta ja samalla toivo muuttuu riskiksi, jonka uskallamme myös itse kukin omalla kohdallaan myös ottaa.
Emme enää murehdi sitä, mistä olemme tulossa, vaan sitä, minne olemme matkalla. Toivo ei ole vain riski, joka meidän on rohjettava ottaa, ja hyvät neuvot loukkauksia, jotka on parasta unohtaa.
Vuosikymmenen pienet huolet puhuivat, kun samaan aikaan suuret olivat mykkiä, ja juuri se teki elämän myös sosiaalisessa mediassa eläen helpoksi. Virtuaalinen elämä on huvittavaa ja helppoa niin kauan kuin kaikki ikävä tapahtui siellä jollekulle toiselle, kuten toimittajan elämässä nyt aina tahtoo tapahtua, ja olla uutisena epämiellyttävä ja ikävä, mieluiten vielä onnettomuuskin.
Elimme samalla tehden mediassamme tyypillisen mediayhteiskuntamme virheen, eläen toimittajan elämäämme, kuten itse halusimme, narsisteina. Varoimme elämää, jota toiset haluavat.
Aloimme hakea sitä, mitä sisimpämme sanoi oikeaksi. Sellainen elämä johti yhteiskunnalliseen kaaokseen. Elämä kun nyt on ollut aina tyytymätön ihminen, ei sen ihmeellisempää sosiaalisen median kautta sitä hoitaen. Sellainen on kuin oikuttelevan, pienen lapsen elämää.