Helsingin Sanomat esittelee tänään (29.12) Laura Lindstedin loistavan tekstin kirjoitetun kirjan puolustuksena vastassa luetut äänikirjat ja tapamme hakea sellaista, jota ei löydy kirjotetun kirjan ulkopuolelta. Hän sai vuonna 2015 Finlandia-palkinnon teoksestaan Oneiron. Sen oivaltaminen ja käyttö edellyttää lukemista. Joskus jopa useampaan kertaan. Ei kuulemista. Lindsted valmistelee parhaillaan väitöskirjaansa ja kirjailijapuheenvuoro on lehden traditio vuoden vaihtuessa alkaen vuodesta 1998. Allekirjoitan kaiken Lindstedin kirjoittaman. Säilytän sen tuleville sukupolville.
Kirjallisuus yksinkertaistuu, tyhmistyy. Sitä edistävät äänikirjojen rinnalla olemattomat lauseet ja ajatukset sosiaalisen median sisällä. Lukemiseen tarkoitettu aivojen visuaalinen sanojen tunnistamisalue katoaa meiltä vähin erin kokonaan. Se kerää tietoja paussien aikana lukiessamme, ei äänikirjaa kuunnellen tai olemattomia lauseita lukien. On eri asia tenttiä luentoni ja sen mukana tulevat kirjatkin kuin jättäen tekstin ymmärtämisen tentin ulkopuolelle.
Lukeminen on neurologisesti ja fysiologisesti tavattoman mutkikas tapahtuma. Kuuleminen ei ole. Lukeminen järjestää aivojen olemassa olevia rakenteita uuteen järjestykseen. Syntyy kokonaan uusia kytkentöjä, AJATTELUA.
En vastusta äänikirjoja, päinvastoin. Sosiaalinen media on parasta mitä tiedän siinä missä radio ja televisiokin, kaikki uusi innovaatio, jolla edistämme kielemme ja viestinnän saloja, avaamme ja vauhditamme luovuuttamme.
Me nyt vain luemme paljon enemmän kuin pelkän kirjailijan kirjoittaman tekstin. Kirjailijana tai tiedettä popularisoiden saatan vain lukijaa matkalle. Lukijan tapa hahmottaa teksti on HÄNEN OMANSA, ei vain tunnesanat ja niiden sisältö vaan paljon enemmän. Lukeminen on hyvin poikkeuksellinen ja vain ihmisen kokema elämys. Se erottaa meidät muusta luonnosta.
Kirjallisuus on siis sitä mitä LUETAAN. Se on AINUT taidemuoto, johon liittyy vain lukeminen. Kun opiskelija vastaa tenttikysymyksiini, hän ei vain kerro kuulemaansa luennoilla vaan LUKEMANSA kirjoista. Kirjan kirjoittaja saattelee hänet matkalle ja jokainen heistä kulkee eri matkan. Joskus mukana on myös symboleja, jotka ovat muuta kuin omia kirjaimiamme. Einstein ei muita käyttänytkään. Niiden lukeminen äänikirjaksi olisi ollut vähintäänkin outoa.
Emeritus professori Esko Valtaoja kuvaa omaa tiedettään käyttäen puhuttua kieltämme ja tiedettään popularisoiden. Kirjailija Jari Tervo on omassa kolumnissaan (HS 29.12) kuvannut nerokkaasti hänkin, kuinka sadun keinoin voi luonnehtia hyvinkin mutkikkaita asioita pukien ne keisarin uusiksi vaatteiksi. Siihen vaaditaan lukijaa, joka on myös lapsekas ja valmis ottamaan vastaan sadun kertojan jouluisen tarinan.
Se on luettava, ei kuultava ja yhdistettävä aiemmin lukemaansa, ei kuulemaansa. Näin se pysyy aisoissakin, sadun sisällössä, eikä puhutun tai televisiosta samalla katsotun tapaan muutu joksinkin muuksi, kuten juuri kerrottu tarina presdetti Mauno Kovistosta tai aiemmin Urho Kekkosesta.
Kuullun ymmärtäminen on eri asia kuin ymmärtää lukemansa. Kirja on autografi, loppuun saakka taiteilijan kirjoittama teko, ainutkertainen ja signeerattukin, kirjoittaa Lindstedt. Tulevaisuudessa, oikeammin jo nyt, vinyylilevyn tapainen ainutkertainen keräilyesine. Niitä on vain muutama kappale. Omat kirjani on tehty juuri näin. Kolmeen eri tarkoitukseen. Ne ovat myös sellaisina keräilijälleen arvokkaita. Kyse on SANOJEN välittämisestä, ei fetisoinnista tai snobismista, kuten Laura Lindstedt kirjoittaa.
Uuden kirjan, lapsen, teko ovat ylisukupolvisia tekoja ja ilmentävät hyvin eksistentiaalista tapaamme hakea ikuisuutta ja jatkuvuutta uuden luomisen merkityksellisimpänä sivistyksemme tuotteena. Kirjarovio on pelottavinta mihin voimme ryhtyä.
Kirjan ydin onkin sen tallentamisessa, säilyttämisessä, kommunikoinnissa aikojen yli ja läpi. Se on ihmisenä olemisen tärkein elementti kautta aikojen. Jotkut kirjat jäävät eloon, jotkut pitävät meitä elossa. Se ei ole ääni eikä huuto.