Jatkan siitä mihin eilen lopetin kuvatessani Pakka Hyvärisen ja samalla myös veljeni kuolemaa. Olimme kulkeneet yhdessä yhden ihmisiän ja nähneet samalla kolmen sukupolven syntymän. Olimme isovanhempia ja meiltä saattoi jo odottaa jonkin sortin testamenttiakin syntyvälle seuraavalle sukupolvelle.
Aina ei aloiteta alusta ja päädytä toistamaan samoja virheitämme sukupolvelta seuraavalle. Nyt siitä piti huolen uusi teknologia, jonka olimme valjastaneet omaan käyttöömme. Se jatkoi elämäänsä ja tallensi vanhaa, eikä välillä kuollut mihinkään. Robotiikka ja keinoäly teki meistä kuolemattomia. Meistä ei pääse ikinä eroon. Olemme vaikeasti haudattavia.
Elämme nyt mediayhteiskunnan koronan aiheuttamaa hybridiä. Jotkut toipuvat siitä muita vikkelämmin ja siinä nopeat syövät hitaat. Koronaan varautuneet ja sen jo ohittaneet yhteiskunnat ovat jo näkyvillä. Osa jää sen vangiksi eikä toivu ikinä. Sama pätee kaikkiin muihinkin ajassa ja paikassa liikkuviin ilmiöihimme. Osa niistä on regionaalisia, osa spatiaalisia tai olemme itse rakentaneet omat rajamme ja alamme elää joko aspatiaalisessa tai täysin pysähtyneessä ja taantuvassa ympäristössämme.
Seurasin eilen nelituntista suoraa lähetystä Forssan valtuuston kokouksestamme. Korona oli pakottanut valtuutetut esiintymään kameroiden edessä ja sehän on aivan eri asia kuin puhua tyhjille seinille valtuustosalin kokouksissamme. Meitä ei ole koulutettu tällaiseen esiintymiseen ja sen kyllä huomasi. Televisiota ja nettiä koko ajan seuraavat ovat toki harjaantuneet katsomaan, mutta usein myös nuorempina esiintymään kameroiden edessä kiitos koulutuksemme. Jopa stand up koomikotkin ovat jo ammattinsa osaavia ja heille nauretaan syystäkin. Kamera hyväilee heitä ja pilkkaa yleisöä, ei päinvastoin.
Koronan jälkeinen aika tuo mukanaan mediayhteiskuntamme ne kasvot, joilla haluamme ja kykenemme esiintymään varoen leimautumasta vahvasti poliittiseen liikkeeseen, yhden asian ihmiseksi saati kömpelöksi kuvaruutuhahmoksi, vailla siihen vaadittavia taitoja ja ehostustakin.
Nyt meni forssalaisten kokous maailmalle tavalla, jossa se annetaan anteeksi juuri koronan tuomana poikkeuksellisena tahattomana pilana, jossa kaikki meni Kankkulan kaivoon ja muistuttikin Hannes Häyrysen 1960-luvun viihdettä ilman sen ammattinsa osaavaa juontajaa.
Tippavaaran vaha isäntä oli hänkin ammattinsa osaava näyttelijä. Oman aikamme television pääsetettävät puoluejohtajat ovat hekin ammattilaisia. Heitä arvioidaan ja annetaan pisteitä onnistumisista ja epäonnistumisista.
Yhdysvalloissa kameroiden edessä kouluttaminen aloitettiin varhain. Mediavahtikoirat oli oma ammattinsa, siinä missä meillä demokratian kriisiin johtaneet tapahtumat kyettiin myös ennustamaan hyvissä ajoin netissä luettaviksikin.
Toki niitä on luettukin, myös eilen runsaasti, mutta eniten muualla kuin Forssan kaltaisissa pienissä taantuvissa yhdyskunnissamme ja pienten seutukuntiemme sisällä. Niitä on meillä yli 50 kaupunkia ja liki 200 kuntaa niiden ympärillä. Nyt alkoi sitten opiskelu, jossa nopeat syövät hitaat myös kameroittemme edessä esiintyen.
keskiviikko, tammikuu 23, 2008
Mediavahtikoira
Mediavahtikoirasta visioivaan oivallukseen
Journalismi ja media ovat saaneet kritiikkiä. Hyvää journalismia valvoo Julkisen sana neuvosto.
Julkisen sanan neuvoston uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Pohjois-Savosta syntynyt toimittaja-mediayrittäjä Pekka Hyvärinen. Hänen edeltäjänsä Jakob Söderman ja Kalevi Kivistö jättivät tehtävän kesken kaiken. Molemmat eläkeläistyneitä maaherroja. Se kertoo kaiken Julkisen sanan neuvoston merkityksestä median itsensä kokoamana valvojana itse itseään valvoen. Siinä toteutuu oikeus ja demokratia, kaikki suomalaisen yhteiskunnan hyveet.
Näistä hyveistä tunnetuin on valvoa itse omia tekojaan ja se löytyy Vanhasta Testamentista. Kaikki eivät siihen aina kykene ja median kohdalla kansan luottamus näyttäisi viimeisten tutkimusten mukaan vähentyneen. Kansalaiset eivät kuluttajina usko vaikuttavansa enää median sisältöön juuri lainkaan ja ehkä näkyvin perinteinen media (iltalehdet) näyttäisi olevan vain viihteen väärtti. Siihen luottaa vain 15 % suomalaisista, Helsingi Sanomiin sentään vielä 65 %. Median yleisarvosana on tyydyttävä. Se on välttävää parempi.
Hyväristä tehtävä ei huimaa. Hän on toiminut Suomen Kuvalehden ja MTV 3:n uutisten päätoimittajana. Vuonna 1996 hän jätti kuukausipalkkaisen työnsä ja siirtyi yllättäen viestintäyrittäjäksi ja alan kouluttajaksi. Koulutusta saivat etenkin maan suurimmat firmat ja pörssiyhtiöiden suuret päättäjät. Ne jotka omistavat median, markkinoinnin ja mainonnan.
Tutkimuksen mukaan juuri nämä mainittiin ensimmäisenä, kun kysyttiin median todellisista vaikuttajista. Vanhalla medialla väitettiin olevan liikaa valtaa vanhempien ikäluokkien vastauksissa. Sen mielestä sen lauluja laulat jonka leipää syöt. Nuoret saavat tietonsa uusmedioista ja voivat vertailla ja valita koko ajan kriittisesti. Heidän on myös opittava medioittemme käyttö ja kameroitten edessä tapahtuva esiintyminenkin.
Istuin Pekka Hyvärisen kanssa Iisalmen lyseossa opiskelemassa yhdessä Fiasco-teatterin muiden suurten hengenjättien kanssa. Immo Kuutsalla oli luokanvalvojana raskas mutta kiitollinen tehtävä. Mukana kun oli myös tuleva kuplettilaulaja Jaakko Teppo, hieman vanhempana Keijo ”Keke” Rosberg ja Seppo Kääriäinen, Isä Panteleimon ja monia muita.
Meitä oli silloin runsas 40 samassa luokkahuoneessa pelaamassa ”jätkänshakkia” ja syömässä eväitämme. Kilpailu Pekan kanssa oli armoton etenkin matematiikassa, äidinkielessä mutta ennen kaikkea shakkimestaruudessa. Se oli kuin Stefan Sweigin shakkitarinasta suljetussa yhteisössä, jonka ikkunoissa oli kalterit.
Pekka kirjoitti kirjan ”Minä ja Lootin vaimo”, Eino Säisä tätä osuvamman kirjan opettajien elämästä pikkukaupungin idyllissä. Siitä syntyi pienen kaupungin sisällä skandaali. Kilpailin Säisän oppilaitten kanssa alle kymmenvuotiaana aloittaen runojen lausunnassa. Poliitikkojen tupaillat oli tyypillinen paikka esiintyä. Eniten kuulijoita veti Veikko Vennamon tupaillat. Seurasin lapsena hänen esiintymistään ja yleisön reagointia joskus pelon sekaisin tuntein. Hurmio muistutti ylivertaisen körttikansan saarnamiehen puheita mutta moneen potenssin korottaen.
Stefan Sweigin kirjaa lainaten, Pekan tehtävää voi nyt kuvata joko hänen oman kirjansa kautta Lootin vaimona tai pelaamassa peliä, jonka ruudut heijastuvat kaltereiden ikkunoista, pelinappuloina leivänpaloista muovaillut välineet. Kun mediasta on kyse, vastassa on aina ”ei kukaan”. Sellaisessa pelissä ei voi voittaa, ei pelata itseään vapaaksi, ei vilkuilla taakseen. Hyvärinen on tehnyt väärän valinnan. Oppimisessa tärkeintä ei ole lukutaito ja lukemansa toteuttaminen myös käytännössä vaan oikeat valinnat ja vielä oikeaan aikaan ne suorittaen. Nyt aika ei ole oikea.
Pekan matka Savon Sanomien kesälomatoimittajasta monipuoliseksi mediamieheksi oli odotettu. Helsingin Sanomat kuvaa häntä lupsakaksi ja sanavalmiiksi savolaiseksi. On saatu keskustelukykyinen ja osallistuva puheenjohtaja. Hän jos kuka tuntee median kriisin, toimittajien työtavat sekä poliitikkojen halun puuttua median ohjaukseen. Aikanaan presidentti Mauno Koivisto antoi sopulilaumasta lausuntonsa vain Hyväriselle.
Presidenttiä ei saanut tulkita väärin. Savolainen osasi tulkita varsinaissuomalaista murretta sen jälkeen kun Mikael Agricolan Turun murretta oli muutettu itämurteitten suuntaan. Tämän hermeneuttisen osan Hyvärinen hallitee suvereenisti. Tässä tehtävässä se ei kuitenkan yksin riitä. Pekan heikkous oli matematiikka. Keijo Rosbergin miltei kaikki. Auton ajamisessa siitä on apua. Keskittyminen olelliseen helpottuu. Konvergoivasta ihmisestä ei saa divergoivaa enää keski-ikäisenä.
Kolumnistin tehtävät Pekka joutuu jättämään Aamulehdessä ja Radio Ylen Ykkösessä jääviyssyistä. Se on vahinko. Toisaalla nyt tarjoutuu tilaisuus vastata huutoonsa. Julkisen Sanan Neuvosto on median itsensä ylläpitämä elin. Sen johdossa ei voi oikein istua median työtapoja tuntemattomat ihmiset.
Ehkäpä nyt kolmannella kerralla lopultakin onnistaa. Parempaa valintaa media ei olisi kuitenkaan voinut tehdä. Kolmatta kertaa kausi ei varmasti katkea riitaisasti kesken. Siitä pitää huolen median oma kriisi ja katoava uskottavuus. Mediavahtikoira pyrkiikin löytämään uskottavuutensa ja profiloituu uudella tavalla ja ajan vaatimusten mukaan. Pelkkä poliittinen tai mediaosaaminen eivät nyt riitä.
On tunnettava myös rahoittajien näkökulma. Kuluttaja on siirtynyt jo uusmedioiden kansainväliseksi käyttäjäksi eikä elä harhaisessa maailmassa. Tutkimusten mukaan luottamus mediaan on vähenemässä ja omaa osuuttaan kuningas kuluttaja pitää miltei nollan arvoisena. Sitä tuskin voi palauttaa eikä se auta taloudellisessa kriisissä. Pelinappulat on muovattava edelleenkin leivästä.
Suurin muutos tulee tapahtumaan keskustelussa median asemasta ja sen tilasta. Julkisen Sanan Neuvosto ei enää ratko pelkästään yleisön antamia kanteluja tai piispojen lausuntoja etukäteen siitä, mitä suuret mediat ohjelmistoonsa ottavat. Ennakkosensuuri häviää silloin, kun sitä ei oikeasti enää voi järjestää internetin sisälle. Mitä entiset maaherrat siellä tekivät? Eläkkeellä olevat poliitikot? Tuskin he uskottavuutta lisäsivät mediaan.
Paljon näitä vaikeampi asia on suhde uusmediaan ja sen merkitykseen suhteessa perinteiseen tiedon tuotantoon ja jakoon. Vielä tätäkin vaikeampaa on kansainvälistyvän median suhde nuoriin ikäryhmiin ja vanhenevan kansan suhde omiin medioihinsa ja niiden rahoitus. Kotimaisten pörssiyhtiöiden viestityksen kouluttaja joutuu ratkomaan sellaisia linjauksia, joita median tutkijat ovat eniten pelänneet.
Näistä suurin on raha, kotimainen ja ulkomainen koditon vaikuttaja ja sen merkitys tiedotuksen sisällöntuotantoon, tiedostuspolitiikan suuntaan ja rumaan sanaan korruptiosta. Kun pörssit notkahtavat, media vaikenee. Mitä tekee silloin mediavahtikoira, viestintäyrittäjä ja pitkän päivätyön tehnyt mediapäättäjä.
Toimittaja Jouni Tervo (HS 22.1) olettaa hänestä tulevan television keskusteluohjelmien oivallisen vakiovieraan. Näin mediavahtikoirasta tulee samalla vaikuttaja ja taustojen oivallinen kertoja. Sen Hyvärinen osaa edeltäjiään kirkkaasti paremmin ja on heitä uskottavampi.
Vaikkei olekaan entinen maaherra, menneen maailman politiikan tuote saattohoidossa. Sellaiseen osaa vanha media ei halua joutua. Sellainen rapauttaisi yhteiskunnan demokraattisen perustan. Kuka nyt haluaisi seurustella Lootin vaimon kanssa?
maanantai, tammikuu 21, 2008
Demokratian kriisi
Demokratian pelko on demokratian alku
Amerikkalainen Freerdom House kuvaa tuoreessa raportissaan kuinka voimakkaat valtiot ovat yhtäällä tyrannian kannattajia ja toisaalla jarruttavat tai rapauttavat demokratian kehittymistä ja säilymistä myös lähialueillaan. Raportissa mainitaan erityisesti Kiina, Venäjä, Pakistan, Iran ja Venezuela. Vapauden asia on taantunut noin joka viidennessä maailman paristasadasta valtiosta. Alle puolet maailman väestöstä asuu vapaissa valtioissa.
Erityisesti kehitystä ovat taannuttaneet eräät markkinahenkiset autoritaariset valtiot käyttäen sorron menetelmiä. Vallanpitäjä voi luonnonvaroillaan ylläpitää harvainvaltaa ja ostaa tukijansa. Ei ole syntynyt keskiluokkaa, joka ylläpitäisi itselleen kuuluvaa poliittista valtaa. Autoritaarisen vallan käyttäjä ei luovu vallasta hyvällä. Keskiluokka varoo kapinaa ja taantuu, jolloin demokratian ystävät vähenevät tai menettävät välineensä.
Suomessa demokratia toteutuu puoluelaitoksen välityksellä. Puolueiden yhteinen jäsenmäärä on vain runsas 5 % kansakunnasta. Se vanhenee joka vuosi vuodella. Uusia nuoria ei tule mukaan. Ei oikeasti edes haluta! Puolueiden johdon valitsee joukko, joka pelkää menettävänsä valtaansa puolueiden iäkkäille jäsenille, 5 %:lle kansakuntaa. Missä ovat ne 95 %?
Eliitti ei tahdo suostua jäsenäänestyksiin edes puolueensa johdosta ja sen sisällä. Se on oma etuluokkansa, joka valitsee itse itsensä eikä oikeasti enää voikaan uusiutua. Puolueet eivät halua uusia jäseniä, koska se on riski demokratialle, ne sanovat. Tässä demokratian pelko on sen orastava demokratian alku. Uusdemokratia toteutuu toisin kuin edeltäjänsä.
Puoluelaitos on tullut tiensä päähän. Se ei voi uusiutua. Sen korporatiivinen rakenne ei ole tehty sellaisen vallan käyttöön, jossa aito demokratia toteutusi. Se elää omaa elämäänsä, eikä se sivua enää sen kansakunnan elämää, jossa elävät 1980-luvulla ja sen jälkeen syntyneet. Ylimielisyys syntyi jo varhain eikä arvomaailma muutu, vaikka muu maailma muuttuisikin. Geenit toimivat niin, ja se on hyväksyttävä, sen jälkeen kun ne ovat sulkeutuneet lopullisesti. Lastemme kohdalla se tapahtuu varhain.
Demokratia on aina riski. Kaikki ei aina toteudukaan kuten puoluejohto on laskelmoinut. Puolue-eliitiltä demokratia edellyttäisi rohkeutta, demareilla edes häivähdys punaista Hella Wuolijoen ja hänen sisarensa tapaan sekä Erkki Tuomiojan muistiinmerkitsemänä.
Erkki Tuomiojan kuuluttama jäsenäänestys tullee myöhässä, mutta on merkki puoluelaitoksen syvästä kriisistä myös Suomessa. Se ei kulje innovaatioprosessin yhteiskunnallisena uudistajana vaan jälkiomaksujien jarrukenkänä. Miten sellainen voisi nuoria kiinnostaa? Joillekin vanhuksille Venäjän malli rappionakin on edelleen myös Suomen malli. Takaraivossa oleva ei pyyhkiydy mihinkään. Populismi politiikassa on kohta jokaisen huulilla ympäri maailmaa ja etenkin Euroopassa.
Ylimielisyys ja pelko demokratiasta näkyy nyt joka paikassa. Kun vastaan haraavat alkavat olla enemmistönä kaikessa, eläkeläistynyt puolue on sosiaalisten ja kulttuuristen innovaatioiden pahin este erityisesti maassa, jossa kaikki huomio alkaa kohdistua ikääntyvän väestönosan toimentuloon. Demokratian pelko tuo siihen nöyryyttä tai viimeinenkin jäsen katoaa harmaantuneiden herrojen jäsenkokouksista. Tyhjästä ei voi nyhjäistä.
Uusmedioita on mahdoton ohjailla eikä Nokia voi menetellä Saksassa samoin kuin Stora Enso Suomessa. Paperia on tuotettava kuitenkin edelleen Suomessa ja se edellyttää moraalia. Pois potkitut alkavat osoittaa mieltään rajummin, kun muuttuva maailma ei olekaan demokratiamme mallin mukainen, myötäillen vanhaa kollektiivista pääomaamme. Sen rapauttajia vaaditaan tilille. Se on omituinen ilmiö herrakansan johtajille. Herran pelko ei olekaan enää herran alku.
Demokratiasta vieraantunut ei ymmärrä, kuinka ihmiset kokevat asiat silloin, kun heitä kohdellaan asiattomasti kaltoin. Kun työ on tehty hyvin ja tehdas menestyy, demokratia ja sen hyveet ovat omiamme, eivätkä globaalin rappion tuotteita ei-demokraattisista valtioista. Hyvinvointivaltio ja sen luterilainen oppi sisältää hyvin tehdyn työn ja siitä palkitsemisen. Ei väärästä kulttuurista lainattuja ja ylimielisten keski-ikäisten miesten vakuutteluja, kuinka kyseessä on pakko.
Se syö demokraattisestakin maasta demokratian ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdessä rakennetun perustan. Nyt tarvitaan hienotunteisuutta entistäkin enemmän, ei ylimielistä öykkäröintiä, herrakansan henkeä.
Toisin toimien katoaa myös kapitalismi ja sen perusta, demokratia korvautuu meille vierailla arvoilla, joissa potkut saa sellainen, joka on tehnyt työnsä hyvin ja tulosta syntyy. Kun potkun antaja on entisen korpi- tai teollisuuskommunistin lapsi, talonpojan jälkeläinen, se alkaa syödä kulttuurin arvokkainta osaa. Saksalainen patruuna ei ollut näin sokea Reetta ja alamme kaivata aikoja, joita kutsutaan hybridin jälkeiseksi ajaksi.