Suomalainen media on heittäytynyt avoimeksi ja rehelliseksi. Vanhan poliitikon tapaan se käyttää nyt viimeistä keinoaan. Kun kaikki muut konstit ja kommervenkit on kokeiltu entäpä jos kokeilisit olla kerrankin rehellinen.
Vanha byrokratia haudataan
Rehellisyyden puuskan käynnistää Suomen Kuvalehden (no 35) päätoimittaja kertomalla kuinka vahoja rakenteita ja huonosti kannattavia yrityksiä ei pidä pönkittää julkisella tuella. Kilpailu on avaintekijä myös tieteellisessä työssä ja koulutuksessa. Työelämään on saatava joustavia rakenteita ja valmistuminen sinne on sujuttava vikkelästi. Sananvapautta on lisättävä kaikkialla ja julkisen sektorin uudistaminen hoidettava. Vanhakantaisen virkamiesvallan aika on ohi.
Nopeaa, yhtä ratkaisua hyvinvoinnin turvaamiseksi on turha odottaa. Tuottavuuden kasvun hidastuminen kertoo yhden mallin turmiollisuudesta Suomessa ja Tanskan mallia suositellaan. Väestön vanhetessa uudistusten kun on myös onnistuttava.
Avoimuus ja vuorovaikutus
Avoimuus ja vuorovaikutus, reaaliaikainen sosiaalinen pakko, tuli sosiaalisen median ja internetin kautta kuin syysmyrsky uutena yhteiskunnallisena paradigmanamme. Sen täsmäkuvaajana Kuvalehti käyttää yhden miehen loikan anatomiaa analysoiden sosiaalidemokratiasta perussuomalaisiin loikanneen Matti Putkosen ratkaisua.
Metalliliiton puolue- ja ay-jyrän viimeisten vuosien henkinen taisto on monen suomalaisen duunarin kokema, jossa syyt koetaan puolueessa, joka luisteli alta pois ja ihminen jäi ilman vuosikymmenien tukirakennettaan. Toki tämä kehitys oli ollut jo pitkä.
Tuon saman sai kuulla usein 1960-luvulla silloisen maalaisliiton ja keskustapuolueen ja siitä eronneen vennamolaisen populistisen kansanliikkeen perustajien kertomana. Moni kuvasi tupailloissa tuntemuksensa aivan kuten Putkonen nyt. Syy ei ollut pieneläjissä, maalaisliittolaisissa tai korpikommunisteissa ja heidän taistelussaan vaan puolueessa, joka vedettiin mattona alta.
Oikeammin kyseessä oli koko yhteiskunnallisen paradigman muutoksesta tuolloinkin ja maailmankuva pyrittiin säilyttämään vaikka maailma ympärillä muuttuikin ja maaseutu autioitui kyläkunnittain, elämän jatko oli haettava Ruotsista juuri kun se oli saatu raivattua sodan jälkeiseen Suomeen hyiseen korpeen kouluineen ja kauppoineen. Kaikkea tätä hyvää kesti vain vuosikymmenen.
Vanhat rakenteet rytisevät
Keskustalla ovat viljelijäpohjaiset ja vanhat maalaisliittolaiset arvokonservatiivit ja änkyrät, demareilla vastaavasti ay-väki ja etujärjestöt. Ja sitten ovat nämä cityvihreät ja muut passiiviset kelkasta pudonneet, joilla ei ole tässä vanhassa maailmassa paljoa sanasijaa ja kukaan ei kuuntele sen enempää vasemmalla kuin oikealla, vihreitten suunnalla. Arvomaailma on pirstaleina ja yhtenäiskulttuuri maahanmuuttajan oloinen ja näköinen.
Suomen Kuvalehti jatkaa rehellistä analyysiään tarttumalla seuraavana Kekkosen aikaan ja oudoksuu kuinka tämä kahtia jakautuva Suomi ei muista tuosta ajasta muuta kuin joko savupirtin pojan ja merkittävän vallankäyttäjän, tai oikeammin vain harmittoman retrohahmon, mukavanoloisen kaljun miehen.
Maan kiistellyin poliitikko ja kelkan kääntäjä on enää tutkijoiden kohde ja heistäkin Juhani Suomen mittatikkuna oli vain lopputulos. Se miten lopputulos on saavutettu ei ole lopulta kiinnostavaa. Näin Kekkonen oli lopulta suurmies suurine virheineenkin ja hänelle oli suotu Neuvostoliitosta legitimiteetti liioitella idän uhkaa. Kekkosen perinnöstä on kadotettu oleellinen, se mikä syntyi ennen Koivoston aikaa.
Tuolta ajalta syntyi käsite Venäjästä, joka on enemmän luonnonvoima ja mahti kuin oikeusvaltio ja naapuri, jolla itsellään on paljon naapureita ympärillään ja valvottavana etuja, joista Suomi ei ole alkuunkaan ensimmäinen. Sen kertominen näyttäisi olevan kokoomuslaisille vaikeaa ilman Max Jakobsonin apua ja rehellistä analyysiä.
WSOY lihoiksi
Lehden rehellinen linja jatkuu WSOY:n menetetyn maineen ruotimiseen ja oletukseen, jossa taloa pannaan juuri myyntikuntoon ja koneen Antti Herlin ratkaisijaksi ongelmatalolle. Kirjailijan paikka tuossa hankkeessa on melkoisen vaatimaton ja puheet lojaalisuudesta talolle ovat heiltä naiiveja.
Herlinin “partekit” Sanomassa olisi luonnollista jatkoa sille kehitykselle, jossa suomalainen printtijulkaisija ja kustantaja elää juuri tässä uuden paradiman vaiheessa. Kirjailijoita maailmalla riittää 3,5 miljoonaa ja kaikki ovat siinä samassa kelkassa. Suomessa väitellään juuri apurahakirjalijoistamme ja apurahan merkityksestä kirjallisuutemme sisältöön. Se ei ole vähäinen. Kirjallisuus ei elä Suomessa suuren kukoistuksensa vuosikymmentä.
Rehellinen Hesari
Helsingin Sanomat (7.9) jatkaa tätä rehellistä linjaa kertoen kuinka vallan katoaminen kiusaa presidentti Halosta. Samalla kerrotaan kuinka Helsingin Sanomien linja on koko ajan ollut parlamentarismi ja sen tukeminen, ei siis presidentin valtaoikeuksien. Parlamentarismissa kun valta on eduskunnalla ja sen luottamusta nauttivalla hallituksella.
Toinen rehellisyyden puuska tulee toimittaja Matti Apusen kolumissa, jossa hän pohtii toimittajan eettistä asemaa ja maailmankuvaa, kuvitteellista objektiivista tarkkailijaa. Jokaisella toimittajalla kun on oma paradigmansa, maailmankuvansa, jonka päälle hän juttunsa kasaa ja usein vielä kriittisesti arvostellen ja jopa liki herjaten parlamentarismin pelisäännöin pelaavia ihmisiä. Millä oikeuksin ja eväillä, kenen leipää syöden? Ketä äänestät, toimittaja?
Sitoutumattomien jutut valheita
Apusen mukaan ilman poliittista kantaa tehty juttu on pääsääntöisesti valhe ja toimittaja, joka ei ole sitoutunut mihinkään suuntaan, on samalla välinpitämätön ja jutut turhia. Toimittaja on jäänyt kaipaamaan jo eläkkeelle jääneitä ja värinsä selvästi paljastaneita Ilkan Kari Hokkasta, demareiden Aimo Kairamoa. Samalla Ylen Timo Harakkaa saa kehuja selvästä linjastaan.
Medialukutaitoon kuulu tietää ketä toimituksessa on töissä ja millainen maailmankuva kirjoittajalla on. Kun toimittaja pyrkii leikkimään tutkivaa journalistia ja tieteen tekijää, hän on valinnut väärän ammatin.
Briteillä toimituksissa salakuuntelu on arkipäivää ja lehti tekee siitä näkyvimmän ulkomaan uutisensa. Toimiston kissakin tiesi toimittajien puhelinviestien salakuuntelun, lehti otsikoi jutun jossa kohteena ovat brittitabloidien työskentelytavat.
Puppusanojen generaattorit kulttuurissa
Kulttuuriuutisen rehellisyys on komeinta luettavaa. Sen mukaan taidepuheet ja kirjoitukset ovat pääosin täyttä höpöhöpöä, lehti otsikoi. Tätä on odottanutkin ja otan lehden talteen.
Etenkin kuvataiteessa ja sen esittelyssä sekä kritiikissä on totuttu briljeeraamaan sanoin, kun kuvan pitäisi puhua puolestaan, veistoksen olla ihan ihmisen ymmärrettävä ja samalla ehkä se voisi olla myös esteettinen elämyskin. Jos tekstiä on laitettava mukaan, sen on tuettava työtä ja oltava oikeasti luettavaa ja myös tieteen keinoin ymmärrettävää ja totta. Se että taiteilija olisi sofistikoitu ihminen olisi ehkä ihan hyvä asia. Tuskin siitä ainakaan vahinkoa olisi.
Heidegger jäi päälle
Lehti on ottanut esimerkkejä taidejargoniasta ja yrittänyt tehdä niistä selkokielistä luettavaa tekstiä. Kiintoisaa on kohta, jossa valokuvaaja Ari Kakkinen pannaan suomentamaan hengenlentoaan. Hän kertoo lukeneensa filosofi Martin Heideggeria ja “Heiddegger jäi päälle“. Kakkinen ei ole saanut filosofiaan liittyvää kasvatusta ja koulutusta, mutta se ei toki ole esteenä lainaamaan ehkä vaikeinta kieltä käyttävää ajattelijaamme.
Jos ei ole filosofi, ei pidä lukea fenomenologian ykkösajattelijan tekstejä eikä Einsteinia, jos ei ole aidosti fyysikko. Sama koskee mitä tahansa tiedettä ja etenkin sen popularisointia. Vaikeita asioita on vielä vaikeampi tuoda kenen tahansa ymmärrettäväksi, ellei itse ymmärrä niitä pilkulleen oikein ja unissaankin. On anteeksiantamatonta sumuttaa ja briljeerata näillä käsitteillä alkaen tehdä omaa jargoniaansa tavoitteena “poeettinen elämys”.
Tieteen muuttaminen lainaillen puppusanoina käsittämättömiksi jääneitä symboleja omiin tarkoituksiin johtaa koko taiteen uskottavuuden hämärtymiseen ja on vain kiusallista luettavaa tieteen sisällä. Satu Itkosen (HS 7.9) mukaan sellaisen taidejargonian suomentaminen on käytännössä mahdotonta. Sillä vain pilataan sekin vähä, jonka taide voi vielä antaa katsojalleen.
Kun teksti ja kuva, veistos, eivät tue toisiaan, syntyy vain tahatonta komiikkaa, jossa sekavasti ajateltu on vielä sekavemmin esitetty sekä taiteena että filosofisena mietelmänä. Jo oli aikakin sanoa tämä ääneen Hesarissa ja sen kulttuurisivulla.
Totuuden puhujat
Totuuden puhujista Helsingin Sanomat esittelee Raghuram Rajan, joka taannoin pilasi pankkimiesten juhlat samaan tapaan viiltävänä totuuden osaajana ja analysoijana kuin Max Jakobson aikanaan Suomessa ja toki muuallakin tästä tavastaan tutuksi tullen. Molemmat kykenivät omalla aukottomalla ja älykkäällä loogisuudellaan osoittamaan tulevan, joka poikkesi pääsääntöisesti kokonaan valtavirrasta.
Sirpaleista voi koota myös kokonaisuuden vaikka se olisi niinkin kirjava kuin sosiaalisten medioitten satojen miljoonien vuorovaikutteinen ja reaaliaikainen prosessimme sekä paradigman muutos, joka ravistelee nyt koko globaalia maailmaa ja sen mukana myös omaa mediaamme. Onneksi voi tehdä myös hyvää journalismia.
Työelämän huijarit
Tähän on lopuksi puuttunut työelämän psykologian professori Liisa Kelttikangas-Järvinen (FL/STT 7.9). Hänen mukaansa meille valitaan johtajiksi työelämään ylipäätään aivan liikaa ihmisiä tolkuttoman narsismin ja itsekehun kautta sekä luottaen kuinka itsevarma esiintyminen voisi korvata todellisen osaamisen ja pätevyyden.
Ihmisen sosiaalisuus ei ole sama asia kuin sosiaaliset taidot. Joskus liiasta sosiaalisuudesta voi olla jopa haittaa, kun sama ihminen jakaa kaikkien kanssa mielipiteet eikä kykene tekemään itsenäisiä päätöksiä johtajana, kauhistuu jos jää äänestyksessä tappiolle. Ihmiset mielipiteineen ovat erilaisia ja se on hyväksyttävä. Ikäviä päätöksiä tai tehtäviä ei pidä siirrellä muille, valistaa Kelttikangas-Järvinen.
Sen sijaan sosiaalisiin taitoihin kuuluu myötätunto, kyky aistia toisten tunteita ja tulkita tunnelmia oikein empatiansa kautta. Hienotunteinen johtaja kykenee lukemaan pieniäkin vihjeitä ja osaa käyttää myös aikamme sosiaalisen median välineitä. Moni narsistinen johtaja on muuttunut sosiaalisen median aikana käyttäytyen kuin viralta pantu Jumala. Heitä ei enää näe eikä kuule, kukaan ei heistä tiedä mitään, ovat loukatun oloisia reppanoita ja odottavat silityksiä.
Ujo ja hiljainen ihminen on usein työssään korvaamaton, asiaosaaja, eikä sellaisesta pidä lähteä kouluttamaan aggressiivisia ongelmaihmisiä, oman egonsa paisuttelijoita vailla uskottavaa osaamista ja kykyä uudistua, tietojensa päivittämistä. Ihminen palkataan työhönsä tekemään se hyvin eikä jokaisesta tarvitse erikseen kiitellä, kuten narsistinen ihminen odottaa. Laiska töitään luettelee.