Lyyrinen kieli poikkeaa proosasta tuomalla asiansa tunnekielessämme tiivistetysti ja usein teemaansa toistaen, joskus myös nuotteja käyttäen ja tanssiksi muuttaen. Virret olivat alkujaan meille tutuin tapa tutustua tähän kieleen siinä missä retorisen kielen oppineiden pappien tapa puhua ja usein vielä pyhää kieltä käyttäen. Unilukkarin tehtävänä oli pitää miehet hereillä.
Hyvässä puheessa tiivistetään ja toistetaan, lyyrinen kieli tukee siinä sanomaa, joka on kuulijalle entuudestaan tuttua, mutta harvoin muutamaan sanaan tiivistettyä. Jeesuksen Vuorisaarnaa pidetään yhtenä maailman parhaista puheista tyyliin: ”Onnellisia ovat ne, jotka ymmärtävät, että heillä on hengellisiä tarpeita, koska taivaan valtakunta on heidän. Onnellisia ovat murheelliset, koska he tulevat saamaan lohdutusta. – – Onnellisia ovat ne, jotka tuntevat oikeuden nälkää ja janoa, koska he tulevat kylläisiksi. – – Onnellisia ovat ne, joita on vainottu oikein toimimisen vuoksi, koska taivaan valtakunta on heidän. Onnellisia olette te, kun ihmiset minun takiani häpäisevät ja vainoavat teitä – –. Iloitkaa ja riemuitkaa.”
Kuka oman aikamme runoilija ja säveltäjä on tehnyt kansallismielisimmän ja koskettavimman emotionaalisen sekä patrioottisen lyyrisen teoksen? Ei hän ole Sibelius eikä Reino Helismaa, Juha Vainio. Lähellä he toki kävivät mutta Sibelius ei Finlandiaansa sanoittanut.
Kyllä tämä kunnia kuuluu ilman muuta papiksi lukeneelle ja lyyrisen kielen nerolle säveltäjänä eli Jukka Kuoppamäelle. ”Sininen ja valkoinen” soi matona korvassa kun sen ensin käynnistää tyyliin. ”Kotimaa kun taakse jäi, mietin hilaa mielessäin, mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.” Ja eikös hän aprikoi tuon ajan suurten ikäluokkien ja agraarin Suomen autioitumista, muuttoliikettä Ruotsiin, laudat eessä ovien. Siinä se on sanottu. Ja tämän kurjuuden ja köyhyyden rinnalla kaikkea rikkautta. Ja näin syntyi ympäristölyriikkaa sinisestä taivaasta suomalaisiin sinisiin silmiin, Suomi neitoa samalla hyväillen. Vuodenajatkin valkoisine hankineen mahtuivat samaan lyhyeen säkeistöön. Luonnonmaantieteellinen ja kulttuurimaantieteellinen kohtasivat samassa hyisenä, korvaa kutittavana matona, ja Jussi kuokkineen, luonteen lujuus ja vainolaisen voittava graniitti samassa lauseessa. Yksikään tangolaulajamme ja niitä sanoittanut sekä säveltänyt ei päässyt tähän nerouteen lähimainkaan. Eino Leino ei elänyt sitä aikaa, jossa tätä olisi voinut edes kokea.
- Runon ja suven päivällä on selvä tehtävänsä kansallisessa sosiaalisen pääomamme muistissa. Eino Leino on jäänyt siitä jo hiven sivuun väärään aikaan eläneenäkin. Muistamme musiikin myötä myös sanoitusta ja hyräilemme vaikkapa Juha Vainion lyyristä runoutta. Olemme lyyrisen kielen kansa ja rakastamme tarinoita, jotka on kerrottu runoina, usein myös osana musiikkia. Myös virret ovat luonnollisesti runoja. Jotkut iskelmät tuovat nerokkaasti koko tuon tekoajan kulttuuriin ja yhteiset kokemuksemme muutamassa runossa. ” Mä mistä laulun aiheen saan, niin moni tiedustaa, kun kuljen laulun tietä huoletonna. On helppo käydä vastaamaan, kun kiertää maailmaa, ja elänyt on vuotta kyllin monta.”
- Helismaa ja Vainio olivat oman aikansa neroja juuri runoilijoina. Lyyrinen kieli on lopulta helpompaa kuin proosa. Ihmisen evoluutiossa sävel ja tanssi syntyi kuitenkin ennen sanoja. Ensin haetaan nuotit ja siihen myöhemmin sanat. Juice Leskinen tuskin teki poikkeusta. Sibelius ei tiettävästi suostunut säveltämään lyyristä sanoitusta. Lyyrinen kieli koskettaa emotionaalisesti toisin kuin proosa.
Kielemme on paitsi onomatopoeettinen, luontoa matkiva, myös suvuton ja lyyrinen kielenä. Kielen kanssa leikkivät pitävät sitä ehkä hiven tylsänäkin, mutta kun sanoja alkaa olla riittävän paljon ja mukana myös yhä enemmän uusia lainasanoja, kielemme on poikkeuksellisen arvokas asia pilattavaksi. Varmaa se elää muiden kielten tapaan myös uusiutuen, mutta tuskin katoaa edes tekoälyn ja digiajan sekä robottien aikakautena.
Lyyristä kieltä käyttävät ymmärtävät miten joustava tämä kielemme ja sen rakenteet ovat alkaen kalevalaisesta traditiostamme. Agricolan ja Lönnrotin työnä sekä myöhemmin omana neroutenamme siitä on tullut myös tärkein taloutemme ja sosiaalisen elämän perusta. Näin Eino Leinon ja Aleksis Kiven päivä ovat samaan aikaan myös luonnollisesti kielemme päiviä siinä missä monet muutkin liputettavat merkkipäivämme. Se että kansakunta on mainittu maailman onnellisimpana jo useampana vuonna, on merkittäviltä osin juuri kielemme sekä siitä syntyvän kulttuurimme ansioita. Kun kieli on onomatopoeettinen se on samalla geneettinenkin ilmiönä ja siten huomaamaton lisä uusien leinojen menestymiselle.
Olen kirjoittanut Eino Leinosta ja samalla hänen kauttaan tuon ajan Suomesta jo riittävästi vuosikymmenten saatossa. Nyt en enää siihen ryhdy vaan jätän sen muille ja lainaan heitä edellisessä esseessäni. Suomalaisia runoilijoita ja kirjailijoita käsitellään pääsääntöisesti lempeästi heti kun heidän kuolemastaan alkaa olla vuosisata tai enemmän. Toki Suomikin jakautuu muuta maailmaa myötäillen mediamaailman stereotyyppisiin tarinoihimme, mutta eivät ne toki niin jyrkkiä ja kaukana ole, että meillä alettaisiin Yhdysvaltain tapaan patsaita kaadella. Venäjä on toki toinen esimerkki oman aikamme patsaiden kaatajaisista ja samalla kymmenistä kulttuureista, joita ei yhdistä yhteinen lyyrinen kieli sekä siitä syntyvä maailmankuva, Eino Leinon kaltainen lyyrikko.