Professori Päivä Haapasaari kirjoittaa HeSarin vieraskynässä, kuinka maailmaa ja meitä uhkaavat riskit ovat yhä monimutkaisempia, eikä niiden tulkintaan riitä pelkkä luonnontiede, teknologia tai taloustieteet. Lisäksi ne ylittävät valtioiden ja kulttuurien rajojakin. Ne ovat monimutkaisia, poikki- ja monitieteisiä, hallinnonaloista piittaamattomia, syy-seuraussuhteet ovat hankalasti ymmärrettäviä sulkemalla ihminen ja hänen yhteiskuntatieteinen ulkopuolelle ja pitäytyen vain luonnontieteissämme.
Talous, kansanterveys, ympäristö ja sen sosiologia, psykologia, talous, juridiikka, lääketiede, biotieteet, estetiikka jne. ei ole pelkästään korona viruksen biologiaa, terveyden hoitoa, vaan monin verroin mutkikkaampi asia. Tällaisia riskejä kun hallitaan tiedon rinnalla myös ihmisen arvojenkin kautta.
Toki siellä ovat mukana myös normit ja moraali, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset juuremmekin. Poikki- ja monitieteinen riksianalyysi on siten, ei vaan tarpeellinen, vaan välttämätön osa tätä prosessia ja sen ymmärtämistä. Kysehän on ihmisen toiminnasta ja sehän ei ole aina niin yksiselitteisen rationaalista, kuin mitä ehkä kuvittelemme luonnonlakeja tuntien.
Taustalla kun kummittelee myös ihmisen kyky sietää riskejä ja asennoitua niihin, miten kokevat oman roolinsa hallita näitä riskejä. Ne kun näyttävät vaihtelevan nyt rajoja ylitellen ja hyvin vakaissakin yhteiskunnallisissa oloissa. Kuten nyt korona ja pandemia osoittaa.
Kyse on toimenpiteistä ja niiden ennustettavuudesta johtaa tulokseen. On muitakin kuin pelkkä media, tai poliitikot, joka viestittävät riskeistä ja vieläpä käyttäen tieteen tarjoamia keinojakin. Miksi ne on nyt sivuutettu?
Tässä Päivi Haapasaari on ehdottoman oikeilla teillä hakien tätä monitieteistä käytäntöä. Jo tapa, jolla riskeistä viestitetään, on tällainen yhteisen tutkimuksen ja osaamisen ympäristöä. Nyt se on ollut hakuammuntaa.
Ruotsi ei näytä onnistuneen siinä likimainkaan kuten jotkut sen naapureista. Riskiviestintä ei saa olla ristiin viestintää saati poliittista mediapeliä tai sirkushuvejamme. ”Pitääkö olla huolissaan” ja jossittelu historialla Jari Tervon tapaan, on oman aikamme kirjailijoitten keino hakea toimeentulonsa nyt viihdyttäjinämme. Se vie heiltä uskottavuuden toisaalla. Se on uhraus ja hinta narrina elämisestä. On ollut myös aiemmin narrin ammatissa.
Kun riskejä pohditaan, taustalla ovat myös arvot, joihin näitä viestejämme on peilattava. Ei mikä tahansa viesti mene läpi ilman normiston ja arvojen tulkintaa sekä odotettua yhteiskunnallista hyväksyntäämme.
Näitä näkökulmia on laajennettava, jotta myös luottamus päätöksentekoon voi säilyä. Kyse ei ole vain asiantuntijoista, virkamiehistä ja päättäjistä, vaan myös sidosryhmistämme ja niiden tuntemuksesta, medioistamme.
Tätä on lisättävä ja käytettävä siihen myös koulutukseen ja tutkimukseen tarkoitettuja varojakin. Meidän on koulutettava näitä asiantuntijoita eri yhteiskuntamme sektoreille eikä uskottava vain menneen maailman tarinankerrontaan. Erityisesti tämä merkitsee luonnontieteisen tiedon siirtoa ja yhdistämistä yhteiskunta- ja ihmistieteiseen osaamiseen ja monitieteisen riksianalyysin luomiseen.
Tämän päivän HeSarissa (13.7) on professori Päivi Haapasaaren vieraskynä, johon on nyt meidän syytä paneutua yhdessä lehden tiedesivun pääartikkelin kanssa rinnakkain. Sen mukaan, toisin kuin olemme kuvitelleet, persoonallisuutemme muuttuukin läpi koko elämän.
Meistä ei tule ikinä ”aikuisia” saati jo joskus 30-vuoden kohdalla. Valtaosa meistä ei vain tunnista näitä muutoksiaan ikääntyessään. Luotamme edelleen 1800-luvun tietoon ja William Jamesin psykologiaan, jonka mukaan ihminen on 30-vuotta täytettyään täysin valmis, kirjoittaa toimittaja Tanja Vasama (HS 13.7).
Väite pitää paikkansa, ikävä kyllä. Kuvittelemme tänäänkin kuinka minuutemme on kypsä ”aikuisuuden” kynnyksellä ja sen ylitettyään. Nyt alamme jo epäillä tätä viisautta. Persoonallisuutemme kun muuttuu läpi koko elämän ja tunnen sen omalla kohdallanikin. En toki ole samaa mieltä kaikista niistä kirjoituksistani, joita olen 50-vuoden aikana tuottanut.
Olen muuttunut koko ajan ja se on myös syy sille, miksi olen jatkanut opiskelua ja väitellyt luonnontieteitten jälkeen ihmistieteistä. Näin avoimmuus uusille kokemuksille on myös säilynyt paremmin kuin perinteisessä ikääntymisessä, vanhenemisessa.
Tunnollisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus on sekin mahdollista säilyttää ikääntyessä vain ponnistelemalla. Avoimmuus on taas vaikein hoidettava iän karttuessa. Sen taas korvaa tunne-elämän ja neuroottisuuden väheneminen iän myötä. Se tosin palaa lähempänä 90-vuoden ikää, ellen ponnistele sitä torjuen, kertovat tutkijat, suuri tutkijaryhmä.
Sovinnollisuuden kohdalla ei löydy selvää näyttöä iän tuomista muutoksista. Ihmisen tiedetään olevan tyytyväisin elmäänsä noin 25 vuoden kohdalla, tyytymättömin noin 45 iän tuntumassa ja sen jälkeen tyytyväisyys taas kasvaa. Se noudattaa ns. u-käyrää, kuten moni muukin osa persoonallisuuttamme.
Neuroottisuuden muutoksiin liittyvät mm. ahdistuneisuus, masentuneisuus, pelot ja aggressiivisuus. Päihteitten käyttö ja tupakointi ovat myrkkyä näille käyrille. Neuroottisuus ja tyytyväisyys elämään eivät kulje käsi kädessä vaan usein ne ovat toisilleen käänteisiä. Biologiasta ja aivoista ei aina löydy vastetta tilastoista hankituille tutkimuksille.
Näin luonnontieteet ja niiden tulkinta ei aina mene yksiin ihmistieteitten käyttämien tutkimusmenetelmien kanssa. Ihmistieteissä on taipumusta uskoa ihmisen omiin tuntemuksiin ja käyttäytymiseen.
Niinpä ihmisen dominanssi ja hallitseva käytös (pomottaminen) lisääntyvät 30 vuoden jälkeen, mutta samalla sosiaalisuus, puheliaisuus sekä seurallisuus laskevat. Kun dominanssi ja ”pomottaminen” lisääntyy, mutta sosiaalisuus laskee, syntyy vaikutelma muuttumattomuudesta. Kypsän iän ikääntymisestä.
Tulkinta on väärä. Jotkin osat vain liikkuvat vastakkaisiin suuntiin ja kumoavat arkielämän tulkintana toisensa. Tämä muuutoksen jokainen voi kohdallaan korjata. Kyse on oppimisesta ja me opimme myös 90-vuoden iässä. Ulkopuoliset tekijät, työttömyys ja eläke, voivat aikeuttaa muutoksia, jotka näkyvät persoonallisuudessamme.
Olemme vähemmän tunnollisia ja sovinnollisia, sosiaalisia. Kyse ei ole iästä vaan elämänmuutoksesta. Sen sijaan vanhemmuus ei tutkimuksissa saa tukea muuttumisesta tätä kautta tunnollisemmaksi tai sosiaalisemmaksi.
Ympäristö muuttaa toki minuuttamme, mutta ei välttämättä persoonallisuutamme, jollaisina näyttäydymme muille. Tupakointi ja humalahakuinen juonti on neuroottisten ihmisten paheita. Lisäksi nämä taipumukset vähentävät tunnollisuutta, sovinnollisuutta ja avoimmuutta uusille kokemuksille.
Samalla tunneäelämän tasapaino järkkyy ja on perinteinen suomalainen ilmiö sekä myös kulttuurisena maailmalla tunnetuin. Forssassa se avautuu taantuvana työläiskulttuurina ja Forssan Lehteä lukien, sen lyhyitä ja vihapuhetta mielipiteinä.
Näin tietyt piirteet syntyvät vuorovaikutuksessa perittyjen geenien mutta myös ympäristön tuotteina. Niitä on mahdoton erottaa toisistaan. Sen sijaan persoonallisuuden muokkautuminen läpi koko elämän on yhteisesti hyväksytty ilmiö.
Sen muuttaminen on poikkeuksellisen vaikeaa tahdonlaisena työnämme. Ja jos se muuttuisikin, valtaosa meistä ei sitä kohdallaan toki huomaisi. Jos muutosta haetaan, valtaosa kokee sen suurempana kuin mitä se oikeasti todellisuudessa tulisi olemaan.