Elokuun puoliväli ja koulujen alku kertovat suomalaisen vuodenajan kierron tärkeimmästä vaiheestamme. Vain korona ja pandemia näyttäisi antaneen sille hiven poikkevan luonteen. Joudumme pohtimaan muun globaalin maailman tapaan omaa asemaamme osana biologiaa ja sellaisia asiantuntijoita, jotka ohittavat nyt talouden ja yhteiskuntatieteet sekä journalistit juttuineen Tampereella koultuksensa hankkineina.
Joku pohtii jopa suurempaa väestöllistä muutosta ja sen suhdetta syntyneeseen demografiseen kriisiin. Ihminen ei olekaan luonnon herra vaaan osa luontoa. Suomessa tämä on tuttua puuhaa maaseudulla, mutta ei enää kaupungeissamme. Metropoleissa ilmiö voi olla jopa mielestämme koominen. Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä eivät edusta meille tutumpaa demokraattista valtiomahtia ja kansakuntaa tänään eläen ja koronaa väistellen. Yksi lähettää märän torin taudin ja toinen ottaa sen vastaan.
Nämä Telluksen suuret mahdit eustava pikemminkin kymmenien kansakuntien yhteistä liittovaltiota ja sen kyvyttömyyttä hakea yksilötasolle sellaista turvaa, joka on meille tutumpaa, mutta osin välillä unohtuvaa demokratian tehtävänä. Etenkin Euroopassa ja sen laidoilla deomratiavaje on yhteydessä myös pandemiaan ja sen tapaan vaikeuttaa vanhaa valtaa ja sen jo etäistä suhdetta demokratiaan. Maita ja kansoja ei ole syytä tässä yhteydessä mainita. Se olisi pilkkaamista ja omahyväistä suomalaiselle poliitikollemme ja voi osua pian omaan nilkkaan. Kirjailija Jari Tervo voi sen tehdä ja tulla tätä kautta tutuksi, tutummaksi kuin kirjansa.
Mietitäänpä hetki miten suomalainen poliitikko ottaa vastaan syksyn ja elokuisen illan sekä tervehtii meitä hakien samalla luottamusta vaikkapa keskustalaisena maakuntien miehenä Pielavedeltä puolueensa verkostokokoukseen etätyönä osallistuen ja rakennelleen luottamusta keihäänheittäjien ja Urho Kekkosen kotipitäjästä Ylä-Savosta kokousedustajiin jossain Oulun korkeudella, Kainuunjoen suistossa tietäen samalla, kuinka Oulussa kantaväestö on vahvasti savolaista alkujaan ja Ruotsin kuninkaan toimesta heitä sinne siirtäneenä:
”Oikein hyvää sunnuntain iltaa ja Auliksen päivää. Kesä kääntyy syksyn puolelle, mutta vielä on kauniita päiviä ja kala alkaa liikkua käyden pyydykseen veden viiletessä. Nyt tuli pari suurempaa kuhaa ja lahnaa. Puutarha alkaa olla syksyisessä vaiheessa sekin. Kesälomiamme voisi vähin erin siirtää niitäkin lähemmäs elokuuta, muun Euroopan tapaan ja ilmastomuutosta myötäillenkin.
Arvostamme kevättä ja alkukesää huomaamatta, kuinka syyskesä ja ruska ovat usein otollisempia lomakuukausiakin. Hesarissa (16.8) on tänään erittäin hyvä ja myös omia kokemuksiani tukeva kuvaus Yhdysvalloista, vertaillen heidän olojaan nyt pandemiassa kärvistellen Suomeen. Se kannattaa sieltä etsiä siinä missä Jari Tervon kirjotuskin demokratiasta. Ne ovat entuudestaan tuttuja, omahyväisiä ja meitä kiitteleviä, kansastaan näin silitellen huolta kantavia, oman leivän ohessa toimeentulonsa varmistaen.
Kun kirjailija on kiinnostavampi kuin hänen kirjansa, silloin kirjoilla ei ole oikein sisältöä ja sanomaa. Sama pätee kaikkeen kulttuuriin. Myös uutisten lukijaan tai sään ennustajaan, olkoonkin että heidän työnsä on puoliluovaa puuhastelua. Siksi uutitsten lukija ankkurina kirjoittaa myös dekkareitakin.
Sen sijaan Kalevan kisat eivät sitä ole, puoliluovaa puuhastelua, tänään Turussa niitä jatkaen, siinä missä snooker, formulat jne. urheiluna televisiota toiselta kanavalta seuraten. Yhden henkilön palvonta menee väärään suuntaan etenkin juuri urheilussa sankareita kumarrellen. Sielläkin tulokset saisivat kiinnostaa enemmän kuin niiden tekijät.
Tiger Woods golfissa ja Mohammed Ali nyrkkeilijöinä ovat amerikkalaista kulttuuria, unelmaa, johon takavuosien hollywood mediamme juurensa myös valtiona, demokratiana, alkoivat kekkosineen politiikkamme juurruttaa. Niinpä Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä eivät ole likimainkaan maailman johtavien demokraattisten valtioittemme joukkoon mahtuvia ja itäinen Eurooppa kärvistelee johtajineen tässä ”pandemiassa”.
Suomi ei sinne enää kuulu ja on samalla maailman onnellisin kansakunta. Itä ja länsi opettaa meitä keskustassa samaan aikaan. Me hoidamme kyllä pandemiamme mutta Nokian hoitaminen meni jo pois tolkun ihmisen tavasta varoa omahyväisyyttä ja ylimielisyyttämme. Demokratiaan ei kuulu itsekkyys ja oman edun tavoittelu.
Sillä ei menestystä kun biologinen otus viruksena raivoaa globaalina maailmalla. Maalaisliitto ja demarit menettivät puolueena uskottavuuden, kadottaessaan sen mitä perussuomalaiset olivat sitten tarjoamassa. Se mitä sitten myöhemmin tapahtui oli odotettavissa. Se mitä taas jatkossa tapahtuu on kansan käsissä. Ei median. Se on hyvä renki mutta huono isäntä. Tähän ansaan perussuomalaiset eivät yhtenään lankea.
Taiteilijoista Salvador Dali kertoi, kuinka hän ei ole surrealisti vaan surrealismi. Siinä hulluus meni juuri niin pitkälle, kun se vain voi ihmsen sisällä henkilöityä ja muuttua taudiksi. Kun poliitikko ei ole enää ihminen vaan instituutio, tauti on päässyt liian pitkälle. Oli aika vaihtaa uuteen ihmiseen tai mieluiten puolueeseenkin. Timo Soinin tauteineen ei poikennut mitenkään hänen oppi-isänsä taudista. Oikeammin heitä oli useitakin myös Suomessa opiskellen.
Suomesta ei tullut siten eurooppalaisten kuningassukujen jatke vaan demokraattinen tasavalta, jolla oli kyllä poikkeuksellisin valtaoikeuksin valittu presidentti. Aluksi valitsijamiehet suorittivat vaalin. Kansaan ei voinut luottaa. Korvaamattomat ihmiset ja sankarit ovat kansakunnan syöpä ja viestivät demokratian kriisistä, puolueiden kriisistä samalla. Ihmiselle ne ovat luonnollinen ilmiö narsismin häiriöistä. Ei sen kummallisempaa pohdittaessa oman aikamme politiikan, puolueiden ja median kriisiä sekä utopioiden muuttuessa dystopioiksemme.”