Joulurauhan julistuksen aikaa
Suomen Kuvalehti kertoo kansisivullaan otsikolla ”Kuuleeko kukaan?” kuinka kirkko kelpaa juhlapaikaksi häihin ja hautajaisiin, mutta sen oppi kiinnostaa yhä harvempia. Tekstiä tukee krusifiksi, jossa puinen Jeesus on lahonnut ja runneltu torsoksi.
Joulu on hiljentymisen aikaa ja kirkossa käyvät myös ne, joille se on lähinnä harras tapa ja juhlaperinne. Timo Ryhänen ja Kirsi Hiilamo kirjoittavat Helsingin Sanomissa (HS 19.12) kuinka myös juhlilta odotetaan jotain kristillistä sisältöä. Maallistuminen ei ole jatkunut samalla tavalla kuin odotettiin 1960- ja 1970-luvuilla. Suomalainen juhlaperinne on tärkeä osa yhteistä muistiamme vaikka yhteinen kristillinen tietopohjamme alkaa ollakin ohutta.
Dementoituneen juhlat briteillä
Juhlaperinne Suomessa ei ole vain riittien toistoa, kuten pääosassa Eurooppaa, vaan osa yksilöllistynyttä henkisyyttämme. Jos se olisi vain riitti, kriittisesti siihen suhtautuvat toimisivat kyllä toisin kuin nyt, arvelevat pastorit ja tutkijat Ryhänen ja Hiilamo.
Muistinmenetys näkyy selkeimmin Britanniassa, jossa ei oikein enää tiedetä miten perheen tulisi toimia ja yhteisesti juhlia niin häissä kuin hautajaisissakin. Yhteinen suuri kertomus puuttuu kansakunnan muistikeskuksen tapa- ja juhlaperinteenä. Jopa uskonnottomuuden nuoressa juhlaperinteessä käytetään kristillisiä muotoja vaikka sisältö olisikin toinen. Syntyy keinotekoisia ja joskus koomisiakin piirteitä.
Privatisoitu elämänkatsomus
Elämänkatsomuksellinen privatisoituminen on vienyt kuitenkin arvokeskustelun ulos kirkosta ja etenkin kodista. Perheet pitävät arvokeskustelua vaikeana ja siirtävät sen toisaalle koulun ja seurakunnalle. Rippikoulu on suorastaan suomalainen ihme verrattuna vaikkapa ruotsalaisiin. Meillä sen käy 90% nuorista mutta ruotsissa vain 40 %. Kirkolla on siellä oma etsikkoaikansa lampaiden sieluille ja arvokeskustelulle. Ei kaikkea voi jättää Luojan haltuun. Tarvitaan myös oikeita ja osaavia välikäsiä.
Arkinen tuttu ja joskus turvaton elämänmeno heijastaa suomalaista yhä kristillistä arvopohjaa. Se näkyy etenkin suurten koko kansaa koskettavien onnettomuuksien yhteydessä tsunamin tai koulusurmien iskiessä. Yksilöllistynyt hengellisyys kaipaa myös yhteyttä kollektiiviseen yhteyteen ja muihin ihmisiin, tuntemattomiinkin. Siihen on osattava tarttua oikein välinein ja käsittein.
Individualismi ja monelta suunnalta leviävät uudet uskonnolliset liikkeet ja elämänkatsomukset tekevät meistä myös tässä shoppailijoita. Jouluna meillä on kuitenkin kiintoisa tapa yhtyä yhteiseen kuoroon vaikka omasta uskosta puhuminen onkin vaikeaa saati henkilökohtainen tunnustautuminen edes kunnon kristityksi. Hoosiannaa laulaminen riittää.
Abstrakti Jumala ei vastaa rukoukseen
Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen (SK51-52) mukaan jälkipolvien on vaikea vaalia tapoja, joiden tarkoitusta ei enää ymmärretä. Noin kolmasosa kirkon jäsenistä kuuluu kirkkoon jo nyt tavan vuoksi uskomatta sen sanomaan. Raamatun ihmeet eivät ole heille totta. Sellainen uskonnollisuus on yhtä tyhjän kanssa, nukkuneen rukousta myös psykologisena ilmiönä.
Kun Jumala ei luonutkaan maailmaa hänestä tuli olemassaolon perusta tai hän on kaiken kokemusperäisen takana. Tiede on hankala osa uskontojen maailmassa. Syntyy abstrakti käsitys jumaluudesta, eikä hädässä oleva ihminen ymmärrä tällaista sanomaa. Kun konkreettinen Jumala katoaa, syntyy filosofinen oppirakennelma, joka ei toimi rationaalisella tasolla enää lainkaan. Miten rukoilla teologisen riitelyn tai opportunismin tuloksena syntyvää abstraktia käsitettä?
Uskontotieteilijän mukaan kirkko ei ole osannut sanoittaa asioita niin, että ne uppoaisivat nykyihmiseen. Ongelma muistuttaa politiikan kriisiä ja puolueen aatteellisuuden katoamista. Se ei tarkoita etteivätkö ihmiset nykyisin uskoisi tai tarvitse demokratiaansa. He vaan uskovat omaan jumalaansa eikä niin kuin kirkko opettaa. Sellainen hengellisyys antaa voimaa omiin tarpeisiin.
Me kuulumme myös jatkossa yhteen ja samaan kirkkoon. Kirkkomme on yhdyskunta muiden joukossa, nykyistä pienempi, mutta tarpeellinen. Hengellisyys on jopa kasvanut ja syventynyt sen ytimessä.
Auktoriteettiuskon geneettinen harha
Freudin mukaan Jumala edustaa meille ylevää ja ankaraa isähahmoa. Näin on varmaan ollutkin ja etenkin Freudin kasvuympäristössä, mutta vähemmän Suomessa, jossa ei ole koskaan edes eletty aikaa joka oli selvästi ”maallinen” tai sen vastakohtana selvästi ”uskonnollinen”. Uskonpuhdistuskin oli meillä kokonaan toisenlainen tapahtuma kuin Saksassa. Se mitä meillä ”puhdistettiin” oli lähempänä kansallista luontouskoamme ja sen juurilla olemme vieläkin luonnossa liikkuessamme. Jumala on meille käsitteenä lähellä luonnonkansojen tapaa kokea pyhyys ja luonnon ykseys ihmiseen.
Ihminen on laumaeläimenä pieneen sosiaaliseen ryhmään kuuluva. Hahmotamme vain noin 300 ihmisen ryhmiä ja operoimme netissä miljoonien kanssa sitä oivaltamatta. Siihen geenimme eivät ole meitä koulimassa nyt eikä tulevaisuudessa. Auktoriteettiriippuvuus on geeneissämme ja siitä irtautuminen on osa sitä ”adaptiivista” työtä, jolla ihmiset pyritään irrottamaan lauman johtavista dominoivista yksilöistä. Emme voi menestyä jatkossa pienen lauman jäseninä ja uskoen auktoriteetteihin.
Adaptiivinen apu geeneille
Adaptiivisella työllä tarkoitetaan ihmisen omien arvojen, asenteiden ja toimintatapojen muuttamista vastaamaan ympäristössä tapahtuvan tai jo tapahtuneen muutoksen aiheuttamaa uutta todellisuutta. Niinpä niin kauan kun ihminen tai kokonainen kansakunta katsoo ylöspäin abstraktiin johtajaan, ”isään” tai valittuihin politiikan päättäjiin ”johtajiinsa” (Jumalaan) vältämme ongelmien kohtaamisen. Näin johtajuus (jumaluus) olisi irrotettava auktoriteettiasemaan nostetusta yksilöstä oli hän sitten suuryrityksen johtaja, presidentti tai Paavi Jumalan edustajana maan päällä.
Vielä hetki sitten tiedettiin kuinka vastuussa oli viime kädessä Ruotsin kuningas, Venäjän Tsaari ja tasavallan presidentti. Kun globalisaatio etenee, kuka pitäisi uhrata, kun asiat menevät pieleen? On luonnollista että pienen ”lauman” sisällä syntyy pettymystä kun lama syvenee, ilmastomuutos etenee ja kukaan ei auta. Poliittinen passiivisuus kasvaa ja liitymme purnaaviin populisteihin. Adaptiivinen työ suhteessa kansallisvaltioon ja sen kirkkoon, omaan kadonneeseen laumaan ja sen yhteisöllisyyteen on tekemättä. Kun niitä ei enää ole, mutta geneettinen koodi puhuisi muuta. Jouluna on aikaa pohtia, missä oma geneettinen oppimme on oikeassa ja missä se puhuu kieltä, joka ei vastaa siihen maailmaan, jossa me nyt elämme ja joka on lastemme yhteinen globaali yhteisö.
Rauhaisaa Joulua
Matti Luostarinen