Mitä tällä käsitteellä ”sosiaalinen pääoma” oikein tarkoitetaan. Määrittelin sen 2000-luvun alussa osana sitä lähellä olevia käsitteitämme. Ne on syytä toistaa nyt ja muistaa, mikä merkitys niillä on pandemian aikaan ja muuttuvan maailmankuvan paikallisessa ja alueellisessa taloudessamme ja samaan aikaan globaalissa ja uudella tavalla meille nyt avautuvassa tai sulkeutuvassa ympäristössämme.
Sosiaalinen pääoma
Sosiaalinen pääoma yleistyi 1990-luvun alussa tärkeäksi toimijaksi niin ryhmän (Coleman 1988) kuin yhteiskunnankin tasolla (Putnam 1993). Käsite sinänsä on kiistelty ja monimutkainen. Useimmiten siihen liitetään muodollisia ja sisällöllisiä aineksia.
Muodollista puolta edustavat verkostojen organisoitumistavat, sisällöllistä verkostojen jäsenten tuntema luottamus (=normatiiviset säännöt, vastavuoroisuuden odotukset).
Sosiaalisten verkostojen ajatellaan muodostavan jäsentensä käyttöön pääoman, joka on verkoston jäsenten liikuteltavissa. Robert Putnam vakiinnutti sosiaalisen pääoman käsitteen vuonna 1993 teoksessaan ”How to make demogracy work”.
Vertailu tehdään Pohjois- ja Etelä-Italian välillä. Taloudelliset erot selitetään historiallisesti pitkään eläneiden sosiaalisten verkostojen avulla (=keskinäinen luottamus, vastavuoroisuus ja normit). Pohjois-Italia on ollut kansalaisyhteiskuntana vahvempi ja ”sivilisoituneempi” kuin eteläinen vastineensa. Näin syntyvät taloutta suosivat institutionaaliset järjestelyt jotka takaavat luottamuksen, talouden ja politiikan sujuvuuden.
”Sivilisoituneisuus” takaa sosiaalisen järjestyksen, yhteiskunnallisen toiminnan häiriöttömyyden. Luottamus synnyttää yhteistoimintaa ja on itse itseään ruokkiva järjestelmä. Tämä vahvistaa kommunikaatiota ja koordinointia sekä yhteisöllisyyttä, yhteistä identiteettiä.
Putnam näkee sosiaalisen pääoman omista eduista vapaana panostamisena pitkän aikaväli odotuksiin ja siirrettyihin etuihin. Näin sosiaalinen pääoma on julkinen hyödyke, eikä se voi olla täysin kenenkään hallussa. Se on tulkittu kriittiseksi voimavaraksi, joka voi selittää muutoin samanlaisten toimijoiden erilaista menetystä. Yhdistykset ovat usein sen konkreettisia toimintamuotoja.
Sosiaalisen pääoman ideaan sekoittuu normatiivisia painotuksia ja integraation tukemista. Sosiaalisen pääoman kritiikki onkin kohdistunut mm. sosiaalisen maailman hierarkisoitumiseen, taloudellisiin ja poliittisiin voimiin, jotka muotoilevat sosiaalista tilaa (=suosivat tilassa ja ajassa toisia ihmisiä toisten kustannuksella jne.).
Suomessa järjestöllinen pääoma ja yhdistyslaitos ovat keskeinen osa sosiaalisen pääoman tulkintaa. Ainakin toistaiseksi yhdistykset ovat säilyttäneet keskeisen kollektiivisen toimijan tehtävänsä mutta joutuneet kamppailemaan ”identiteettimarkkinoilla” kasvavassa kilpailussa. Sosiaalinen media muutti tämän rakenteen synnyn ja on siten merkittävin oman aikamme uuden pääoman luoja.
Klustereissa yrityksiä ja toimialoja sitovat yhteen samanaikainen yhteistyö, julkisen vallan yksiköt, toimijat, vapaaehtoiset yhteenliittymät ja verkostot sekä institutionaaliset yksiköt. Kun kaikella toiminnalla on alueellinen dimensionsa, paikallinen sosiaalisen pääoman kuvaaminen, analyysi ja klusteritulkinta tehdään usein osana ns. alueellista muistia, oppimista ja myös maaseudulla osana sen usein yhteisöllisiä rakenteita. Niiden yhdistyminen on medioissamme parhaillaan käymistilassa.
Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.
Imitointi osana sosiaalista pääomaaamme
Imitointi innovaatiopolitiikassa liittyy läheisesti innovaation alueelliseen leviämiseen (Spatial Innovation Diffusion) sekä imitoinnista aiheutuviin ns. Powellin (1995) isolaatiomekanismeihin. Se on merkittävä osa uuden sosiaalisen median taloutta ja strategiaa.
Innovaatio leviäminen ja kopiointi imitoimalla alkuperäistä innovaattoria on luonnollinen innovaation leviämiseen ja omaksumiseen liittyvä prosessi. Kun kyseessä on kulutus ja kaupallinen prosessi, markkinoita pyritään luonnollisesti ohjailemaan diffuusiota nopeuttavaan ja edistävään suuntaan.
Mutkikkaissa klusterirakenteissa innovaatiosta parhaan hyödyn saa irti alkuperäinen innovaattori. Innovaation edellyttämä tila vaatii pidemmän ajan akkumulaation eli vahvistamisen ennen kuin resursseista saadaan imitoiden kaikki hyöty irti. Näistä tärkeimpiä ovat oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen. Powell (1995) luokitteli kaikkiaan viisi kopioimista ja imitointia vaikeuttavaa isolaatiota (ks. Powell, isolaatiomekanismit).
Sinänsä innovaation diffuusion edistäminen ymmärretään positiivisena ja myönteisenä ilmiönä. Sen ongelmat syntyvät vaiheessa, jolloin yhteiskunta ja alue on kehittynyt niin pitkälle, että omien innovaatioiden tuottaminen on välttämätöntä ja imitoinneista syntyvät diffuusiset ongelmat alkavat jarruttaa talouden positiivista kehitystä. Tällöin imitointia käytetään harkitusti ja vain tiettyjen ehtojen täyttyessä. Tämä prosessi on oleellinen sosiaalisen median taloutta ja strategiaa tulkittaessa ja analysoitaessa.
Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologien klusteri ja Innovaatiopolitiikka. Social media economy and strategy.
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Isolaatiomekanismit (Powell 1995) ja sosiaalinen pääomamme
Isolaatiomekanismeilla tarkoitetaan tässä yhteydessä alun perin Powellin (1995) esittämiä innovaatioiden leviämisen ongelmia imitoinnissa. Näitä tärkeimmät ovat ajan puristamisen epäekonomia, innovaation ainutkertaisuus, kopioitavien menestystekijöiden kausaalinen epämääräisyys, yksityiskohtien monimutkainen liittyneisyys sekä itse prosessi ja sen sosiaalinen, johtamistaidollinen kompleksisuus.
Imitoija on alkuperäiseen innovaation rakentajaan ja käyttöönottajaan nähden aina epäedullisessa asemassa ja usein epäonnistuu jonkun keskeisen avainresurssin puuttuessa tai arvioidessaan väärin omat resurssinsa suhteessa imitoitavaan. Usein nämä ovat vaikeasti tunnistettavia sosiaalisia, kulttuurisia tai organisatorisia, johtamistaidollisia sekä toisiinsa kytkeytyneitä verkostoja, jolloin imitoija menettää kopioidessaan ajan mukanaan tuoman edun (=ajan puristamisen epäekonomia).
Klusterirakenteissa oppiminen, kokemus ja taidon kehittyminen liittyvät ensimmäiseen (1) isolaatiouhkaan. Toiseen taas innovaation ainutkertaisuus (2), jolloin innovaatiota on vaikea toistaa menestyksekkäästi toisissa yhteyksissä. Kolmas kytkeytyy taas itse verkostoon ja klusteriin, joka kertoo innovaatio liittyneisyydestä ja usein myös sosiaalisen pääoman tarpeesta (3) (ks. Sosiaalinen pääoma).
Imitoinnissa mutkikkaat verkostorakenteet jäävät usein huomaamatta eikä imitoija kykene kaikkia innovaation edellyttämiä imitoitavan organisaation (kulttuurin) resursseja.
Neljäs klustereissa huomattava isolaatiomekanismi on innovaatioiden kausaalinen epämääräisyys (4), jolloin imitoiva organisaatio (kulttuuri) ei kykene näkemään, miten kopioitavan organisaation (kulttuuriin) tuotteet ja ominaisuudet, kuin suora kopioitava innovaatio (menestystekijä) eroavat imitoijan omista resursseista. Näin itse prosessi tai mekanismi innovaation tai menestyksen taustalla jää hämäräksi.
Viides klustereiden kohdalla varottava isolaatiomekanismi on sosiaalinen kompleksisuus (5), jolloin innovaation monet sosiaaliset taustatekijät tekevät siitä miltei mahdottoman imitoitavan esim. organisatorisena tai johtamistaidollisena prosessina.
Oppiva alue ja sosiaalinen pääoma
Oppiva alue innovaatioympäristönä tuli Suomeen hyvin myöhään lähinnä talousmaantieteen innovaatiotutkimuksen tuotteena. Sen taustalla ovat mm. Schienstockin tutkimukseen liittyvät käsitteet ja Katajamäen tutkimukset (Katajamäki 1998, Schienstock & Hämäläinen 2001). Suomessa käsitettä on käytetty lähinnä aluekehityksen selittämisessä tai sen mallina.
Kansainvälisesti käsite liittyy lähinnä globalisoituvan talouden epätasaisen kehityksen selittävään normatiiviseen merkitykseen tai tietointensiivisen toiminnan sijaintiteorioihin ja näiden verkostojen ”lokalisoituvaan oppimiseen” joko kulttuurisena tai sosiaalisena ilmiönä.
Käsitteen teoreettinen argumentointi on vasta kehitteillä (esim. Lorenzen 2001), mutta jo nyt on havaittavissa sen viittaavan lähinnä yhteisiin päämääriin kilpailuetujen luomiseksi tarjoten siitä menestystä, kilpailukykyä, hyvinvointia yhteydessä koulutukseen, sivistykseen, tietoon ja usein myös tiedon välityksen diffuusioon.
Klustereiden kohdalla tässä yhteydessä puhutaan usein alueellisesta yhteispelistä, sosiaalisesta pääomasta (ks. Sosiaalinen pääoma) tai sen puuttumisesta. Kyseessä ovat ihmisten väliset institutionaaliset suhteet, joiden kautta myös sosiaalista pääomaa pyritään määrittelemään.
Niinpä kun kaikella toiminnalla on lopulta dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, paikallinen ”sosiaalinen pääoma” olisi osa alueellista oppimista ja myös innovaatioiden syntyä tai vastaanottamista. Tällöin oleellista on alueen ”muisti”, ”oppiminen” ja myös maaseudulla sen yhteisöllinen innovaation prosessointi.
Ei niinkään tästä erillinen ”kehitysblokki”, ”osaamiskeskittymä” tai globaali kytkentä ”ei mihinkään”, joka ei edes suosi innovaation synnyn yhteisöllistä ideaa.
Tällöin maaseutua ei tule kuitenkaan ymmärtää yhtenäisenä kulttuurisena alueena saati saarekkeena (kaupunkien välialueena) ja ilman hyvin erityyppisiä sosiokulttuurisia ja taloudellisia, toisistaan poikkeavia rakenteita, mosaiikkia.
Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja Innovaatiopolitiikka.
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf.
Gadamerin hermeneutiikka ja sosiaalinen pääoma
Gadamerin hermeneutiikka liittyy läheisesti tapaamme ottaa vastaan innovaatioita ja on jatkoa G.W.H. Hegelin ja Edmund Husserlin sekä ennen kaikkea Martin Heideggerin filosofialle.
Heideggeri mukaan ymmärtäminen ei ole pelkkä ominaisuus ihmisen muiden ominaisuuksien joukossa, vaan ”perustavanlaatuinen eksistentiaali”, ”Ihmisolemisen perustavanlaatuinen olemistapa”. Heidegger tulkitsee ymmärtämisen maailmaa-avaavaksi kykenemiseksi olemiseen ja väittää sen koskevan aina koko maailmassa-olemisen perusrakennetta.
Se poikkeaa eksistentialismiin ja postmoderniin kehitykseen vaikuttaneen Friedrich Nietzschen lähinnä kirjallisesta filosofiasta ja ”kootuista” kiihkeistä mielipiteistä (”ainoa arvo on elämä itse”, ”lopullista totuutta ei ole”, ”mikä ei tapa, tekee vahvaksi” jne.).
Nietzchen yhteys nykyiseen postmoderniin retoriikkaan löytyy lähinnä hyökkäyksestä eurooppalaista, järkeen perustuvaa kulttuuria vastaan. Tieto oli suhteellista, kulttuurista riippuvaa ja ”totuus metaforinen, metanymioiden ja antropomorfismien liikkuva armeija”.
Nietzchen mielestä ihmiset heijastavat ruumiin- tai sieluntilansa ulkoiseen todellisuuteen ja antropomirfisoivat sen illuusioita luoden (tunnestautumisteoria). Näin todellisuus läheni taidetta: ”Meillä on taide, jotta totuus ei meiltä unohtuisi”.
Sitä, mikä on individuaalista, ei voida ymmärtää, omaksua, välittää yleiskäsitteen kautta, vaan se voidaan vain myöntää.
Tällä filosofialla on suuri merkitys innovaation olemukselle ja synnyn ymmärtämiselle sekä postmodernin yhteiskunnan individualismia korostavalle luonteelle. Niinpä esim. uusi symboli-innovaatio on hyväksyttävä sellaisenaan eikä perusteltava sitä jo olemassa olevan yleiskäsitteen keinoin.
Gadamerin hermeneutiikassa ei ole kysymys tekstin individuaalisista piirteistä, signifioijista, eikä edes tekstin tyylistä. Hermeneutiikan universaalivaatimus perustuu kielen, logoksen, universaalisuuteen.
Gadamerin ajattelussa ymmärtämisen metafyysisyys ei piile siinä, että tulkitsija ei yritä ymmärtää toista, vaan pikemminkin siinä, että hänen täytyy ymmärtää toista sillä ainoalla tavalla, jolla se vain on mahdollista: Hän ajattelee toista aina käsittein, jotka hänelle itselleen tulevat mieleen, sillä kaikki ymmärtäminen toteutuu kääntämällä omalle kielelle.
Tällä ajattelulla on keskeinen tehtävä etenkin hyvin pragmaattisessa yhteiskunnassa ja toimintatavassa (ks. pragmatismi) ja siellä innovaation vastaanottamisessa tai uuden lähettämisessä (ks innovaation diffuusio).
Innovaation omaksuminen edellyttää tiettyjä arvoja ja usein jo etukäteen tehtyjä ennakkoratkaisuja (esim. kansallinen strategia innovaatiopolitiikasta; ks. innovaatiopolitiikka).
Tällöin oleellisia käsitteitä ovat tahto omaksua, hyödyntää ja soveltaa sekä Nietzschen käsitteistössä myös käyttää valtaa. Gadamer rajaa kielen universaalin tehtävän tässä prosessissa toteamalla ”Oleminen, joka voidaan ymmärtää, on kieltä”. Näin kielellinen, käsitteellinen ja symboli- innovaatio olisi tämän tulkinnan mukaan koko prosessin avaajaa. Tässä sosiaalisen median strategia avautuu juuri Gadamerin kuvaamalla tavalla.
Pragmatismi ja sosiaalinen pääoma
Suomessa innovaatiot liittyvät läheisesti puhtaasti tekniseen osaamiseen (tieteellistekninen innovaatiopolitiikka, ks. Suomi ja innovaatiopolitiikka) ja usein innovaatiopolitiikkamme yhteydessä puhutaan pragmatismista. Mikä tämä pragmatismi on ja kuinka se on mahdollisesti syntynyt ja siirtynyt Suomeen?
Pragmatismi on filosofinen ja maailmankatsomuksellinen oppi. Merkittäviä ja myös Suomelle tärkeitä 1800- ja 1900-luvun vaihteen pragmaatikkoja olivat mm. Charles Sanders Peirce, William James ja John Dewey. Näistä yhdysvaltalaisista filosofeista pragmatismin perustajana pidetään mm Harvardin yliopistossa toiminutta Charles Peircetä ja hänen ympärilleen syntynyttä metafyysistä koulukuntaa. Taustalla ovat kuitenkin vahvat saksalaiset ajattelijat alkaen Kantin jälkeisestä saksalaisesta idealismista ja Duncs Scotuksen realistisesta metafysiikasta.
Realistina Peirce loi tieteelleen ja omalle työlleen ”käytännön seuraukset” ja totuudelle määritelmän, joka oli tutkimuksen raja-arvona saatu käsitys. Tätä oppia filosofi ja psykologi William James käytti lähinnä funktionalistina ja nominalistina tulkitsi osana yksilön käyttäytymistä.
Tämä ajattelu on vieläkin osana suomalaisessa käytännön ”maalaisjärjessä”. Erityisesti koulutuksessa ja opettajakoulutuksessa Jamesin kirjallisuus oli keskeistä myös Suomessa, ja sen voidaan tulkita olevan sosiaalista muistia ja oppimista tukeva järjestelmä.
Innovaatioympäristössä tätä maalaisjärkeä (common sense) pidetään vaikeammin muutettavana kuin teoriaa ja mallia, olkoonkin että se vaihtuu hieman helpommin kuin esim. monet traditiot ja dogmit. Sosiaalisen median sisällä törmäämme yhtenään tähän suomalaiseen todellisuuteen.
Jamesille pragmatisimi oli lähinnä oppi totuudesta ja sen käteisarvosta (cash value) yksilön elämän kannalta. Totuus edusti hänelle ja myöhemmin häntä lähellä olevalle eurooppalaiselle koulukunnalle ideoita, niiden hyödyllisyyttä ja toimivuutta.
Jopa uskonnolliset uskomukset olivat ”tosia”, jos ne edustivat elämän kannalta arvokasta ja säilytettävää. Nykykirjallisuuteen viitaten usko on evoluutiobiologin näkökulmasta selviytymisstrategia ja siksi hyödyllinen, meemien geneettistä evoluutiota vastaavana pragmaattisena tuotteena ymmärrettävä (Daniell Benett 2006, Breaking the bell. Religio as a natural phenomenon.)
Piercen filosofia jäi aluksi Fregen, Russelin ja Saussuren tulosten varjoon. Viime vuosina eräiden aikalaisten vääristelemäkin ns. pragmatistinen koulukunta on ollut kasvussa. Etenkin kieliteoreettinen semiotiikka on vaikuttanut strukturismin kautta kulttuuritutkimukseen. Hintikka on tiivistänyt Peircen teorian muotoon ”semantiikka rakentuu pragmatismin varaan” Tällä havainnolla on luonnollisesti suuri merkitys sosiaalisen median taloutta ja strategiaa tulkittaessa.
James oli poikkitieteellinen ajattelija eikä asettanut kognitiivisia tieteitä ja biologiaa vastakkain. Hänen mukaansa luonnonvalinta ei luo käyttäytymistä itseään, vaan adaptiivisia mielen moduleja, jotka motivoivat käyttäytymistä; geneettistä determinismiä ei ole olemassa (ks. kuva. Ratzelin maisema).
James kyseenalaisti kausaliteetin olemassaolon ja keksi mm. termin ”tajunnanvirta”, josta tuli myöhemmin keskeinen käsite modernille kirjalliselle tekniikalle, mutta myös luovalle ja innovatiiviselle työskentelylle yleensä. Sosiaalisen median ilmiöt ovat täynnä tätä tekniikkaa ja sen käyttäjiä.
Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Asymptoottinen vapaus ja sosiaalinen pääoma (Luostarinen 2005)
Tässä yhteydessä asymptoottisella vapaudella tarkoitetaan verkostoitumista ja yritysten klusterirakennetta sekä sen luonnetta. Ilmiö löytyy toisen väitöskirjani alkulehdiltä.
Alunperin asymptoottinen vapaus on fysiikasta (kvanttimekaniikasta) ja luonnehtii alkeishiukkasten välistä voimaa. Alkeishiukkasten välinen voima on sitä pienempi, mitä lähempänä hiukkaset ovat toisiaan. Todella lähellä tapahtuu täydellinen vapautuminen ja hiukkaset alkavat toimia kuten täysin vapaat hiukkaset. Ilmiön löytäneet fyysikot (David Polizer ja Frank Wilczek) palkittiin Nobelilla vuonna 2004.
Tälle ilmiölle analoginen on yritysten välinen verkostosuhde. Näyttäisi siltä että pitkät ja luottamukselliset partnerisuhteet johtavat yritysten välillä tuloksen paranemiseen ja myös kasvuun. Lopulta eräänlaiseen vapautumiseen toimimaan kuten täysin vapaat yrittäjät hyötyen kuitenkin täysimääräisesti verkosto- ja klusterisuhteistaan sekä näiden tarjoamasta sosiaalisesta pääomasta. Toisin kuin eräänlaisessa puoliväliasetelmassa olevat tai partnerisuhdettaan vasta rakentavat yritykset, joilla kitka on usein suurin.
Ilmiötä on selitetty sekä sosiaalisella pääomalla, luottamuksella ja pitkällä yrittäjäkokemuksella (ks. sosiaalinen pääoma). Innovaatioprosessissa keskeinen tekijä näyttäisi olevan kuitenkin isolaatiomekansmien tuntemus (ks. isolaatiomekanismit) sekä hyvin pitkä kokemus operoida tutkimuslaitosten, monikulttuuristen yritysten ja institutionaalisten organisaatioiden kanssa. Innovaatioprosessin vaatimat roolit ja klusterirakenne tunnetaan hyvin, samoin kuin oma osuus ja tehtävät yhtäällä yrityksen omassa toimialarakenteessa että toisaalla verkoston ja klusterin jo vakiintuneessa roolissa. Ilmiön merkitys kuitenkin räjähti globaaliksi vasta sosiaalisen median talouden ja strategian yhteydessä (Luostarinen: Social media economy and strategy).
Alueelliset verkostot ja sosiaalinen pääoma (Hassink)
Nykyisin innovaatioiden määrä ja alueellinen syvyys kuvaa lähinnä alueen tai kulttuurin kulutusta tai ”innovaatioastetta”, jota klusterirakentein pyritään tavoittelemaan. Suunta on pikemminkin vertikaalinen kuin aiemmin kuvattu horisontaalinen innovaatioaallon kulkusuunta ja sen tutkimus.
Organisaatiot ja yhteisöt oppivat ja ovat innovaatiotoiminnan esteitä tai sen edistäjiä sisältämänsä tiedon, käyttäytymisen, normien ja arvojen sekä henkilöstön pysyvyyden tai yhteisön sisäisen staattisuuden seurauksena.
Hassink on kuvannut verkostotaloudessa yhteisöä tai organisaatiorakennetta avoimena, ohuena, ei-hierarkisena toimintamallina. Vaikka oppiminen kuvataankin vuorovaikutuksessa yksilöiden välillä prosessi kuvataan alueella kollektiivisena, jolloin sekä organisaatiot, yhteisöt ja alueet voivat edistää tai estää oppimista ja myös muistaa.
Yritysten näkökulmasta kyseessä on jopa tärkein kilpailuetu, jossa organisaatioiden oppiminen on samalla spatiaalista oppimista ja elintärkeää alueella sijaitseville yrityksille.
Nykyisin maaseutu muuttavat yrityskylät ja niiden väljemmät klusteriryppäät ovat esimerkki tästä vähän tutkitusta prosessista. Tiedepuistojen ja teknologiakeskusten sisällä prosessia on sen sijaan tutkittu hyvinkin perusteellisesti. Samoin sosiaalisen median yhteydessä.
Kansallisissa, usein lineaarisissa innovaatio-ohjelmissa, taustalla on porterilainen (ks porterismi) tiede- ja teknologiausko, tiedon tuottaja ja kuluttaja, tiedeyhteisö ja elinkeinoelämä. Vastaavasti alueellisessa innovoinnissa vuorovaikutusjärjestelmät on kuvattu usein horisontaalisina.
Horisontaalisille tulkinnoille porterilainen ”regionalismi” (globalsimi) ja Castellsin kuvaama verkostoyhteiskunta (ks. Castells, verkostoyhteiskunta) on ollut ongelmallinen. Paikallinen innovaatio on arkipäiväinen ja alueellisen kulttuurin tuote, osa tuotantoa, logistiikkaa, markkinointia ja kulutusta. Innovaatio ei muodostu vain kasvun oletetuissa keskuksissa, vaikka kulutus siellä olisikin luonnollisesti sitä suosiva.
Innovaatio syntyy kulttuurisen tradition kautta integraalisena osana ja irti oletetusta alueellisesta ympäristöstään ja sen kuvitellusta innovaatioasteesta.
Kyseessä ei ole niinkään solmukohta (nodaali), jossa innovaatiot syntyvät ja leviävät diffuusina esim. kuvitteellisille kaupunkien välisille alueille. Usein nämä vanhat ”nodaalit” ovat pikemminkin taantuvia julkisten palvelujen solmukohtia, jotka eivät enää saavuta kuluttajavirtoja.
Nykyisin kyseessä on joko teolliseen tai perustuotantoon (maa- ja metsätalous) rakentunut erikoistuminen, tämän vanhat sosiokulttuuriset rakenteet (esim. osuustoiminta) ja näiden luoma klusteri tai verkosto, kyläyhteisön aktiivi kylätoiminta jne.
Toimijat ovat vastaavasti yrityksiä, julkisia laitoksia ja ennen kaikkea näissä työstään tekeviä ihmisiä ja ”nodaali” on yhä useammin ihmisten liikkumisen solmukohta mm. pääteiden liittymissä tai haettaessa elämyspalveluja nykyisin massiivisista maaseudun yrityskylistä (ks. päiväkirja).
Kirjallisuus ks. Luostarinen 2006, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Verkostoyhteiskunta ja sosiaalinen pääoma (Castells)
Manuel Castellsin jättimäinen informaatio aika –trilogia (1998) esittää verkostoyhteiskunnan teorian. Castellsin lähtökohtana on yhdistää tiedon tekninen käsittely ja kapitalistinen tuotantomuoto informaatiokapitalismiksi.
Informaatiokapitalismissa tuotannon ytimessä on tiedon (tietoon kohdistuvan tiedon) soveltaminen. Teolliselle aikakaudelle tyypilliset suureen kokoon ja keskusjohtoiseen hallintoon perustuneet järjestelmät ja toimintamallit ovat liian jäykkiä ja hitaita vastaamaan globalisaation haasteisiin.
Niiden syrjäyttäjäksi on tulossa verkkomainen järjestäytymisen muoto, joka kykenee edeltäjäänsä paremmin hyödyntämään informaatioteknologian kehitystä. Sen rakenteita ovat virtaukset ja virtausten solmukohdat.
Virtauksissa liikkuvat informaatio, pääoma ja valta, mutta myös poliittiset ideat, kulttuurituotteet ja vastarinnan ainekset. Solmukohta voi olla yhtä hyvin Internet-palvelin, mediatalo kuin suurkaupunki.
Verkostoa eivät estä kansallisvaltioiden rajat, vaan se ylittää ne tehden lopulta koko planeetasta yhden taloudellisen yksikön vailla ajan ja paikan rajoitteita. Informaatiokapitalismissa niin finanssipääoman, tuotannon, poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen kuin rikollistenkin on sopeuduttava noudattamaan verkostossa toimimisen logiikkaa.
Paikallisuuteen sidotun todellisuuden (yrittäjyyden jne.) ja globaalin verkoston välinen jännite muodostaa Castellsin mukaan informaatiokapitalismin peruskonfliktin.
Tähän peruskonfliktiin kulminoituu aikakauden keskeisin eettinen kysymys: kuka saa kuulua verkostoon ja kuka syrjäytyy? Informaatiokapitalismin rajoja murtava vaikutus luo uuden epäoikeudenmukaisuuden maantieteen.
Tavallista ihmistä ja hänen kapinaansa uhkaa yhteisöllisyyteen takertuminen. Castellsin pääoma on muuttunut persoonattomaksi ja subjektittomaksi, ja työvoima pirstoutuneeksi ja tavoitteiltaan hajautuneeksi, eikä puhe esim. työväenluokasta ole enää mielekästä.
Luovuuden luokittelu ja sosiaalinen pääoma (Gagne)
Luovuus on käsitteenä innovaatiota laajempi. Kuka tahansa meistä voi olla ja myös on luova. Innovaattoreita meistä sen sijaan on vain määrä, joka vastaa suurin piirtein Mensan (huippuälykkäiden) jäsenyyttä. Hyvin usein innovoinnin edellytys uuden löytämisessä onkin älykkyydessä. Ei kuitenkaan yksinomaan siinä.
Mensan jäsenistä huomattava osa saattaa olla, ja varmaan onkin, hyvinkin konservatiivisia ja hitaita uuden omaksujia. Sen sijaan innovaattoreissa on vähemmän älykkyydeltään alle Mensan tason jääviä.
Francoys Gagne (1993) lähestyy luovaa prosessia ja innovaatiokykyämme luokittelemalla lahjakkuuden soveltuvuusalueineen älylliseen, luovaan, sosioaffektiiviseen sekä sensomotoriseen. Näistä älyllisiin lukeutuvat päättely (esim. verbaalinen tai matemaattinen, avaruudellinen, muisti jne.), luovaan osaan omaperäisyys, kekseliäisyys, huumorintaju jne., sosioaffektiiviseen voima, kehonhallinta, herkkyys, kestävyys jne.
Gagnen innovaatioprosessin ja samalla myös lahjakkuuden kehittämisessä katalysaattoreina toimivat yksilön sisäiset motiivit sekä luonne ja persoonallisuus (sopeutuvuus, asenteet, kunnianhimo, itsenäisyys, itsearvostus, arvot jne.).
Niitä tukee tai ei tue ympäristö, lähiympäristö (koti, koulu, yhteisö jne.), ihmiset (vanhemmat, ohjaajat jne.), sitoumukset (toiminnat, kurssit jne.) sekä tapahtumat (sattumat, löydökset, onnettomuudet jne.).
Lopuksi Gagne jakaa kehitysprosessin tulokset kykyjen kautta erityisalueisiin, joista hän erikseen mainitsee teoreettiset (kielet, luonnontieteet jne.), tekniset (mekaniikka, tietokoneet jne.), taiteelliset (kuvataide, musiikki jne.), sosiaaliset (opettaminen, politiikka jne.), liike-elämän taidot (myyminen, yrittäjyys jne.), strategiset taidot (shakki, tietokonepelit jne.) sekä liikunnan ja urheilun.
Klusterin näkökulmasta Gagnen luokitus pitää sisällään kaikki verkoston toimita strategian avainosaamisen ja niiden liittämisen osaksi innovaatioprosessia.
Näin innovaatioprosessi klusterin näkökulmasta on luovuuden eri osin integrointia hakien optimaalisia yhdistelmiä ja vahvistaen kunkin yrityksen (yksilön) kohdalla tämä vahvuusalueita.
Verkostossa heikkoudet korvautuvat muiden osaamisella, mutta samalla myös omat vahvuudet saavat mahdollisuuden kehittyä ja niitä hyödynnetään tehokkaasti ja motivoidusti. Ilmiö on sosiaalisen median kaiken aikaa käyttämä voimavara.
Empowerment ja sosiaalinen pääoma
Empowerment –käsitteellä tarkoitetaan alun perin työntekijöille annettavaa autonomiaa toimia vastuullisemmin ja tehokkaammin organisaatiossa ja usein tiimin tai ryhmän sisällä. Tavoite on usein luoda yrittäjähenkeä, joskus jopa tulosvastuullisesti yrittäjänä. Näin jokainen kokee ikään kuin kehittävänsä itse työorganisaatiota (Block 1987).
Lightfootin (1986) mukaan empowerment –kokemuksen edellytyksenä on persoonallisen voiman tunne, vastuun kokeminen ja valintojen mahdollisuus. Maeroff (1988) luettelee empowerment –tunteeseen statuksen, vahvan tietoperustan ja itsenäisen päätöksenteon. Guttenbuch (1995) esittelee empowerment –käsitteen määrittelytavat osana persoonallista vastuunkantoa, delegoinnin siirtoa, voimien keskittämistä ja ihmisten täysimääräistä käyttöä osana heidän erityistaitojaan.
Käsite liittyy läheisesti tiimin ja ryhmän tapaan työskennellä. Tällöin tehtävät jaetaan tiimissä roolikartan mukaan siten, että mukana ovat ainakin tutkija-aloitteentekijä (explorer promoter), luova innovaattori (creator innovator), reportteri neuvonantaja (reporter adviser), kannustaja-ylläpitäjä (upholder maintainer), kontrolloija tarkastaja (controller inspector), tuotteiden tekijä (concluder producer), kiihkeä organisaattori (thruster organiser) sekä arvioija kehittäjä (assessor developer). Samalla organisaatioiden kehittämiseen liitetään eräänlaiset ”leadershippiin” liittyvät toimintatavat ja Kanterin (1977,1983) mukaiset voimistumisprosessit (the process of empowerment).
Empowerment on vakiintunut myös suomalaiseen käyttöön lähinnä epäedullisissa olosuhteissa työskentelevien työskentelyolosuhteiden muutostarpeena ja usein myös innovaattoreiden yhteydessä.
Kyseessä ovat yleensä heikolla moraalilla varustetut työorganisaatiot, joiden taustalla on lisäksi byrokratian suosimista, sääntöihin tukeutumista ja niiden korostamista sekä ylenmääräistä kontrollia.
Kirjallisuus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Yrittäjäklusterin roolit ja sosiaalinen pääoma ( Luostarinen)
Suomalaisessa ekologisen klusterin yrittäjät oli mahdollista jakaa seitsemään avainrooliin ja näiden toimenkuvaan (Luostarinen 2005). Näistä (1) konventionaaliset yrittäjät muodostavat klusterin ns. organisoivan järjestelmän. Usein muita yrittäjiä verkostosta ei edes löydy.
Toisen ryhmän muodostavat (2) monialayrittäjät (tutechampionit) klusterin kokemusvälittäjinä. Usein kyseessä ovat maataloudesta juuri irtautuneet yrittäjät ja lukuisten tuotteiden kanssa yrittäjyyttä aloittelevat matkailun monialaosaajat. Usein heidät tahtomatta yhdistetään innovaattoriryhmään.
Visionäärit (3) kuuluvat eräänlaiseen sisäisen yrittäjyyden (intrapreneur) ryhmään ja ovat klusterin arvioija kehittämisjärjestelmä. Näiden kyky operoida innovaattoriyrittäjien kanssa on muita parempi ja korvaamaton klusterin toiminnan integraatiossa.
Vapaamatkustajat (4) ovat suurehko ryhmä hyödyntäen ekologista imagoa mutta verkostossa passiivisesti operoivia. Klusterin toiminnan suuntaajina ja monissa ”portinvartina” –tehtävissä nämä yrittäjät ovat parhaimmillaan (markkinointi).
Itselliset yrittäjät (entrepreneur) (5) ovat lähellä konventionaalista ryhmää ja sopivat parhaiten klusterin promoottorijärjestelmään.
Innovaattoriyrittäjät (6) ovat noin 10 % osuus maaseudun yrittäjyyttä ja edustavat usein oppositioasemaan ajautunutta ja muista selkeästi poikkeavaa osaamista. Heidän tuekseen kaivataan klusterissa teknologian ja markkinoiden portinvartijoita (7), joiden tehtävä on lähinnä palkitsevien järjestelmien ylläpito mutta samalla myös kontrollointi.
Faktoripisteiden ryhmittelyssä yrittäjäryppäät oli mahdollista nimetä luoviksi innovaattoreiksi (1) (creator innovator), tutkija aloitteentekijöiksi (2) (explorer promoter), arvioija-kehittäjiksi (3) (asessor developer), kiihkeiksi organisaattoreiksi (4) (thruster organiser), tuotteiden tekijöiksi (5) (concluder producer), kontrolloija tarkastajiksi (6) (controller inspector), kannusraja-ylläpitäjiksi (7) (upholder maintainer), reportteri neuvonantajiksi (8) (reporter adviser) sekä yhdistäen nelikentällä organisoijiksi (A) (Organisers), kontrolloijiksi (B) (Controllers), tiedonhankkijoiksi (C) (Advisers) ja tutkijoiksi (D) (Explorers).
Innovaatio-organisaation kohdalla avainryhmiä ovat luovat innovaattorit, tutkija-aloitteentekijät sekä kannustaja-ylläpitäjät. Näitä yrittäjiä on vähän ja ne korvautuvat usein konventionaalisilla ryhmillä. Tällaisia ovat etenkin tuotteiden tekijät, kontrolloijat sekä neuvonanatajat.
Ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Kuluttajaklusterin roolit ja sosiaalinen pääoma (Luostarinen)
Ekologisen klusteritutkimuksen yhteydessä kuluttajat oli mahdollista jakaa faktorianalyysissä neljään pääryhmään. Näistä tärkeimmät liittyivät ympäristöarvojen ja –identiteetin merkitykseen sekä yhdyskuntarakenteittemme suuria muuttoaaltoja kuvaaviin ikäryhmiin.
Vihreä perusfaktori syntyi lähinnä suurimpien taajamiemme vastaajista ja siellä akateemisista, keski-ikäisistä naisista ekologisina kuluttajina. Se tavallaan dominoi ja muodostaa kulutuksen ensimmäisen vaiheen innovaattoriryhmän ekologisille tuotteille. Ongelmana on se että ryhmä ei välttämättä ole lainkaan innovatiivinen. Sen arvot ovat vain ekologisia mutta innovaatio-ominaisuus puuttuu. Näin ekologinen kulutus ei pääse käyntiin väärän segmentin osallistuessa markkinoiden ohjailuun ja tuotteet jäävät kaupan hyllylle.
Faktoripisteiden ryhmittely syvensi analyysiä ja tuotti kymmenen homogeenista kuluttajaryhmää. Näistä viisi oli mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvaamista joko kuljeskelijan (flaneeraajan), turistin, kulkurin, pelurin tai ”telecity” –ihmisen silmin.
Syntyvät ryhmät oli mahdollista asettaa faktoriakseleiden muodostamaan nelikenttään, jossa akseleina toimivat vastinpareina syntyneet faktoriulottuvuudet (I ja II sekä III ja IV).
Näistä edellinen liittyy ryhmien fyysiseen, sosiaaliseen ja kulttuuriseen identifikaatioon ja sen muutokseen sekä jälkimmäinen lähinnä normijärjestelmien muuttumiseen (moraali, etiikka, ekologia, empatia). Samalla syntyvät ryhmät kuvasivat innovaatioaaltojen kulkua (ks. innovaatioaalto) ja niiden todennäköistä vaikutusta ryhmiin ja näiden käyttäytymiseen uudessa informaatioyhteiskunnan ”paikattomuuden” ja ”ajattomuuden” tilassa.
Aiemmin toisiaan seuranneet innovaatioaallot (syklonit) ja niiden historiallinen (ajallinen) trendi sekä ne yksilötasolla suodattaneet yhteisölliset tai institutionaaliset rakenteet olivat korvautuneet päällekkäisillä ja klusteroituneilla ”sykloneilla”, jolloin samalla katkelmallisuus, pirstaleisuus ja yksilön oma ympäristöjärjestelmä individualistisena kokemuksena lisääntyy ja tulee ymmärretyksi.
Ryhmien kuvaus ks. Luostarinen 2005, Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka