Tutkijat Lehtola ja Sutela (HS 12.1) puuttuvat kiintoisaan aiheeseen huomatessaan kuinka valtion tuottavuusohjelman nimellä kulkeva projekti on pilannut työilmapiirin tuhansilta todella pitkälle koulutetuilta ihmisiltä valtiosektorin työntekijöinä.
Valtiosektorilta on tarkoitus vähentää liki 15 000 työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä. Käytännössä tämä näkyy jo nyt kiristyneenä ilmapiirinä ja kilpailuna, työmäärän tolkuttomana lisääntymisenä. Työtä koskevat muutokset tulevat yllättäen eikä niihin kyetä vaikuttamaan. Aikamme ilmiöt, yksilökeskeisyys ja joustavuus sopii tiettyihin töihin, mutta sitten on niitä joissa potilaan leikkaaminen tai oppilaan kouluttaminen, kansallisen turvallisuuden hoitaminen, vaativat yhteistyötä ja verkostoja. Jos ne puretaan edes osittain, syntyy korvaamattomia aukkoja. Yksilöiden sooloiluilla ja joustavilla pätkätöillä niitä ei hoideta. Usein kyseessä ovat ammatit, joihin kouluttaudutaan vuosikymmenet.
Pieni ja piskuinen valtiosektori
Valtiosektori käyttää työllisestä työvoimastamme vain noin 6 %. Se on liki yhtä olematon kuin nykyinen maataloutemme tai luonnonvarojen käytön primaari sektori ennen sen tuotteiden ja raaka-aineen jalostamista ja kauppaa, kulutusta kohti uusiokiertoa.
Valtiosektoria on moitittu etenkin hyvin koulutetun väen kahmimisesta palveluunsa. Pitkälle koulutettua professoria tai opettajia, lääkäreitä tai poliiseja, juristeja ja humanisteja, valtiotieteilijöitä ei oikein osaa muuhun tehtävään ohjatakaan. Yksityinen sektori kahmii jo nyt 73 % työllisestä työvoimastamme ja kunnatkin valittavat työvoimapulasta. Kunnat ovat tehneet niin aina ja nyt varmaan jo aiheestakin. Valtio on pysyt hiljaa.
Miten selvitä laadukkaan työvoiman saatavuudesta?
Tarvitaanko jatkuvaa työntekijöiden keskinäistä kilpailua, työsuoritusten tolkutonta mittaamista ja suorituslaskelmia juuri näillä jo todella tyhjiin imetyillä aloillamme? Entäpä jos ne eivät kohta työilmapiirinsä ja rasittavuutensa, pienen palkkansa sekä vaativan kolutuksensa vuoksi enää kiinnosta nuoria? Elämmekö väärässä ajassa ja muistelemme 1990-luvun ilmapiiriä kun puhumme supistuksista ja mittaamisesta vielä pari vuosikymmentä myöhemmin, jolloin olisi jo käännettävä huomio tästä uudesta ajasta selviämiseen ja työilmapiirin kohentamiseen, resurssien lisäämiseen.
Joka toinen suomalainen on saanut korkean koulutuksen tänään ja siitä riittää toki myös yksityiselle sektorille. Tilanne on aivan toinen kuin 20 vuotta takaperin eikä tehtävätkään olleet tuolloin samoja kuin nyt koskien sekä kunta- että valtiosektoria. Useimmat meistä tuon sektorin duunareista ovat kouluttaneet itse itsensä moneen kertaan ja jopa väitellee useissa tiedekunnissa. Samalla haemme rahoituksen työllemme kilpaillen samalla tavalla yksityisen sektorin kanssa kuin mikä tahansa yksityisenä itseään pitävä organisaatio tai konserni, joka saa valtion tukea ja apua jopa enemmän kuin vaikkapa valtiosektorin tutkimuslaitos ja sen monet senioritutkijat.
Jälkiomaksujan tapa reagoida ja jatkaa samaa liikettä
Kun Suomessa tapahtuu jotain, se tahtoo olla hidasta ja unohdamme kuinka nopeita muutosten olisi tullut olla eikä samaa liikettä saa jatkaa loputtomiin. Puoluelaitoksemme on tästä Vesa Vareksen kirjoituksessa (HS 11.1) typpiesimerkki. Siellä tapahtuneet muutokset ovat olleet vuosikymmenten saatossa olemattomia ja vasta tänään alamme jossain määrin saada puoluekarttamme eurooppalaistumaan. Kokoomus ja konservatiivit alkavat kooltaan vastata johtavaa oikeistopuoluetta, vihreistä on tullut eurooppalaisen liberaalipuolueen oloinen ja kokoinen puolue, räyhähenkenä toimiva populistinen puolue perussuomalaisina vastaa sekin vähin erin yleiseurooppalaista tasoa. Äärivasemmisto on ollut meillä tolkuttoman suuri ja sekin on nyt supistumassa eurooppalaiseen kokoonsa. Demereiden koko haastajana on mennyt alamäkeen, mutta toisaalta melkoinen joukko porvareiden kannattajista on ns. kaappi- tai piilodemareita, ja kynnys puolueesta toiseen ei ole kummoinenkaan.
Vareksen mukaan pyrkimys brittiläiseen “uusvasemmistoon” ei ole uskottavaa johtuen demareiden pitkästä vallasta ja siihen väsymisestä. Johtoportaan dramaattinen nuorennus, unelmaprojektit ja verkkosukat eivät ole vakavasti otettavaa politiikkaa ja pahentavat vain paniikkinappulan painajan teatraalista näytelmää. Britanniassa väsyttiin porvareiden pitkään valtakauteen, meillä vasemmiston. Sieltä ei auta ottaa nyt mallia.
Kipinä puuttuu
Jos meille on syntymässä oikeiston ja konservatiivien selkeä johtava puolue, Vareksen mukaan se johtaa luonnonlain tapaan saman tapahtuvan myös vasemmalla siivellä ja siirtymä kohti kaksipuoluejärjestelmää tapahtuu, kuten povasin aiemmin ennen kuntavaalejamme.
Meillä politiikassa ja kasvavassa vanhusten sekä keski-ikäisten ihmisten suhteissa ja yhteiskunnan rakenteiden muutoksissa näyttäisi “kipinä” puuttuvan. Takkatulikaan ei pysy yllä ilman tekoja, sitä on pidettävä yllä.
Kun varttuneitten ihmisten ihmissuhteesta “jotakin puuttuu” on selitettävä täsmällisesti mitä. Kun geenit on tehty 45 -vuotiaan elämänkaarta varten, jatko kolmanteen elämään alkaa olla hiillosten nostattamista keinotekoisesti. Ei sellaisten ihmisten puolueilla, ihmissuhteilla, uuden etsinnällä, innovoinnilla, tahdo olla enää uskottavaa aatteellisuutta ja rakkauskin intohimoisena rapisee. Oppimiseen vaadittavat zenk-geenit ovat sulkeutuneet jo aika päiviä. Toki uutta syntyy ja voimme käyttää geenejämme hyvinkin monella uudella yhdistelmällä, mutta aina sama asia laukaisee niissä saman tavan reagoida, kuten pianon koskettimissa löytyvät samat, samalla tavalla viritetyt äänet.
Päivittäiset ohjelmistopäivitykset – ei rakennemuutoksia
Vanhassa yhteiskunnassa, vanhassa puolueessa ja vanhassa suhteessamme on tehtävä aika ajoin ohjelmistopäivitykset. Usein ne ovat pieniä ja liki päivittäin tehtävissä. Suuret muutokset ovat rakenteellisia ja dramaattisia, niitä on vältettävä. Mediat korostavat vain uutuutta, nuoruutta ja vaihtelua, mutta todellisessa elämässä, aikuisen elämässämme, juuri vanha tuttu on antamassa kaiken. Meillä ei ole geeniemme kanssa muuta vaihtoehtoa tahdoimme sitten tai emme. Sama pää kesät talvet, sanoisi vanha kansa.
Hollantilainen kirjailija Daphne Decker kuvaa kuinka elämämme ei voi olla jatkuvaa hengästymistä, ei jatkuvaa mielenkuohua, ei ikuista intohimon julistusta. Kaikki tämä on ihastumista uuteen ja sen laukaisevat aina samat geenit ja me kyllä tunnistamme sen helposti, ohimenevän ilmiön. Sen perässä juokseva on ikuinen lapsi, vastuuton ja anarkisti muista piittaamaton narsisti. Puolueena sellainen on populistinen räyhähenki ja kerää pettyneitten ihmisten protestiäänet. Se on protesti omalle elämälle.
Geenejään ei voi valita
On kokeiltava uutta puoluetta, uutta ihmissuhdetta, jotta voi kokea samat ongelmat siellä ja usein kärjistettynä ja pikauusintana. Ironia on ihmisessä itsessään, tavassamme pärjätä hyvin myös yksiksemme, jättää puolueet, passivoitua politiikkaan tai oikeammin puoluelaitokseen. Voimme aktivoitua uudella tavalla, jättää vanha traditio tai oikeammin soittaa vanhoilla geeneillämme uusi sävel. Vaikka koskettimet ovat samat niillä voi soittaa niin humppaa kuin jenkkaa, Sibeliuksen sinfoniat. Kaikki on kiinni meistä itsestämme mutta kaikilla meillä on aina ne samat koskettimet, geenit.
Todellinen aikuisen elämä on se, mikä jää jäljelle, kun intohimo, narsistinen anarkistinen on ohi, ihastumien kadonnut, rakkaus palanut loppuun. Tämän oivaltaminen on yhtä lailla taito kuin onnellinen sattuma. Meillä on juuret, jotka kasvoivat toisiinsa maan alla, ja sitten kun kaikki kauniit kukat olivat varisseet oksiltamme, huomasimme olevamme sama puu kahden sijasta, yksi ihminen, yksi porvari ja vasemmisto, yksi julkinen ja yksityinen työnantaja samassa veneessä soutaen.