Aika on käsitteenä ihmisen keksimä ja suhteellinen. Se kulkee molempiin suuntiin, hidastuu ja myös pysähtyy. Päivämäärät ja aikaa mittaavat sekunnit ja tunnit ovat nekin omia sepitteellisiä ja sopimuksenvaraisia käsitteitämme.
Newtonilainen harha
Kun olemme ottaneet käyttöömme välineitä, jotka liikkuvat ja liikuttavat materiaa ja informaatiota liki valon nopeudella, muuttavat materiaa energiaksi, maailmamme alkoi muuttua ja ensimmäisenä juuri ajan ja paikan logiikassa. Aloimme elää einsteinilaisessa aika-avaruudessa, jossa newtonilainen maailma alkoi olla harhaa ja virhe. Se mitätöitiin jo sata vuotta sitten Einsteinin toimesta.
Tätä painovoimakentästä ja liikkeen määräävästä aistiemme harhasta emme vain tahdo millään suostua luopumaan. Se on yhtä vaikeaa kuin hyväksyä pyöreä maapallo projisoimatta sitä kartalla tasoksi ja tehden suuria mittakaava-, pituus- ja kulmavirheitä. Meille riittää lopulta sepitteellinen totuus ja aistiemme kokemukset sekä yhteisön totena meille uskottelema valhe maailmankuvanamme. Se maailma, jolta se näyttää ja meille kerrotaan lähiyhteisön maailmana, on meille todellisin.
Sepitteellinen todellisuus
Tänään elämme samalla kirjailijan päivää, ja juuri kirjailija on henkilö, joka rakastaa sepitteellistä, sanoihin sidottua ja hermeneuttista totuutta. Siinä totuudessa kaikki on lopulta fiktiivistä, fantasiaa ja me avaamme sen omana totuutenamme, omilla sanoilla ja symboliemme sisällöllä, tunnesanoilla ja kirjoitamme näin kirjan itse. Kirjailijan osuus on siinä vähäinen, viekastelijan ja koukuttajan tapa saada meidät liikkeelle illuusioon, joka ei ole totta tai totuus on oma valheemme, aistiemme ja lähiyhteisömme tuottama harha.
Tarkka atomikello kertoo kuinka aika kuluu Capiapon kylässä chileläisessä kaivoksessa 700 metrin syvyydessä kaivosmiesten virua ja odottaa pelastajiaan hitaammin kuin maan pinnalla pelastuskuilua poraten. Ero ei toki ole suuri, miljoonasosasekuntien luokkaa, mutta se koetaan nyt paljon pidempänä. Aika on oma keksintömme ja psykologinen ilmiö, kaivosonkaloon loukkuun joutuneena se pysähtyy.
Tiedemiesten aika totisinta totta
Ajan suhteellisuus ja samalla reaaliaikaisuus ei ole vain satua ja tiedemiesten atomikelloja vaan totisinta totta. Samoin paikan katoaminen ja navigointimme tässä uudessa ympäristössämme. Se on otettava huomioon gsm-satelliittien käytössä, signaaleja lähettäessämme, vaikka emme sitä koe arjessamme tai emme tule ajatelleeksi tietokoneen ääressä, sosiaalisen tai yhteisömedioittemme kanssa askaroidessamme, pankin asiakkaina valuuttaa siirrellen.
Newtonilaiset karkeammat liikelait ohittavat arkiajattelussamme uuden maailmamme tavan toimia ja järjestellä elämäämme. Jopa oma tieteemme toimii käyttäen tätä arkiajattelua pohtiessamme ihmisen käyttäytymistä, sosiaalisia rakenteitamme ja taloutta, yhteiskunnallista ja alueellista maailmankuvaamme ja sen mallien ja teorioitten vanhaa lineaarista rasitetta, historiallista totuuttamme.
Arkiajattelun harhat
Se että elämme harhaisessa maailmassa on ihmisenä syntymisen taakka ja lahja. On toki lajikumppaneitamme, jotka kykenevät meitä paremmin aistimaan valon luonnetta ja kvanttien liikettä, ääntä tai vaikkapa gravitaation ja sähkömagneettisen kentän voimia. Omat aistimme ja tapamme suunnistaa ei ole samaa luokkaa kuin vaikkapa delfiinillä, linnuilla, monilla hyönteisillä tai kotieläimillämme, lepakoilla.
Maailma avautuu meille arkiajatteluna ja se mustuttaa lähiyhteisömme tarjoamaa maailmankuvaamme. Jos alamme sitä muuttaa runsaasti, syntyy koko maailmankuvaamme järkyttäviä uusia rakenteita ja puhumme paradigmaisesta muutoksesta. Jos oma maailmankuvamme on tiukasti kiinni lähiyhteisön luomukseen, maailma on sitä miltä se näyttää -totuutena, tämän uuden monikulttuurisen ja sosiaalisten medioittemme kautta meille tutuksi tulevan maailman hyväksyminen on aluksi vaikeaa.
Harvoilla tieteellinen maailmankuva
Vain pienellä osalla nyt jo yli 1000 miljoonalla yhteisömedian käyttäjällä ja asukkaalla omissa kylissään ja kaupunginosissaan metropolien slummeissa tai eliitin asuinsijoilla eläen, liikekortteleissa, on läntisen tieteellisen maailmankuvan mukainen paradigma. Mukana on uskomuksia, mytologiaa, puhdasta lähiyhteisön tuottamaa fantasiaa ja kirjailijan tai toimittajan, oman poliitikon tai opettajan, papin, kaveripiirin välittämää oman paikallisen maailman luomusta. Sillä ei ole mitään tekemistä einsteinilaisen suhteellisuuden, riemannilaisen neliulotteisen epäeuklidisen geometrian ja Lorenz -matriisin kanssa.
Me jatkamme ikään kuin maailma olisi edelleen sama kuin 1600-luvulla vaikka se muuttui jo yli sata vuotta sitten. Aika menetti paikkansa mittausvälineenä tai newtonilainen gravitaatio hylättiin. Meille riittää tunne maapallosta joka on litteä, tasokartalle projisoitu virhe ja virtuaaliyhteisö, joka on 7000 miljoonan kokoinen mutta sittenkin vain muutaman 50-300 ihmisen kylä tai klaani omassa geneettisessä koodistossamme, alkuihmisen luolassa ja maapallolla, jossa ihmisiä oli vain kourallinen nykyisestä isovanhempiemme syntyessä. Postmoderni ihminen syntyi vasta omana aikanamme ja täytti maapallon hetkessä.
Liu Xiabo ja globaali valhe
Oma geneettinen perimämme, lähiyhteisön luoma satu, ei muutu vaikka tekniikka onkin tuonut meidät samaan pisteeseen ja päivämäärä 10.10 2010 on omaa satuamme siinä missä kaikki muutkin tuhannen ja yhden yön sadut nyt ovat. Kirjailijat, taiteilijat, luovat ihmiset, urheilijamme, mediat näitä satuja meille tuottavat viihteeksi yhdessä muun yhteisöksi kokemamme kanssa. Siellä uutinenkin on tehtävä meille sopivaksi ja samoja teemoja ja henkilöitä esitellen, samaa kaivosta ja samoja kasvoja näytellen lineaarisessa, emotionaalisessa kokemuskentässämme meitä viihdyttäen 7000 miljoonan kertomuksen joukossa.
Ongelmana on vain internet ja sen sosiaaliset, yhteisölliset mediat sekä näiden tapa rikkoa vanhat paradigma ja sitä kautta koko ikivanha maailmamme, geeniemme tapa ymmärtää, välittää aistiemme kautta vääriä signaaleja ja tehdä maailmastamme todellisempi, oikeampi ja uhmata jopa Kiinassa totalitaarista valtaa ja viedä sanomaa kohti sitä vankilaa, jonka asiakkaana viruu rauhan Nobelin voittanut Liu Xiabo palkinnostaan mitään tietämättä vaikka me kaikki muut sen tiedämmekin, paheksumme, reaaliaikaisesti ja heti Norjan Nobel-komitean julistaessa tämän vuoden voittajan. Reaaliaikaisuus ei aina saavuta ensimmäisenä ja vuorovaikutteisesti yli 1000 miljoonan kansakunnan nimekkäintä uutisaihetta. Sitä voisi pitää liki ihmeenä 10.10. vuonna 2010 reaaliaikaisessa ja vuorovaikutteisessa todellisuudessa.
Kun kansakunnat ovat samalla pragmaattisia, utilitaristiseen liikemiesmentaliteettiin uskovia, tekopyhyys ja liki nihilismi kuuluvat niiden tapaan elää ja toimia, pohtia miten olemme samassa pisteessä, paikattomia ja ajattomia ihmisiä ja kuitenkin ahneita, oman voiton ja egon omaavia, narsistisia ja luolissa asuvia eläimiä, omaa etuamme ajavia mutta nyt väärässä paradigmassa kansakuntina, yhteisöinä ja yksilöinä.