Aivan aluksi tervetuloa uusille lukijoilleni sivustolleni. Samalla kun kirjoitukset Weblogin ohella menevät myös Wordpressiin, mukaan on tullut etenkin saksalaisia ja brittejä, mutta myös japanilaisia lukijoita. Samalla siirryttiin uudelle tasolle, jossa hits -algoritmi osoittaa jo parhaina tunteina useamman tuhannen arvoja. Lisäksi sosiaalisissa medioissa muutokset tapahtuvat hyppäyksittäin. Se vie vanhan maailman paradigmat uusiksi ja nyt on vuorossa kirkko. On siirrytty viimeinkin arvokeskustelumme ytimeen.
Surullinen alku aamulle
Ylijohtaja Markku Nurmen nekrologi Helsingin Sanomissa teki aamusta surullisen. Ympäristöministeriön arvostettua diplomaattia luonnehdittiin ensimmäiseksi esivihreäksi noissa piireissä ja etenkin energiapolitiikan ympyröissämme. Hän väitteli nuorena 28 -vuotiaana ja erikoistui 1970-luvulla teknokraatiksi silloin poikkeavaan suuntaan, ympäristöön ja sen hallintoon.
Tutustuin Markku Nurmeen ensimmäisen kerran juuri pohjoisten jokien ja niiden energiataloudellisen tutkimuksen yhteydessä osana rakentamisen taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristövaikutuksia. Markun panos myöhempään koskiensuojelulakiin ja aiemmin Iijoen ja Ounasjoen suojeluun oli merkittävä. Kuusamon kosket oli toki pelastettu jo aiemmin. Hänestä oli paljon apua noina koskisotien vuosina.
Verkostoneuvottelija
Kun Markun tapasi hän oli aina kiinni puhelimessa. Hänellä oli erinomainen kyky ja verkosto hoitaa asiansa polttamatta hihojaan vaikeissa monen intressiryhmän edut vaativissa neuvonpidoissa. Kun kaksi ääripäätä kohtaa toisensa syntyy paineita, jossa vaaditaan muutakin kuin vain diplomatiaa. On oltava tietoa ja kyettävä esittämään se argumentoidusti. Martti Ahtisaari on tässä kansainvälistä huippua.
Toisen kerran tapasimme suuremman asian merkeissä haastatellessani mielestäni keskeisiä ympäristöosaajiamme vuoden 1990 Jokiosiin muuttoni aikoihin, jolloin MTT tuli mukaan vahvasti maatalouden ja maaseudun ympäristöohjelmien rakenteluun ja samalla oli valmistauduttava sellaiseen ohjelmapolitiikkaan, jota tuleva EU -jäsenyytemme edellyttivät. Tässäkin Markku Nurmi oli mielestäni ihan hyvä delfiryhmän asiantuntijajäsen. Tosin tuolloin hyvin varovainen. Keskustalaisten oli sopeuduttava samaan aikaan niin moneen maaseudun, luonnonvarojen käytön ja oman politiikkansa asemoinnissa tulevassa EU -jäsenyyden kädenväännössä.
Rankka yhtälö
Markku Nurmi oli mukana noin parinkymmenen haastattelemani joukossa, mutta ei vielä tuolloin tänään Helsingin Sanomissa haastateltava kokoomuksen tuleva puheenjohtaja ja diplomaatti Pertti Salolainen. Salolaisen kausi alkoi myöhemmin siinä raskaassa sarjassa, jossa väännettiin suomalaista ympäristöpolitiikan historiaa alkaen 1970-luvulta, joka oli samalla tuon politiikanteon suuri vuosikymmen.
Ympäristöpolitiikan ja tuotantoelämän yhteensovittaminen on rankka yhtälö kun siihen liitetään vielä sen poliittiset ja sosiaaliset painolastit, kuten viimeisin suuri energiapakettimme.
Kun siihen käyttää vuosikymmenet, mies kuolee saappaat jalassa iässä, jolloin olisi lopulta mahdollisuus jäädä eläkkeelle ja valtiolta säästyvät eläkemenot. Kaikki on otettu irti ja on aika kiittää Markku Nurmea, joka ehti vielä mukaan myös kansainväliseen ympäristöpolitiikkaan etenkin Väli-Amerikassa. Se alue ei ole missään politiikassa aivan helpointa ja sielläkin ympäristöpolitiikka kietoo yhteen kaiken mahdollisen mitä inhimillinen elämä nyt suinkin voi sisältää.
Pentikäinen arvojen ytimessä
Laestadiolaiset juuret hankkinut Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen on omimmalla alueellaan päästessään kirjoittamaan uuden arkkipiispan Kari Mäkisen tulikokeesta. On tosin vaikea arvioida kumpi johtajista, Pentikäinenkö vai Mäkinen on suuremman paineen alla elävä.
Molempien johdossa on instituutio, jonka tulevaisuutta ravistelevat yhtäällä ikääntyvä kansakunta ja arvokonservatiivit varovaiset jäärät ja toisessa ääripäässä usein feministisiiven rohkeat ja vapaamieliset ryhmät. Kun toiseen suuntaan kumarrat pyllistät samalla toiselle. Eikä hihoja saisi polttaa, vaikka ääriryhmät sitä harrastavatkin ja provosoivat kaiken aikaa pelkkää ilkeyttään tyyliin, kiusaa se on pienikin kiusa.
Helsingin Sanomat taustoittaa uutisensa nelikentällä, jossa piispat ovat jonossa joko vanhoillisina tai uudistusmielisinä sekä joko rohkeina tai varovaisina linjanvetäjinä.
Ääripäässä, toisistaan kaukana, ovat odotetusti Tampereen piispa Matti Repo ja Helsingin piispa Irja Askola. Lähellä Repoa ovat vanhoilliset Mikkelin Seppo Häkkinen ja Lapuan Simo Peura. Askolaa taas myötäilevät Kuopion Ville Riekkinen ja Porvoon Björn Vikström.
Espoon Mikko Heikka ja arkkipiispa Kari Mäkinen ovat lähellä toisiaan, perinteitä arvostavia ja samalla uudistajia myötäileviä liberaaleja. Oulun piispa on matalan profiilin maakuntapiispa.
Median sytyttämästä nuotiosta kirkkohistoriaan
Pentikäinen kertoo kuinka harmittomasta Yleisradion Ajankohtaisen Kakkosen ohjelmasta syntyi palo, joka näyttäisi johtavan suoraan arvokeskustelumme ytimeen ja samalla vievän aiheen myös kirkkohistoriaan. Kakkonen osaa tehdä historiaa ja sytyttää tulipaloja.
Pentikäisen arvio on oikea, ja ainut mikä yllättää, on sen keskustelun myöhäinen vaihe. Moni ei kirkkoaan tunne, usko on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan, mukana ollaan tradition kuljettamana ja osana kodin perintöä.
Tämä sama ilmiö tuli näkyviin takavuosien ympäristöpolitiikassa, missä tahansa sellaisessa, jossa ihminen kohtaa muuttuvan maailman uudet paradigmat ja maailmankuva on tarkistettava, päivitettävä tähän aikaan sopivaksi.
Hiljainen kristillisyys
Kari Mäkisen puhuma suomalainen “hiljainen kristillisyys” ei voi suvaita sellaista, jossa ihmisryhmiä jätetään vaille ihmisarvoa. Jos vastakkain ovat kaksi kirkon ja arvojemme ääripäätä, jompaa kumpaa kumarretaan, kaikki pienet vähemmistöt saavat silloin jatkossa kylmää kyytiä. Koska edessä on uudistus, kaikkien etu on uudistajapiispojen kyky onnistua työssään mahdollisimman nopeasti ja tämän varaan Mäkinenkin joutuu johtajuutensa rakentamaan.
Kirkosta Pentikäinen löytää lukuisia esimerkkejä tämän työn toteuttajista. Ensimmäisenä kuitenkin Jeesuksen tavan hakea eksynyt lammas ja jättää muu lauma siksi ajaksi yksin. Eikä tarkoitus ole hukata uskossaan empiviäkään, päinvastoin.
Jos vain tosisukovaiset jätetään kirkkoon, kirkossa olisi mukana enää vain kourallinen intuitiiviseen jumalrakkauteen kykeneviä ja sen rationaalisesti itselleen tätä kautta perustelevia tapauksia. Spinoza löysi tällaisen ihmisen, mutta jo Nietzsche katsoi viimeisen kristityn kuolleen ristillä. Apostoleja hän moitti pelkuruudesta, johon arkkipiispa Kari Mäkisellä ei ole nyt varaa. Sellaisesta kärsisivät niin kirkon pienryhmät kuin vanhakantaiset tapauskovaisetkin, koko kirkkomme.
Päivän mietelauseet
Joka ei suostu antamaan muille anteeksi, tuhoaa sillan, jonka yli joutuu vielä joskus kulkemaan (Francis Bacon)
Viha on ahdistusta, johon on etsitty ulkoinen syy (Baruch Spinoza)
Ajatukset jotka usein tulevat etsimättä, ikään kuin tipahtavat päähän, ovat tavallisesti kaikkein arvokkaimpia (John Locke)
Useimmat ihmiset kykenevät suuriin kun hyviin tekoihin (Montesquieu)
Tiedän olevani sivistyneiden ihmisten parissa, koska he sotivat ranskalaisten lailla ( Voltaire)
En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se (Voltaire)
Ei ole järjen vastaista, että pidän ensisijaisempana kutisevan sormeni raapimista kuin maailman tuhoutumista (David Hume)