Saarikon ja Halla-ahon Suomessa
Seurasin Ylen suoraa lähetystä Annika Saarikon ja Jussi Halla-ahon välillä käytynä keskusteluna. Siis perussuomalaisten ja keskustan välistä puheenjohtajien noin tunnin mittaista pohdintaa, mihin mennään ja miksi, ketä äänestää ja kuinka kahden kilpailevan puolueen puheenjohtajat valmistautuvat kevään kuntavaaleihin. Odotin vastauksia siihen, miten ohjelmat istuvat yksiin etenkin maaseudulla, jossa kuntiemme elämä alkaa olla kädestä suuhun ruokintaa ja keskusta ylivoimainen ykkönen. Keskustallahan on ehdokkaita ja edustajia valtuustoissamme tunnetusti enemmän kuin SDP:n ja Kokoomuksen yhteinen vallankäyttäjien määrä. Näin vaikka puolueen koko kansallisesti ei sellaista edellyttäisi ja syntyen pääosin kiitos ehdokasasettelun. Heillä on täydet listat ja traditio, jossa perussuomalaiset ovat nyt heitä haastamassa. Ilmiö on uusi ja erityisen mielenkiintoinen alan tutkijoille ja maaseudun kehittäjille, pienkunnistamme huolta vuosikymmenet kantaneille seutukuntiemme usein jo eläkkeelle siirtyneille työn sankareillemme. Maaseutumme kun on imetty kuiviin niin moneen kertaan, ettei siitä jaksa enää pitää lukua.
Saarikon tapa vastata on jo tutuksi käynyt halaaminen Halla-aho hengiltä. Helsingin Sanomissa (18.10) Jari Tervo puuttui kolumnissaan tähän Saarikon tapaan kolmekymppisenä naisena vaientaa viisikymppinen mies kiittelemällä tätä joka yhteydessä. Olisi poliittinen itsemurha keski-ikäiseltä mieheltä hylätä nuoremman naisen halaus medioitten edessä. Sen sijaan keski-ikäisen miehen kuhertelu vastaavasti nuoremman naisen suuntaan tuo kehnomman tuloksen, ja nainen voi hyvinkin vastata, kuten vasemmistoliiton puheenjohtajan tapauksessa napauttaen, kuinka Halla-ahon puheet ovat paskan puhumista. Se on ihan OK naiselta ja oman aikamme toimittajalta erityisesti. Eikö vaan, vai onko kirjailija Tervo väärässä entisenä toimittajana ja hyvin myyvänä kirjailijanamme? Tunteeko hän lukijansa? Kyllä hän tuntee heidät liiankin hyvin, siinä missä politiikan tekijämmekin. Tässä työssä ei vaadita ruudin keksijän lahjoja Suomessa syntyneenä ja vanheten.
Halla-aho on järkevä pragmaatikko, eikä Helsingin herra, jota Saarikko kokeilee syöttää puheensa vanhakantaisimmassa kepulaisessa viestissä. Siis hän on teoriaherra ja vielä tohtori ja Helsingissä asuvakin, ei tunne Suomea ja sen maaseutua, on vieraantunut juuriltamme Saarikon alkuasetelmaa tulkiten. Veikko Vennamon lanseeraama Helsingin herra on taas kerran käytössä mutta auttamatta koomisenakin vanhentunut. Mitä Helsingin herra tietää maataloudesta, metsistä, soista ja puhumattakaan maaseutupitäjien ja kylien yhteisöistä sekä identiteetistä asua järven rannalla ja kyläkoulun kasvattina, agraarin Suomen 1960-luvun tuotteenamme ja vuonna 2020. Asetelma oli herkullinen heti alusta ja Halla-aho joutui palauttamaan sen tähän päivään ja pandemian käyttöön kriisinä EU:n integraation edistäjänä, Suomen velkataakan tolkuttomana kasvattajana.
Halla-aho tyrmäsi Saarikon unelma hötön ikävällä tavalla osoittamalla, kuinka maakuntamallit ikuisuuskysymyksinä eivät ole perussuomalainen malli ensinkään. Kehnompikin pienille kunnille elämisen mahdollisuuksia tarjoava peruspalvelujen tarjonta sujuu, kunhan ensin kalliit erikoissairaanhoidon ja vastaavat palvelut hoidetaan muualla sekä tavalla, jossa huonokin malli on parempi kuin ikuinen riitely eikä mallia lainkaan. Se kun johtaa mallin hoitumien kussakin maakunnassa ajan myötä talousalueen edellyttämään muottiin ja evoluutio on parempi kuin revoluutio. Saarikon tarjoama digiajan rakenne takaa sen, siinä missä uusi Nokia, eikä ihmisiä kiinnosta pelkkä kiilusilmäinen ilmastomuutoksen höttö globaalina kauhutarinana, vaan käteen jäävä raha verotuksen jälkeen. Haja-asutusalue kun on Suomen kaltaisessa maassa eri asia asua ja liikkua kuin Keski-Euroopassa tai Välimeren ympäristössä asuen. Helsinki ja suuret taajamamme sekä niiden ongelmat ratkaistaviksi maaseudulta väkeä etelään siirtäen on imperialistista puuhastelua.
Maaseutupolitiikkaa ei pidä pukea urbaanin ympäristön ongelmia ratkaisevaksi. Koronaa ei pidä käyttää sitäkään EU:n tapaa edetä kriisien kautta syventämällä EU:n sisäistä koheesiota tyyliin lisää integraatiota. Korona on vain väline ja tekosyy ja Suomi nyt maksamassa lisää veroja tässä eurooppalaisessa kontekstissa. Kaavailtuja maakuntia on liikaa ja johtaa vain taas uuteen kriisiin ja rakenteilla pelaamiseen. Pienet kunnat ja seutukunnat kaupunkeineen, yli 50 kappaletta, Saarikko mainitsikin ja kaksi esimerkkiä varmasti myös minulle tuttuina tutkimuskohteina Ylä-Savosta, Iisalmesta ja Loimaalta, mutta varmasti myös Lounais-Hämeessä tai Keski-Karjalassa, Iijoen ja Kemijoen. Oulujoen ja Loimijoen varsilla asiat osataan kyllä hoitaa, kun välineet vain heille annetaan kuntavaaleissamme.
Yritykset, investoinnit, työpaikat, tulontasaus, verotus, ilmastomuutos, kuntien uudistaminen, 15 vuotta jatkunut epävarmuus, tulonsiirrot, maakuntavero, itsehallinto ja jatkuva myllerrys juuri hallinnolla ovat avainsanoja, joihin keskustelu kulminoitui. Demokratia voi säilyä maaseudulla vain hoitamalla 60 % kuntien menoista erikoissairaanhoidossa muualle ja jättämälle sinne muutakin kuin vain painajainen menojen vuosittaisesta karsimisesta ja valtuutetuille mahdollisuus kiillottaa kuntansa vaakunaa muutenkin kuin esitellen omia pieniä ehdotuksiaan kokoustensa lopuksi aloitteinaan, aloitelaatikkoon ne korona-aikana pudottaen. Se on turhauttavaa paikallispoliitikon elämää ilman pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa edes seutukuntansa elämään seutulehteen ahkerasti toisilleen kirjoitellen.
Maaseutu autioituu, lapsia ei synny ja ikääntyvät vanhukset eivät selviä ilman suuria rakennemuutoksiamme. Sähköinen viestintä ja netti, etätyöt ja kaksoiskansalaisuus kaksoiskuntalaisuutena ei yksin riitä, maksaen verojaan moneen kuntaan ja maakuntaan valtion rinnalla. Nostalgian myynti on sekin lopetettava ja ryhdyttävä kunnon talkoisiin. Suomalainen suhde luontoon on myytti, josta on tehtävä myös kyky ymmärtää luonnonvarojemme käytön rajallisuus, mutta myös sen tuotto ja innovaatioiden jatkuva hyödyntämien muussakin kuin insinöörityössämme. Suomalainen ympäristö uutena Nokiana on kelvollinen ideologiana, kunhan se hyväksytään muuallakin kuin vain Saarikon ja Halla-ahon äänestäjien maailmankuvassa. Käsitteet yhteisvastuu ja kokonaisratkaisu ovat Saarikon käyttämiä siinä missä käytäntö, koulutus, tutkimus ja netti. Tuskin yksikään perussuomalainen näitä on kiistämässä, päinvastoin. Istun parhaillaan Yhdysvaltain tärkeimmän työllistäjän järjestämässä konferenssissa kotonani ja seuraan sitä odottaen omaa vuoroani. Pitävät jopa kunniavieraanaan. Suomessa ei onnistuisi alkuunkaan. Työhuonekin hajotettiin ja etäyhteydet oli rakennettava uuteen paikkaan. Siitä ei Forssan Lehti tai Hesari kirjoita.
Halla-aho ei ole kliseitä käyttävä, mutta identiteetti on avainsanana kuntia hoidettaessa. Ei kuntaliitoksille saati tehottomalle sote sekoilulle ja reformit ilman toteuttajaa vähän huonompanakin mallina on ihan käypää aluepolitiikkaa. Sama malli kun ei käy joka kolkkaan maassamme ja spatiaalinen alue korjaa mallina itse itseään toisin kuin pakkopaitaan puettu regionaalinen karttakuva maailmankuvanamme. Tässä perussuomalaisten puheenjohtaja on pragmaatikko sekä kielitieteilijänä taitava käsitteiden ymmärtäjä ja avaaja. Häntä on vaikea harhauttaa puppusanoilla. Emme elä nyt 1980-luvun puppusanageneraattoreiden aikaa.
Monipaikkaisuus ei ole puppusana, eikä suhde luontoon ole vierasta kummallekaan puheenjohtajalle. Nyt on turha uhota EU:n kanssa saavutetuista voitoista. Jos kriisit voivat yhdistää EU:n ja on loikka integraatioon, silloin se voi olla sitä myös Suomen maaseudun ja sen kuntien, seutukuntiemme kohdallakin. Perussuomalaisilla on juuri nyt jopa enemmän ehdolle asettuvia ehdokkaita kuntavaaleihin kuin keskustalla. Yhteistyö vaalien jälkeen on joka tapauksessa välttämätöntä paikallisella tasolla. Toimeentulo on siellä turvattava ja saavutettava riittävä vakaus myös päätyä maaseudun yrittäjäksi tai etätyön tekijäksi unelmana järvenranta ja omakotitalo sekä kohtuullinen elintasokin palveluineen, paikkana kasvattaa lapsensa ja ulkoiluttaa koiransa. Itse käyn päivittäin jopa kalassa. Arestissa elämisen oppii kyllä suomalaisena ja Hämeessä vanheten.
Saarikko ja Halla-aho ovat kiertäneet nyt ahkerasti maaseutuamme ja molemmat tuntevat kyllä missä mennään ja miksi. Kumpikaan ei syyllisty itsepetokseen eikä unelmahötöön. Keskinäinen nokittelu päättyi ensimmäisen vartin jälkeen, ja jos aikaa olisi ollut, myös vakava pohdinta pienkuntiemme kohtalosta olisi saanut lisää lihaa luittensa ympärille. Yhteinen kemia pelaa ja molemmat vaikuttavat asuvan samassa maassakin. Uudet arvot on ymmärretty hyvin, eikä maailmankuvat eroa toisistaan teoriatasolle eksyen.
Eletään samaa vuosisataa ja pohditaan jalat suomalaisessa savessa. On tehty virheitä ja se myönnetään, katsotaan rehellisesti peiliinkin. Kun ideologia on yhteinen, eroja haetaan suotta yksityiskohdista pirua sinne maalaten ja suomalaiseen tapaan niistä riidellen. Uudet arvot ja uusi pohja edellyttää laajaa kansallista yksituumaisuuttakin, ja se toteutuu kyllä ruohonjuuritason päätöksenteossa, niin kauan kun siihen on vielä mahdollisuuskin. Nyt sellainen näyttää avautuvan huomaamattamme ja pandemian siivellä.
Ilmastoa ja liikennettä ei pidä panna Suomessa vastakkain ja biokaasu on sekin vasta tuloillaan. Suomen malli on molempien yhteinen visio ja siinä pragmaatikon äly ja sosiaalisesti taitavan naisen neuvottelukyky ovat kohta kysyttyä myös käytännön sovelluksissa maakunnissa ja kuntavaaleissamme. Onnea matkaan ja menestystä molemmille. Konferenssi Yhdysvalloissa on luonteeltaan kovin erilainen kuin Suomessa sen järjestäen. Vaalit näkyvät heilläkin mutta kovin ovat erilaiset kuin omat kuntavaalimme keväällä.