Hautajaiset

Yhden aikakauden loppu

Tulin juuri isäni hautajaisista.
Kuljin viimeisen matkan hänen rinnallaan kantaen arkkua sillä kohden jossa sydän on.
SE oli elämäni pisin ja raskain matka.

Isäni syvähaudattiin. Ylempänä oli varattu paikka äidilleni. Joku mainitsi sen äitini kuullen. Toki hän sen tiesi kertomattakin. Yhteinen yli 70 -vuotta kestänyt matka jatkuu. Tunsin pohjatonta surua ja sääliä äitiäni kohtaan tuona hautajaispäivänä joka jatkui ja jatkui. Minä olisi armahtanut hänet tältä painajaiselta. Minä olisi antanut itselleni luvan olla poissa. Seurasin vanhan äitini rukouksia yöllä ja me itkimme. Omat rukoukseni olivat hiljaisia, tyypillisiä meille suomalaisille. Tiedän ettei niissä ollut sitä voimaa kuin äitini ääneen lausutuissa.

Olen varma ettei kirkossa lausuttu siunaus ollut niin väkevä kuin äitini lausuma. Kirkkosiunaus toi mieleeni kirjoituksen romaanissani Arctic Babylon. Tarinan vähäpapista ja veljeni ristiäisistä kun olin 3 -vuoden ikäinen. Lausumastani arviosta kirkkoherrasta, vähäpapiksi ristimästäni ja syvästä häpeästäni. Nytkin kirkkoherra tervehti minut useaan otteeseen. Stressi vaivasi. Kiire häihin hautajaisista itse kertomana. Teatraaliset harrastukset tekevät lopulta kirkon sakramenteista rituaaleja, jotka ovat epäuskottavia.

Mieleeni palasi isäni kokemus vuorokautta ennen kuolemaansa. Täysissä sielun ja järjen voimissa hän alkoi moittia siunausta, joka hänelle suoritettiin jo eläessä, hetki ennen tuloamme sairaalaan. Uskon hänelle niin tehdyn enkä ollut huolissani. Tiedän ettei isäni houraillut, se ei ollut monet sodat käyneen tapana eikä pelko ensimmäinen asia. Ei myöskään uskonnollinen elämä sen kirkollisissa muodoissaan. Isäni kertoi minun olleen sinunaustoimittajien mukana. Se toi lohtua ja antoi uskon minun säilyttäneen jotain tuon 3 -vuotiaan sielusta. Ehkä se on sittenkin vielä elossa ja tunnistaa vähäpapin sen nähdessään. Poika peltirumpunsa kanssa on taistellut jotain lapsen uskostaan.

Poikkeusoloista poikkeaviin tekoihin

Isäni ja äitini olivat kasvaneet poikkeusoloissa. Molemmat olivat eläneet lapsuutensa sisällissodan Suomen raunioilla, pula-ajan Suomessa nuoruutensa, isäni talvisodassa ryhmänsä johtajana miehuutensa ja Mannerheimin kokoamissa erikoisjoukoissa koko sodan loppuun saakka. Hän oli elänyt Suomessa, jossa liki 100 000 nuorta miestä oli joutunut kasanmurhan kohteeksi ja hautausmaille kannettiin nuoria ruumiitta 17-23 -vuotiaita joka päivä enemmän kuin aasialaisen tsunamin aiheuttamat suomalaiset ruumiit, joita kauhistelimme.

Kukaan näistä nuorista miehistä ei tullut vuosikymmenten helvetistä terveenä siviiliin rakentamaan sitä Suomea, joka nousi tämän raivaajasukupolven aikana agraarista, liki keräilytaloudesta, teolliseksi, jälkiteolliseksi ja nykyisin korkean teknologian ja tietotekniikan, informaatioteollisuuden ihmemaaksi.

Kaikki tämä tapahtui isäni aikana ja sellaisten miesten ja naisten toimesta, jotka kykenivät sopeutumaan mihin tahansa muutokseen ja oloihin kiitos traumaattisen taustansa, poikkeusolojen, joita ei voi kuvat ja joista on siksi vaiettava.

Yksi aikakausi hautaan

Isäni mukana kannoimme hautaan yhden aikakauden. Seuraavalla sukupolvella ei ole lähimainkaan tällaista taustaa, ei kuutta kantajaa vierellään. Suuret ikäluokat eivät löydä itselleen sellaista määrää nuoria ja keski-ikäisiä miehiä kantajiksi.

Ei tule heidän arkulleen kukkamerta, ei satoja adresseja. Ellei lama tuo mukanaan jotain aivan poikkeavaa ja alamme muuttua. On vain tuhkauurnia, ja Helsingissä satoja unohdettuja hautausmaita. Me elämme nyt hautausmaiden hautaamisen aikaa samalla. Se kertoo kaiken ajastamme.

Saattojoukko oli vielä osin haudalla kun kaivuri saapui ja kauha työnsi avoimen haudan täyteen moreenikankaan hiekkaa. Arkun kansi kesti. Usein se hajoaa moreenin painosta ja routaisesta maasta, kivien murikoista. Tehotaloudessa ei ole aikaa odottaa. Suruaikaa on syytä lyhentää ja tehdä se tehokkaasti, laatuajalla surren.

Yhteiskunnasta on tullut kone, jossa ihminen on Chales Chaplinin kuvaamana koneen osa ja persoonaton väline taloutta ja teknologiaa. Vapaudesta onkin tullut egoistinen ja narsistinen vankila, joka meitä orjuuttaa ahneuden ohella ja kiire on vain näennäistä puuhastelua. Moni vanheneva keski-ikäinen, tekonuorta näyttelevä, osaa tämän roolihahmonsa ikään kuin sosiaalistettuna rituaalina. Sellaista näyttelijää on surullista seurata.

Vasta neljäs sukupolvi traumasta vapaa

Nyt saattojoukon mukana oli viime vuosisadan sotamme nähneitä, sodan veteraaneja ja heidän sotien aikana syntyneitä suuren ikäluokan lapsia. Lapsia joita ei voitu kasvattaa kun ei ollut kasvattajia, oli vain raunioita ja agraarinen maa, Afganistania ja Irakia paljon alemmas lyöty ja kiusattu pieni kansakunta.

Mukana oli myös heidän lapsiaan ja välisukupolven edustajia, niitä joita kutustaan unohdetuksi sukupolveksi ja joita itsekin edustan. SE on nyt ja vielä kauan työssä käyvien suuri hiljainen nöyrä enemmistö. Suuret ikäluokat kulkivat edeltä poltetun maan taktiikalla ja tekivät vallankumouksensa, pitivät narsistiset puheensa ja melusivat aina itsestään kun kuului puhua vainajista. Ja sekin annetiin heille anteeksi. Sekin vallankumouslaulu, jonka heidän vanhempansa olivat verellään torjuneet.

Me vain koimme heidän puolestaan syvää myötähäpeää yhdessä vanhempiemme kanssa. Emme puhuneet siitä koskaan. Keskimmäiset lapsista ovat tunnetusti diplomaatteja. Se mistä ei voi puhua, siitä oli vaiettava. Ei ole toista kansakuntaa, jonka historia olisi näin verinen ja dramaattinen, traaginen ja traumaattinen sekä muutokset niin rajuja yhden vajaan vuosisadan aikana, neljän vuosikymmenen aikana.

Se mistä ei voi puhua siitä on vaiettava

Olisin halunnut puhua isäni sankariteoista, mutta vaikenin keskimmäisen pojan tapaan. Hän oli saanut kaikki mahdolliset mitalit, joille ei ollut koskaan mitään käyttöä. Oli aloitettava alusta ja rakennettava uusi maa. Uusin välinen ja itse peltonsa raivaten, uusi karjarotu hakien ja jalostaen kaukaa valtion yhtiön kartanosta siemen etsien ja Skotlannista. Skotlanti oli näiltä suomalaisten kokemilta kauhuilta tällä kertaa säästynyt.

Mutta kovasti Skotlannin ja Irlannin historiat ja kansat meidän omaamme muistuttavat, tai rajamaiden valtiot idän ja lännen puristuksessa puskurivaltioina välillä kartalta kokonaan häviten Puolan tapaan. Vain yksi on noussut tuhkasta niin nopeasti ja kansanmurhan jälkeen, ja se on tutkimaton ihme. Sellainen maa ei voi olla ajopuu. Sellaisen kansan luonne ei voi olla hilpeä ja avoin, naurusnaamainen ja kevyt.

Saattojoukon mukana oli jo neljäs sukupolvi, kolmas kaupungistunut ja kaupunkilaistunut. Kolmas alkava akateeminen sukupolvi Suomessa ja omissa maakuntayliopistoissamme opiskellen. Viimeistään he ja heidän jälkeläisensä ovat vapaita tästä traumasta, kauheuksista ja elämästä, jossa isäni joutui lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa viettämän aina Helsingin Olympiavuoteen saakka. Vasta tuolloin alkoi selkiytyä, maailma muuttua ja itse sen muuttaen ja muokaten, odottamatta muita. SE ei ollut jälkiomaksujien, vitkastelijoitten tai terapeuttien aikaa. Ei viihteellisten medioitten, jotka kärsivät uutispulasta.

Ei sodan sankareita vaan uutta luovia innovaattoreita

Minulle isäni ei ollut sotasankari. Kannoin hautaan miehen, joka oli kaikessa uuden näkökulman etsivä, toisinajattelija ja tyypillinen innovaattori, oppositiohenkinen ihminen ja uudistaja. Sota ja poikkeusolot olivat tehneet hänestä rohkean. Mieleeni tuli Helsingin yliopiston takavuosien rehtorin sanat häneltä kysyttäessä kuinka hän jaksaa ja uskaltaa työssään. Hän kertoi olevansa sodat käynyt mies ja kokeneensa jo kaiken. Kaiken muun kollegat saattoivat tehdä, mutta ampumaan häntä heistä ei ollut kenestäkään. Ymmärrän hyvin hänen taustansa ja ajattelutapansa. Se oli sama kuin isäni.

Oma selviytymisstrategia oli rakennettava sodan rintamaoloissa yksinkertaisen pragmaattiseksi ja konkreettiseksi. Joskus se väittelyissämme jopa huvitti mutkikkaamman strategian rakentanutta. Sellaisen väittelyn häviäminen ärsytti isääni ja ärsyttäisi ketä tahansa luovaa innovaattoria. Etenkin jos mukaan liittyi moraalinen näkökulma. Uusi näkökulma kun oli haettava perinteisemmästä ja palattava vanhoihin asemiin, puolustettava niitä ja syntyi tyypillinen suomalainen tyhmyyskilpailu. Tuosta käsitteestä isäni ei pitänyt, nollasummapelistä tai kehäpäätelmistä.

Viimeinen juoksuhauta

Sotaveteraanien koruton havuseppele laskettiin hautaan isäni seuraksi. Se oli sykähdyttävän kaunis ele. Viimeinen palvelu vapaalta valtiolta oli kaivaa auki tämä syvä juoksuhauta lepopaikaksi ja täyttää se. Tällä kertaa se ei ollut isäni itsensä routaiseen maahan kenttälapiolla 30 asteen pakkasessa epätoivoisesti hakkaama 17 vaikeimmassa Talvisodan taistelupaikassa.

Kussakin ehtien sotia vain vajaan viikon kulkien kaiken aikaa eturintaman edellä ryhmänsä kanssa tiedustelijana hiihtäen omien linjojen etupuolella kaukopartiomiesten tapaan.

Koko yhteisö suri kylän vanhimman poismenoa. Se oli uutta ja odottamatonta minulle kyläyhteisöjemme vuosikymmenten tutkijana. Uudet sukupolvet eivät ole unohtaneet vanhempiaan, eivät näiden tekoja sodassa ja uudisrakentamisessa, uusien innovaatioiden rakentelussa ja levittämisessä.

Kylä elää edelleen yhteisönä ja suree yhdessä. Suku on sittenkin suomalaisten vahvin yhdysside ja näkyy hautajaissaatossa, yhteisessä kollektiivisessa muistissa, sosiaalisessa pääomassa ja geenien katkeamattomassa ketjussa. Ne jotka väittävät nyt toista ovat väärässä.

On kuolo oikeus,
ei suuri arvoitus

On maa,
johon kaikki polut katoaa

Ken siellä on,
ei katso haijastusta,
vaan itse Olevaa.

On Rauhan maa.

Kuin ennen voimissain,
Te minut muistakaa.

Kiitos isälleni sparraajan roolista, turvallisesta ja kriittisestä, lahjasta uskaltaa hakea uutta, etsiä oma näkökulma, olla rohkea ja kulkea teitä, joita ei ole ennen kuljettu ja joita jälkiomaksujien suuret pelokkaat massat vierastavat. Kun ne tulevat mukaan toimintaan, lama on jo ovella. Siitä selviäminen on innovaattoreiden asia ja visioijat tulevat johtajiksi. Mitä nopeammin siitä selvitään, sitä varmemmin vältetään pitkittyvää lamaa seuraava turhauma ja levottomuudet, väärät johtajavalinnat suurille jälkiomaksujien massoille.

Matti