Joulukuu on näyttelyiden aikaa ja tapa juhlistaa myös maan itsenäisyyttä, viettää pikkujouluja, hankkia joulumieltä muutenkin kuin vain lahjaostoksilla. Omakohtaisesti merkittävin joulukuun tapahtuma on jouluna 91 -vuotta täyttävän äitini kuvataiteen katselmus ja juhlanäyttely Iisalmen kulttuuritalossa.

Jos liikutte Iisalmen ja Ylä-Savon suunnalla, kuljettu viitostietä etelästä kohti pohjoisen ja Lapin tuntureita, pysähtykää toki Iisalmessa, tutustukaa sen monipuoliseen kulttuuriantiin ja tervetuloa samalla näyttelyyn. Se olisi toki voitu järjestää myös Kuopiossa, jossa äitini on syntynyt ja nuoruutensa viettänyt, mutta toki myös Maaningan Halolassa tai Lapinlahdella, kuten seuraavasta tekstistä on mahdollista lukea.

 

Kerttu Luostarinen – ilon ja onnen maalari

　

Arlesin lahja maailmalle

Pula-aika leimasi 1920-luvun jälkipuoliskoa ja Yhdysvalloista alkanutta ankeutta. Suomessa ilon pilkahdus ankeuden keskellä oli työläislehden kirjapainoon ilmestynyt kuva van Goghin maalauksesta. On katkeraa ajatella, että tästä kurjalistokapakoista ja matruusihyteistä, rikkaruohoista kuvia maalanneesta resuisesta taiteilijasta tuli kansainvälisen taide-elämän yleinen pohdiskelun kohde ja puheenaihe sellaisissa salongeissa, jotka olisivat desinfioineet lattiansa, jos tämä mies olisi resuisissa saappaissaan uskaltautunut astua hänen töillään koristeltuihin miljonäärien palatseihin.

Näin kirjoitti Kerttu Luostarisen lehti aikanaan hänen asemoidessaan tekstiä ja kuvaa Van Goghista silloin 16 -vuotiaana tytönhupakkona ja haaveillen taiteilijan urasta, maaseudusta ja maalaismaisemasta, sodan aikana ja keskellä pommituksia Kuopion pienessä kaupungissa, kustavilaisen historian kokeneessa Pohjolan kaunottaressa, jota vihollinen hävitti. Tarina kertoi Pisarrosta, Monetista, Toulouse-Lautrehista ihailemassa, samalla hieman peläten, taiteilijatoverinsa van Goghin rajua luonnetta.  Hieman samaa kuin inkerinsuomalaisessa Torsten Tawastissa Halolan kartanossa Maanigalla, silloisessa Kuopiossa kaupunkia muuttaen. Eikä vain kaupunkia vaan myöhemmin koko maakuntaa ja maata Maaningalta ja Kuopiosta käsin asioita ohjaillen.

Vincent epäonnistui kauppa-apulaisena, saarnamiehenä ja taiteilijana, houkutteli toverinsa Paul Gauguinin eteläranskalaiseen Arlesiin, jossa hänen taiteensa saavutti huippukohtansa. Kun Gauguin tahtoi jättää hänet, hän leikkasi toisen korvansa, suljettiin mielisairaalaan ja josta vapauduttuaan hän ehti vielä maalata viimeiset työnsä ennen kuin rakastamallaan viljapellolla ampui itsensä. Koskaan hän ei myynyt ainoaakaan työtään.. mitä nyt veli yhden kankaan hänen puolestaan.

Pilkahdus iloa ankeuteen

Taiteilijoista tehdyt kertomukset ovat kaukana iloisista ja onnellisista ellei taiteilija osaa kätkeä iloaan ja onneaan töittensä taakse, arjen sellaiseen elämään, jossa ulkopuolinen maailma ei tee väreille elävästä ihmisestä joko neroa tai hovimaalarina narriaan Fransisco de Goyan tapaan. Yliluonnollisen helposti syntyvä taide on taikuutta, ja ilman tuskaa luovuus on muuta kuin neroutta myös oman aikamme taiteen kuvauksessa. Kerttu Luostariselle taiteen teko ei ole koskaan ollut tuskaista häiriintyneen ihmisen narsistista työstämistä tai heikon itsetunnon pönkittämistä, teatraalista traumojen hoitoa. Luovuus on hänelle iloinen ja helppo asia.

Kerttu Luostarisen taide alkoi jo varhain ja siinä oli mukana heti ilon pilkahdus kaiken sen ankeuden keskellä, jossa Suomi eli sodan aikana ja vielä vuosikymmenet sen jälkeen jälleenrakennustyön ankarassa arjessa. Tärkeämpää kuin oman narsismi, oman egon siirtäminen kankaalle, oli välittää katsojalle näkymä, joka oli valoisa ja samaan aikaan terapeuttisen avoin maisema, syvintä itseämme ja kotiseudun rakkautta, oli kuvattavana viljapelto, keväinen lehmihaka tai laskevan auringon kultaama järven selkä ja sen tuhannet värit, vielä silloin eläneen maaseudun kedon tai niityn kukkaloisto.

 

Kertun kasvuympäristönä oli Kuopio, tuolloin maaseutumainen kaupunki, jossa yhdistyi kustavilaisen ajan kulttuuria ja taidetta. Maaseudulla jokaisen mökin koristeena oli von Wrightin veljesten maalausten kopioita, luontoaiheisia, eikä taistelevat metsot ollut suinkaan ainut. Maaningan Halolassa, Haminanlahden kartanossa asustaneet ja myötäjäisinä Tawastin vauraalta suvulta naimakaupan yhteydessä saatu kartano oli kuitenkin vieras ja tuo ympäristö tuli Kertulle myöhemmin tutuksi hänen miehensä Olavi Luostarisen kautta.

Olavin isoisän vanhemmat olivat Lapinlahden Olli Luostarinen ja Maria Johanna Mykkänen. Marian isoäiti puolestaan oli Halolan kartanon taloudesta vastaava Elisabet Berg, jonka puolestaan oli Elisabet Sthålbergin, Georg Sthålbergin tyttären ja rovasti Henrik Bergin jälkeläisiä ja isänsä puolelta professori Isak Pihmanin ja tämän tyttären Annan sekä Torsten Tawastin jälkikasvua. Ensimmäisen presidenttimme K.J Ståhlbergin, Oulusta Helsinkiin kävellen matkanneen lahjakkaan pojan, juuret kuuluivat pappissäätyyn. Matkalla Helsinkiin tuleva liberaali, Paasikiven mukaan ainut virheettömänä elämänsä läpikäynyt oikeusoppinut, teki havaintoja kansan köyhyydestä ja tavoista, eli tutkijan elämää.

Kuopion kustavilainen, aikanaan 1800-luvulla paljon kiitelty arkkitehtuuri, sai jopa kansainvälistä mainetta ja kiitosta, ja sen taustalla vaikutti Maaningan Halolan Tawast -suvun naiset, jotka miesten sotiessa olivat Ruotsissa paossa isovihan, myöhemmin pikkuvihan, julmuuksia. Kuningassuku oli heille Halolassa tuttu, yksi pojista jopa kuninkaan adjutantti ja kenraali, kreivi Johan Henrik Tawast. Kuningas ei ollut Halolassa tuntematon vieras.

Carl Johan Tawast ja Anna Berg olivat Maria Johanna Mykkäsen isovanhemmat ja Maria puolestaan Kertun tulevan miehen isovanhempia yhdessä jo nuorena orvoksi jääneen Olli Luostarisen puolisona. Ollin vanhemmat ja sisaret hukkuivat Kallaveteen kahden kirkkoveneen paluumatkalla ja Olli itse pelastui kiertäessä pienen joukon mukana jalkaisin sunnuntaisaarnasta Kuopiosta kohti kotitilaansa silloin 15 -vuotiaana poikana. Hänen vanhampansa, Kustaa Luostarinen ja Anna Reinikainen hukkuivat noin 50 -vuoden iässä. Vuosi oli 1850 ja kohtalon sormet olivat mukana kun Kerttu Reinikainen, jatkosodan vielä kestäessä, tapasi ja avioitui Olavi Luostarisen kanssa. Samat suvut kohtasivat uudelleen, onnettomuuden jäljet paikattiin vosisata myöhemmin.

Samaan aikaan Anna Bergin kanssa Maaningan Halolassa syntyi myös Johan Henrik Tawast, Ruotsin kuninkaan tuleva adjutantti ja kreivi, aikansa vaikutusvaltaisimpia suomalaisia Ruotsin armeijan kenraaleja, mutta toki myös Karjalan ja Savon maaherrana toiminut Torsten Tawast ja Porvoon piispana kunnostautunut Fredrik Lovisa Tawastin mies Johan Molander. Usein nämä Halolasta hoidetut Ruotsin kuningashovin vallan rakenteet jätetään häveliäisyyssyistä mainitsematta, ja tuon ajan historia on jäänyt meille suomalaisille vieraaksi ja suomalaisuusliikkeen kultaamaksi ajaksi myös taiteessamme, ei vain taloudessa ja hallinnossa.

Torsten Tawastin vanhemmat olivat puolestaan turkulaisen, oikeammin Uudessakaupungissa asuneen ja myös Helsingissä vaikuttaneen professori Isak Pihlmannin Anna tytär ja Magnusin yhdestätoista lapsesta tytär Anna Christina avioitui Jonas Mauritz von Wrightin kanssa. Taiteilijaveljekset kutsuivat isoäitiään Anna Christinaa Haminanlahden “suureksi rouvaksi”.

 

Taiteilija, luova ihminen, koetaan usein pilailijana, jota kukaan ei kiitä. Oman aikamme tuntemattomia mestareita ovat seinien ja metroasemien tuhertajat, graffitien tekijät ja aiemmin Salvador Dalin kaltaiset ilakoijat tai Grandvillen koomiset kuvat ja olennot. Isaac Grunewald edusti tuolloin, 1940-luvulle tultaessa, Pommac-julisteineen tulevaa uutta aikaa ja näkymää, jossa taide oli sitä miltä se näytti ja mukana oli vapaata värien ilottelua.

Taiteilija on ihminen, joka kykenee tuhlaamaan silmäniloa runsaudellaan. Juuri tämä on Kerttu Luostarisen taiteen ominta ydintä. Varmaan siihen vaikutti myös Kuopion kustavilainen ympäristö ja myöhemmin realistiset von Wrightin kaltaiset luonnon jäljentäjät ja heidän rakastetut luontoaiheiset työnsä.

Vaikuttamatta eivät toki voineet olla Lapinlahden Haloset ja luonnollisesti omat vanhemmat, joista isän, Jussi Reinikaisen käsityötaidot olivat ammattimiehen työtä ja 1800-luvun Kuopiossa arvostettuja puusepän käden näytteitä. Niihinkin epäilemättä vaikutti kaupungin kustavilainen historia, Maaninka ja Lapinlahti olivat tärkeitä suuntia Kallaveden kaupungin kehityksessä ja Torsten Tawast tuli juuri aikanaan Viipurin ja Inkerin suunnalta, raivokkaan maineen saaneena tulevana Savon jääkärinä asettuen lopulta huikeiden retkiensä lopuksi Maaningan Halolaan syvän pietistisenä kirkon kiusaajana, moittien pappeja julkisesti juopottelusta ja kansan köyhdyttämisestä. Tänään häntä kutsuttaisiin populistiksi, epäkohtien paljastajaksi.

Otan lainaukset suoraan Savon historiasta kuninkaan asettaman komission käydessä Rantasalmella käräjiä. Näin lausui Torsten Tawast: “Papit kulkivat joukolla talosta taloon hevoset, rengit, lukkarit ja unisuntiot mukanaan, jotka kansan oli ruokittava, ja mitä ahmia ei ennätetty, heitettiin koirien kaluttavaksi. Viinaa oli myös annettava, ja siinä papit juopuivat ihan tolkuttomiksi. Samalla kun talonpojat elivät siinä laitimmaisessa köyhyydessä ja heidän lapsensa huutavat suurta hätää kuin korpinpoikaset konsanaan alastomina kätkyeissään pettukannikkaa imien”

Tätä lausuntoa kapteeni joutui pyytämään konsistorin kehotuksesta anteeksi, mutta samalla tutkijalautakunta joutui kieltämään sellaiset papiston etuudet, jotka eivät perustuneet kuninkaan antamiin vuosien 1681 ja 1694 asetuksiin. Elettiin isovihan aattoa ja suuren Pohjansodan alkuaikoja. Kun Tawast palasi Norjasta Suomeen ja aiemmin kaksi kertaa vankeudesta karanneena mm. Viipurin menetyksen yhteydessä, hän asettui lopulta Halolaan Kaarle XII kuoleman jälkeen, jossa hän todisti pikkuvihaa ja hattujen epäonnista sotaa, jolloin venäläiset valtasivat Suomen.

 

Toisin kuin yleensä tuolloin, Kerttu Luostarisen taiteessa talonpoika ja kalastaja ei ole liian pyhäpukuinen eikä toisaalla liioitellun ryysyläinen. Ilman näitä, oman aikansa rehellisiä kuvaajia, kaikki museomme olisivat pelkkiä arkistoja, henkikirjoituspapereita ja maanjakopöytäkirjoja, kulloisenkin voittajan tarinaa maamme historiasta.

Oman aikansa aitona tulkitsijana Kerttu Luostarinen on maalaajana, ennen kameroiden ja digiajan saapumista, kuvan hajoamista taiteilijoiden abstraktiin kokemukselliseen tai elämykselliseen, narsistiseen oman persoonallisuuden ahdistavaan viidakkoon, maalaustaiteen ruhtinatar. Häntä voi aivan hyvin verrata Henrik Tawastin inkeriläispapin tyttäreen Maria Christna Schytzfeltiin Torsten Tawastin äitinä tai Haminanlahden kartanon suureen rouvaan Anna Christinaan.

 

Tuskin ketään ruotsalaista maalaajaa rakastetaan enemmän kuin Eric Hallströmiä. Hän kykeni hetkessä siirtämään arjen elämän syvyyden ja varjot, iloisen värien leikin saaden jopa jätekasat kukkimaan. Näin hän tallensi norrlantilaiset metsät, metsätyömaat, kadut ja takapihat, kastanjankukat ja siniset sireenit, laitumella käyskentelevät lampaat. Tässä merkityksessä Kerttu Luostarinen on savolainen Hallström, mutta oikeammin toki paljon enemmän pitkän elämänkaarensa aikana.

Tuona aikana maailma muuttui täydellisesti, siirryttiin liki keräilytaloudesta ja kuopiolaisesta torikaupasta markkinatalouteen, teollisen yhteiskunnan jälkiteolliseen ja lopulta informaatioyhteiskunnan globaaliin aikaan. Kaikkeen tähän oli sopeuduttava ja kuljettava vielä sen etulinjassa lapsia samalla siihen opasten, ohjaten ja juuri omien töitten, oman esimerkin kautta.

Monelle taiteilijalle maalaaminen on koko elämän läpi kantava unelma. Tuo täyttymätön unelma ei ole pakkomielle silloin, kun taiteilija on ihmisenä kypsä eikä maalaa kirjaa, omaa usein häiriintynyttä narsismiaan, vaan väreillä ja värejä, ilman sisäistä ahdistusta.

Tove Jansson ja hänen maailmansa on kuin miniatyyrimaalauksia ikivahasta japanilaisesta taiteesta tai aasialaisesta tavasta hakea korkealuokkaista riisipaperia ja täydellisiä värejä, jotka on tehty tussin tapaan mustana hienoksi jauhetuista sammakkojen uimarakoista. Kun työsi teet sen teet kuten Sören Kirkegaard vaati eksistentialistisena pappina Tanskassa ja Tawast sekä Berg ja Molander, tuleva Porvoon piispa ja maaherra suomalaisilta.

Tämä näkyy Kerttu Luostarisen työskentelyssä, jossa on samaa pietististä sisäistä tahtoa kuin koko pohjoissavolaisessa tavassa yhdistää talous ja kulttuuri, taide ja käsityö, sekä kesyttäen inkerinsuomalaisen raivo läntiseen kustavilaiseen hallintoon ja sen kuvakieleen. Etelä-Euroopasta tuolloin tulleet vaikutteet olivat kuitenkin jo näkyvillä ja tulivat esille etenkin lasten ja heidän töistään, joista Leean Luostarinen kuvataiteilijana tunnetaan ehkä parhaiten maailmalla.

Idän kärsivällisyys voittaa lännen luutuneisuuden

Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppaan levinnyt eksistentialismi Sartren ja Heideggerin, Nietzschen oppeina korosti järkeviä pohdittuja valintoja, kontrollin vähentämistä, arvojen ja asenteiden pohdintaa uudesta näkökulmasta ja ulkopuolella vanhojen luutuneiden elämäntapojen; avoimuutta, josta oli karsittava kohtuuton itsekkyys ja ihmisen halveksunta, kyynärpäätaktiikka.

Kaiken keskiössä oli ihmisen tapa olla olemassa ja samalla oman onnensa seppä. Näin myös Kertusta tuli jo varhain tuon liikkeen sisäistänyt edustaja sen parhaassa merkityksessä ja pohjoissavolaisen pietistisen taiteen ja kulttuurin, arvomaailman edustajana. Tässä pragmaattisessa maailmankuvassa taloutta ja toimeliaisuutta ei voi erottaa millään tavalla tieteestä ja taiteesta, kulttuurin yhdestä ja samasta puusta versoen.

Kärsivällisyys ja valinnat on Kerttu Luostarisen maalaajanuran ja koko elämän näkyvin lahja. Niinpä, hakiessaan ulkopuolista oppia, hän oli kiinnostunut erityisesti niistä teknisistä apuvälineistä, joilla tuo tekninen valmius saavutettiin. Sen kestävämpää mallia ei ole kuin tuo ikivanha aasialainen taide ja sen välineet, jossa tieto ja kärsivällisyys muuttuvat lopulta taiteeksi. Valinnat tekee taiteilija itse olematta elämäntapojensa vanki. Aurinko nousee edelleen idästä.

 

Paul Klee oli taiteilija, joka lähetti viivan kävelylle. Hänellä oli sama opettaja kuin Kandinskyllä ja lopputulos oli kovien erilainen. Siinä missä Kandiskystä tuli alansa johtava teoreetikko, siinä Paul alkoi tehdä ihastuttavia ja yleisönsä hurmaavia värikompositioita ja pani viivansa liikkeelle. Klee oli kaunis puutarhatyöläinen siinä missä Kerttu Luostarinen oli jo varhain veistoksillaan hupaileva puutarhuri ja kuvat paperille piirrettyjä unelmia, josta maalaus syntyi valokuvauksellisen tarkan muistin tukemana myös moniulotteisena tulkintana vaivatta.

Edvard Munchin traagisia ja tuskaisia puolia on korostettu liikaakin ja vähemmän pohdittu hänen hakemaansa työrauhaa, itseluottamusta sekä sadun, onnen ja laulun harmoniaa. Kun Munch mullisti kuvakielen ja toi meille ekspressionismin, siitä oli kuvaus myös niissä lehdissä, joita Kerttu Luostarinen vei painoon ja jotka levisivät paljon myöhemmin muuttaen kuvaa myös suomalaisen maaseudun syvässä harmoniassa maisemamaalaajan työssä ja usein konservatiivisessa ympäristössä.

 

Oma työ oli muuttumassa tuon uuden kuvakielen kautta luovaksi ja innovatiiviseksi, maatalouden monet välineet ja samalla koko kulttuurimaisema olivat hetkessä kymmenien uusien innovaatioiden uudeksi muokkaamia nekin. Kylien suuren ajan vuosina maaseutu eli vauraana, mutta samalla itseriittoisesti, jossa konservatismi vaati harmoniaa, teknistä innovaatiota kulttuurisen rinnalle tullakseen hyväksytyksi.

Tuon prosessin kärjessä kulkeminen oli mahdollista vain uuden luovan kuvataiteen kautta ja hyväksymällä sen mukanaan tuoma uusi ulottuvuus, uusi yhteiskunnallinen kieli ja maailmankuva, paradigman muutos, jossa siirryttiin kokonaan uuteen murrokseen ja sen mukanaan tuomaan 1970-luvun maailmaan uusine vallankumouksellisine oppeineen. Tässäkin Kertulle oleellista oli valinta ja sen sartremainen subjektiivisuus sekä vastuu myös lapsista, ympäristöstään lähiyhteisössä.

Yhdyskuntarakenteiden murros oli Kerttu Luostariselle kiihkeän luomiskauden aikaa. Kun Picasson maailmassa oli enemmän naisia kuin ismejä, suomalainen maaseutu täyttyi uusista maailmankuvista, ja ne oli kesytettävä työn kautta uusiutuvaan talouteen, lapsiin ja lasten koulutukseen, sekä samalla Ernes Hemingwayn kaltaiseen uudisraivaajan kirjallisuuteen.

 

Kertun tuon ajan maalauksissa näkyi koko hyljeksityn maaseudun tapa asettua vastavirtaan ikään kuin Rousseaun maalauksissa tai Braquen ja Breton surrealismissa, Guernica -teoksessa kaiken kuitenkin kooten ja halliten. Hän rakastui jokaiseen taideteokseensa ja jokainen asia oli taideteoksen arvoinen. Olisi mahdoton valita Kerttu Luostarisen tuon ajan töistä suurinta ja iloisinta. Sen tekivät naapurit joiden seinille työt siirtyivät heti valmistuttuaan, kuten takavuosina Haminanlahden kartanosta von Wrightin veljesten kohdalla, tai Halosten töitä hakien Lapinlahdelta.

Renoir kuvaa, naisen ohella, Seinen vartta aivan kuten Kerttu maalaa lapsuutensa maisemaa, sitä sielun lähdettä, josta jokainen piirto lopulta aina lähtee, viiva alkaa elää ja on aina lopulta iloinen ja hymyilevä. Taulu säilyy samana, ei muutu impressionistiseksi, vaikka viiva onkin jo impressionistille tyypillisen kevyt ja siirtyy seuraavalle vuosikymmenelle.

Uuden kuvan maalaajat

Joku lapsista, lasten lapsista tai jo heidän lapsistaan, saa tästä ilosta tartunnan ja samalla muuttuu Henri Rousseaun kaltaiseksi naivistiksi. Ja saa rohkaisua äidiltään, isoäidiltään töilleen, joiden naiivius on lapsen ominta ja omintakeista puhuttelevaa kuvakieltä.

Usein enemmän kuin työ puhuttelee lasta tarina, satu ja kertomus. Visuaalinen kokemus yhdistyy sadun kautta arjen elämään ennen television kauden valmiiksi pilaamaa pintaliitoa, ilman omaa osaamista, vaivan näköä, käden taitoja ja peräänantamatonta työtä holistisessa ja kaiken yhdistävässä valinnassa, integraatiossa, klusteritaiteen aamunkoitteessa internetin ja globaalin sosiaalisen median taiteessa, klusteritaiteessa (cluster art)

 

Joku saa töilleen Peter Paul Rubensin kaltaista väreilevän elämän loistoa, jota edes kuoleman kauhut eivät voi sammuttaa. Tulivuori, joka syöksee ympärilleen iloa ei anna rauhaa, naisen kädet ja hevosen jalat pyörivät teoksessa myllynpyörää kuten Peter paran ensimmäisen maalauksen ympärillä. Toisin kuin Dalin tai Picasson kohdalla Rubensille riitti aina vain yksi naisvartalo malliksi.

Taitava ja lahjakas taiteilija ei tarvitse kymmeniä malleja löytääkseen yhden ja saman naisvartalon, nähdäkseen värit ja niiden loiston, maiseman ja turhuuksien turhuuden, ilon ja surun syvät värit, impressionistin tavan loihtia viivaa, lähettää se retkelle. Valinnan synty ja retki on Kerttu Luostarisen eksistentiaalisen tien suurin idea.

 

Iloa voidaan ilmaista valoarvoa lisäämällä, kertoi Seurat, joka oli pikemminkin tiedemies ja nero kuin taidemaalari. Vaakasuorat linjat ja suru, tummien ja kylmien värien asteikot, nousevat ja laskevat linjat, ovat Kerttu Luostarisen töissä jo lapsena ja nuorena opittuja ja syntyivät siinä pelon maailmassa, jossa hän pakeni niiden taakse pommitusten keskellä yöllä kirjapainotalossa kuunnellen nousevaa ja laskevaa hälytystä, näki palavat talot ja kotiinsa palatessa yöllisen pommituksen jäljet. Hugo Simbergin töitä käytettiin lehden sivuilla usein, kesytettiin kuolemaa hitusella huumoria, Simo Puupposen, Aapelin pakinoilla höystäen.

Lapsen silmät ja sydän

 

Yhteiskunta pitää luku- ja kirjoitustaitoa tärkeimpänä ja unohtaa, kuinka lapset osaavat piirtää ja kuvitella, fantasia ja fiktio ovat koko elämän keskeisin voimavara. Kerttu Luostarisen töissä, saduissa ja kertomuksissa, suurista kivistä saattoi tulla karhuja ja luonto oli osa lapsen elämää, muistoja jotka vain lapsi voi myöhemmin piirtää aikuisena ja vanhuutensa päivinä.

Ne ovat vain kadonneet, olemme sen unohtaneet, me luulemme ymmärtämättä, että ne elävät meissä joka päivä ja kuvataiteilijan antamana elämänilona. Maalailevat ja veistävät tiedemies ja insinööri ovat epäilemättä onnellisia ihmisiä, luovuutensa lähteen löytäneitä ja siitä kiitollisia äidilleen siinä missä monet tietämättä, mistä ovat innostuksensa ja ideansa ammentaneet.