Lari Holappa ja Jussi Ahokas kertovat Helsingin Sanomissa (20.11) kuinka valtion rahoitusvaje on poliittinen valinta. Jos Kreikka olisi rahoittanut, Yhdysvaltain tapaan, julkisia menojaan suoraan keskuspankkirahalla, Kreikan velkakriisiä ei olisi päässyt syntymään. Nuoret tutkijat, asian meille esittelevät, työskentelevät Helsingin yliopiston globaalin hallinnon tutkimuksen huippuyksikössä.
Miksi Kreikka ei toiminut järkevästi?
Miksi sitten näin ei menetelty? Miksi Kreikka ei painanut rahaa ja hoitanut kriisiään yksin? Euroopan Unionissa valtion suora keskuspankkirahoitus on kiellettyä ja keskuspankkirahoitus on annettu rahoitusmarkkinoiden tehtäväksi. Näin valtion velkakirjojen hinnat alistetaan laajamittaiselle keinottelulle ja tämä kasvattaa rahoitusmarkkinoiden valtaa valtioihin nähden. Kreikan kriisi toi tämän ongelman näkyvästi esille. Eurooppaa alkoivat heilutella ja hyödyntää spekulantit ahneet markkinatalouden voimat ja meidän olisi kuulunut haukkua omia poliitikkojamme. Ei kreikkalaisia, irlantilaisia, vaan valittua politiikkaamme.
Miksi sitten emme käytä tätä helppoa keinoa eurooppalaisina Yhdysvaltain tapaan? Miksi meiltä on viety valtiona tämä oikeus, vaikka emme ole Yhdysvaltain kokeman historian ja kulttuurin tuote, yksi ja sama valtio? Mistä tämä Euroopan poliittinen valinta kertoo ja miksi siihen on ajauduttu?
Inflaation pelko
Jo 1940-luvulla taloustieteilijä Abbe Lerner havaitsi kuinka toimivan julkisen rahoituksen tiellä on inflaation pelko. Käytännössä tämä on kuitenkin turhaa silloin, kun tuotannon voimavarat ovat jo muutenkin vajaakäytössä. Näin oli Kreikassa ja on nyt Irlannissa ja työttömien espanjalaisten ja portugalialisten kohdalla. Suomessa työttömiä on liki neljännesmiljoona.
Mikä sitten on tällainen keskuspankki ja sen toiminta siinä Kreikassa tai Suomessa, jossa aiemmin asuimme ennen tätä outoa poliittista päätöstämme sitoutua mukaan muiden kurjuuteen, jossa köyhät jakavat toistensa kohtalon uudessa uljaassa Euroopassa Aasian ja Etelä-Amerikan rikastuessa silmissä?
Miksi Euroopan tie on toinen kuin Kiinan ja Yhdysvaltojen, Latinalaisen Amerikan? Aikoiko Eurooppa selättää markkinatalouden spelkulantit ja miljardien ihmisten mahdin Aasiassa, nousevissa talouksissa?
Keskuspankin tehtävät kadonneet
Keskuspankin tärkein tehtävä oli meillä aiemmin turvata maksuliikenne ja rahoitusjärjestelmän häiriötön toiminta. Lama ja kriisi perustuu aina epäluottamukseen. Vähentääkseen pankkien välistä epäluottamusta keskuspankki lähettää liikkeelle keskuspankkirahaa, jolla kaikki liikepankkien väliset maksut hoidetaan.
Näillä rahoilla hoidetaan myös valtion kulutus. Toki valtio kerää veroja ja myy meille velkakirjojaan, mutta vain hankkiakseen juuri tätä keskuspankkirahaa. Valtion kulutusvarat luodaan aina tästä keskuspankkirahasta. Joillakin valtioilla on jopa oma luotollinen tilinsä keskuspankissa, josta valtion menot maksetaan. Nykyisin moni valtion laitos kerää itse, kuten yrittäjä, toimintansa rahoituksen ja sen alkuperäinen tehtäväkin on hämärtynyt, kuten valtion tutkimuslaitosten kohdalla on käymässä. Venäjällä kriisin aikana geologinen tutkimuslaitos alkoi tehdä arvokivistä koruja. Me nauroimme heidän puuhastelulleen. Ei naureta enää, ei ole naurettu vuosiin.
Euroopan unionissa tällainen valtion luotollinen tili keskuspankissa on kiellettyä ja niinpä valtiokin hankkii rahansa liikepankista.
Onko verotus ainut keino?
Kun valtion on velkaantunut, onko ainut keino kerätä veroja tai leikata menoja? Verotko ratkaisevat sen miten valtio maksaa palvelunsa?
Verotus ei auta valtion kultukseen vaan sillä vaikutetaan lähinnä vain inflaatioon. Verotuksella poistetaan liika raha kansantalouden kierrosta. Verotuksella pienennetään kulutusta ja etenkin kun täystyöllisyys sitä vaatii. Nyt meillä ei ole sellaista, ei likimainkaan. Kuitenkin me puhumme jo verotuksen kiristämisestä. Poliitikko seuraa meillä mediaa ja saa sieltä tietonsa kuinka tulisi toimia. Mediayhteiskunnassa, mediakratiassa, talouden tunnusluvut eivät palvele poliitista päätöstä vaan kuluttajaa, usein viihteellistä, toisen näkökulman hakevaa ajankulua, joskus pelkkää gonzo -journalismia.
Kreikan kriisi toi esille järjestelmän ongelmat. Kun velkakriisin yhteydessä eurojärjestelmässä keskuspankkirahaa ei ollut, ongelma levisi räjähtäen ja reaaliaikaisesti koko Euroopan kriisiksi. Kreikkalaisten syyttäminen on tästä yhtä turhaa kuin nyt irlantilaisten ja jatkossa espanjalaisten tai portugalialisten kiusaaminen. Kreikan ja Suomen talous kun ei ole sama asia, eikä tapa selvitä kriiseistämme mekaaninen temppu, velkatakuiden hakua irlantilaisilta. Juuri tällaiset puheet ovat populistisia ja ihmisten hengenlahjojen aliarvioimista.
Poliittinen EU:n kriisi
Rahoitusjärjestelmä on nykyisin globaalissa maailmassa toinen kuin aiemmin, jolloin kriisit syntyivät paikallisina ja ne korjattiin keskuspankkirahalla. Toki näin tehdään nytkin Yhdysvalloissa ja myös Eurooppa joutuu turvautumaan tähän keinoon, Irlantia tuetaan kuten Kreikkaa. Näin voimme täydellä syyllä ja monin argumentein väittää kuinka syntynyt kriisi on puhtaasti eurooppalainen ja perustuu omaan eurooppalaiseen poliittiseen päätökseen ja sen virheeseen. Jos suomalaiset tällaisessa tilanteessa antavat äänensä perussuomalaisille, se on ymmärrettävä protesti. Entäpä jos Timo Soini onkin ollut oikeassa?
Millaisia kriisejä meillä on sitten ollut aiemmin? Ovatko ne jotenkin tunnistettavissa jo etukäteen?
Vuodesta 1980 alkaen olemme kokeneet seitsemän suurempaa talouskriisiä, joista ensimmäinen syntyi Latinalaisessa Amerikassa edellisen vuosikymmenen öljykriisin krapulana. Tuolloin rikastuneet siirsivät valuuttojaan Latinalaiseen Amerikkaan. Yhdysvaltain keskuspankki reagoi tähän, dollari vahvistui, latinojen velkojen korot nousivat taivaisiin ja laiminlyödyt velat johtivat Yhdysvalloissa luottotappioihin.
Mitä tästä opimme? Sijoittajat vetävät dollarin heikentyessä rahansa Yhdysvalloista muiden nostaessa samaan aikaan korkojaan. Näin on toki käynyt ennenkin.
Mustan maanantain opetus
Näin kävi sitten odotetusti mustana maanantain lokakuussa New Yorkin pörssin romahtaessa vuonna 1987. Osakkeiden arvot romahtivat kolmanneksen. Osta siis silloin, kun muut myyvät, olisi neuvo kuulut suomalaiselle sijoittajalle. Ellei suomalainen pääoma sijoittanut väärään aikaan tai saanut kolhuja edellisen Latinalaisen Amerikan kriisin tai öljykriisin aikaan ja piensijoittajan salkku oli jo tyhjä. Yhdysvallat kun käyttäisi kohta keskuspankkiaan, lähettäisi rahaa pankkijärjestelmäänsä estääkseen laman ja lainarahan tarjonta maailmalla kasvaisi. Näin myös kävi.
Ikioma lamamme
Oma lamamme 1990-luvun alussa oli omamme. Me selvitimme sen itse ilman muiden apua. Toki meillä oli apuna myös oma keskuspankki ja markka, mutta ratkaisevaa oli suomalainen työ ja ahkeruus. Toki meillä ei ollut sen jälkeen enää työläisten pankkia eikä sinivalkoista pääomaa, KOP ja SYP katosivat ja nyt sitten on EU ja euroalueen ihanuus. Olemme siirtyneet siellä laajentumishumalasta talouskrapulaan. Minkä aikanaan aate ja turvallisuuspolitiikka yhdisti, sen epäpyhän allianssin talous ja ahneus erotti kirjoittaa, aivan oikein, toimittaja Paavo Rautio (HS 21.11). Kirjoitus on jälkiviisaan pohdintaa lähimenneisyydestä, jonka valossa tulevaisuus näyttää pimeältä.
Tuskastuminen unioniin alkaa rahasta
Valtioilla on erilainen maantiede, erilainen kulttuuri ja sosiaalinen mieli, erilainen tapa selvitä kriiseistä. Talouskuri ei ole sama, Saksan ja Ranskan tuskastuminen unioniin alkaa olla ilmeinen tosiasia. Se näkyy pienissä asioissa, joissa Saksa ei halua puuttua ranskalaisten kulttuurisiin omituisuuksiin. Romaniasta tulleiden romanien karkotus on heidän oma sisäinen asiansa.
Hetki takaperin kariutui EU:n budjetti, joka oli ”pahan Brysselin luomus” vastaan hyvän kotimaan hallituksen aikomukset. Vuosi alkaa Brysselissä vanhan budjetin raameilla. Suomalaisille on vaikea esitellä unionia, joka on sekasortoinen, taskuillemme ovat tulossa Kreikan ja Irlannin jälkeen kaikki välimereisen maan onnettomat ja meitä palkitaan vain onnettomilla uusilla määräyksillä ja holhouksella, byrokratialla. Omat rahamme eivät enää Brysselissä jalostu, kun haemme niitä maatalouden tukiimme. Vai meneekö suomalaisella maaseudulla ja sen pienkunnilla nyt hyvin? Samaan aikaan itse hoidimme oman taloutemme, myös 1990-luvun todella pelottavan kuilun partaalla liikkuneen, monen suomalaisen yrittäjän maksaessa velkojaan ja takauksiaan vuosikymmenet. Maa piti saada eurokuntoon unionia varten, oli päästävä unionin ytimeen.
Yhdysvallat toimii aina samoin
Tuon oman kriisimme jälkeen syntyi peräkanaa kaksi kriisiä, joista edellinen tuli Aasiasta Yhdysvaltain kiristäessä rahapolitiikkaansa. Velan ottoon rakentunut kevyempi politiikka vei luottamuksen Indonesiaan, Etelä-Korean ja Thaimaan talouksiin ja IMF järjesti näille hätärahoituksen. Aasian kriisi levisi Venäjälle öljytulojen vähetessä ja seurauksena oli amerikkalaisten sijoittajien luottotappiot.
Teknologiakupla on jo hyvin muistissa ja sen synty liittyy lähemmäs oman aikamme ongelmia. Internet-teknologia toi mukanaan huijareita, spekulatiivista kaupallistamista ja Yhdysvallat tiukensi rahapolitiikkaansa nostaen korkoja. Inflaation hillintään tarkoitettu toimi johti teknologiaosakkeiden romahdukseen, ja myös suomalaiset muistavat tämän opetuksen, mutta eivät ehkä sen syitä. Silloin olisi kuulunut ostaa eikä myydä, mutta ei enää toki mitä sattuu.
Yhdysvallat toimi odotetusti, jälleen kerran, kevensi rahapolitiikkaansa ja nyt raha ja spekulantit siirtyivät kiinteistöihin. Sekin oli ennustettavissa siinä missä kiinalaisten rahan siirtyminen nyt Yhdysvaltoihin ja tätä varten rakennettuun uuteen kuplaan, jossa asuntojen lainapapereista tehtiin sijoituskohteita. Asuntojen hinnat kallistuivat eikä kukaan tiennyt kuinka paljon maailmalla oli epävarmoiksi muuttuneita asuntolainoja arvopapereina.
Velalla spekuloiva on aina heikoilla
Velalla talouttaan kasvattaneet valtiot olivat odotetusti heikoilla, kun kriisi syveni maailmalle. Maailmantalouden supistuessa voimakkaasti Euroopassa tällaisia valtioita olivat Kreikka, Portugali ja Espanja. Oikeammin kyseessä ovat ne instituutiot, jotka liikuttavat rahaa; pankit, vakuutuslaitokset, eläkerahastot jne. Irlannin ongelmat olivat mukamas muualla, mutta oikeammin kyseessä oli sielläkin pankkisektorin tapa kerätä voittoja ja kriisin syy sama kuin yleensäkin liikepankkien kohdalla silloin, kun keinona ei ole enää valtion rahoitusvajeen hoitaminen keskuspankkirahalla Euroopassa. Kun uuden velan ottoa lisäksi kiusaa pelko valtion lainoista perittävän koron noususta, sitäkin on vältettävä.
Julkisen rahatalouden kuluja ei rahoiteta verotuloilla eikä velalla vaan rahojen painamisella ja EU:n yhteisessä politiikassa poliittinen valinta on vain vienyt oman keskustelumme kapeaan verojen korotuksen tai menojen leikkausten politiikaksi. Lisäksi meillä puuttuu kykyä ymmärtää oman maamme maantiedettä, aluetaloutta ja sen merkitys oman pienen, mutta harvaan asutun laajan maamme hoidossa. Kun keskitytään unioniin ja globaaliin, unohtuu oma maa ja kansa.
Metropolien maantiedettä maaseudulla
Suomessa aluepolitiikka muuttui EU:n ja globalisaation kautta väestöpohjalla ohjattavaksi maantieteeksi. Tämä näkyy kuntataloudessa, jossa väitettiin kuinka tiettyyn palveluun on oltava tietyn väestöpohjan alueita. Uudessa sosiaali- ja terveydenhuollon rahoitusmallissa on tämä sama ajatus. Tarvitaan 200 000 ihmistä, joita varten on koottava 12-15 aluetta hoitamaan julkisia palvelujamme.
Puuttumatta itse sosiaali- ja terveyshallinnon organisointiin, joka sellaisenaan on ihan hyvä asia, ajatus 200 000 väestöpohjan alueista ei ota huomioon, kuinka suomalaisista 80 % asuu liki Helsingin metropolialueella tai sen enintään Forssaan ja Porvooseen, Hankoon ulottuvan kehän sisällä. Tämän vuoksi Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat painetaan juuri Forssassa. Sieltä tavoittaa tunnin ajomatkalla liki 80 % suomalaisista. Helsingistä se olisi jo mahdotonta ja Kuopiosta, Rovaniemeltä lähtien ei tavottaisi kuin poroja ja ahmoja eläkeläisten ohella.
Ajallinen saavutettavuus on ruuhkaisessa Etelä-Suomessa toinen kuin pohtien sitä Keski-Suomesta Jyväskylän tai Kuopion, Kainuun korkeudelta. Piippolassa, Oulun ja Iisalmen välimaastossa, olemme vasta maamme maantieteellisessä keskipisteessä. Sieltä matka Rovaniemelle on pitkä ja tätä kaupunkia pidetään etelän kaupunkina Inarin korkeudella. Sama matka etelään toisi Piippolasta Mikkelin eteläpuolelle.
Pelimerkit kadonneet maaseudulla
Kun suunnittelun perustana käytetään vääriä argumentteja, syntyy ilmiöitä, jotka tunnetaan kriiseinä maailmalla. Kun Tohmajärvellä, Keski-Karjalassa, maksetaan kunnalle veroja olemattomista ja supistuvista palveluista neljännes kirkollisveroineen ja valtio kerää lisäksi omansa, talouden ylläpito ei ole mahdollista myöskään alueen veturissa Kiteellä aivan samasta syystä kuin Kreikassa tai Irlannissa sen jälkeen, kun on leikattu pois kuntatalouden pelivara omana kulutuksena. Kunnat verottavat nyt maaseudulla ikään kuin peläten talouden kuumenevan, keräävät rahat pois kulutuksesta maamme köyhimmillä maaseutualueilla. Samalla palvelut ovat kadonneet keskusalueille satojen kilometrien päähän. Tällaisella aluepolitiikalla on ikävä nimi kansainvälisessä kaupassa ja taloudessa.
Maaseudun näkökulmasta, jota yli 90 % maamme pinta-alasta edustaa, ja jossa asuu yli kolmannes väestöstämme, suuret väestöpohjat suunnitelmien toteutuksen ohjaajina johtavat aina keskittämiseen ja kuorivat maaseudulta perustan palvelujen saatavuudelta ja aluetalouden hoidolta. Syntyy noidankehä, josta ei ole mahdollista irtautua ilman “keskuspankin” jakamaa rahaa talouden elvyttämiseksi. Me toimimme kuitenkin päinvastoin kuin kaikki kansantalouden perusteet edellyttäisivät ja nostamme maaseudulla verotusta ikään kuin talous olisi siellä kuumenemassa kriisikunnissamme. Tämän jälkeen niiden pakkoliitos on yhtä uskottavaa kuin kreikkalaisten ja irlantilaisten yhteinen unioni vahvistettuna Portugalilla. Jos siihen veturiksi lisätään Suomi, senkin hyvin hoidettu talous on sen jälkeen varmasti kuralla. Näin kävi kunnille Tammisaaren ympäristössä.
Talous perustuu ruohonjuuritalouteen
Yhdysvallat joutuu omassa taloudessaan pohtimaan myös sitä, miten sen toimet vaikuttavat ruohonjuuritason reagointiin, makrotaloudesta siirrettynä mikrotalouteen, ei vain maailmantalouden vakauteen. Kansalaisille tarkoitettujen julkisten palvelujen jaossa on lähdettävä aina paikalliselta tasolta, pienistä kylistä ja kunnista, ei vain pohtien suuria lukuja hoitamassa suurten keskusten yliopistollisia terveydenhuollon palveluja ja niiden kasvavia menoja, kuten Suomessa toimimme. Ei jokaisen kuntapäättäjän tai suomalaisen ministerin ole syytä kuvitella kantavansa Putinin tai Obaman huolia. Toki jokainen kyläpappi haluaa olla Paavi suomalaisessa narsismissa ja kuntapuolueissa.
Mekaaninen ajattelu talousopissa on erityisen virheellinen nyt, kun maantiede on muuttunut reaaliaikaiseksi, paikka ja aika määritellään uudella tavalla, sosiaalisen maantieteen hyvinvointia hoitaa yhteisöllinen media, kansalaismedia ja sen uudet vaatimukset. Se on muuttanut kokonaan mekaanisen ajattelun jopa paradigmaisen perustan ja siihen olisi syytä perehtyä ajoissa. Tässä auttaa tutustuminen vaikkapa edellisessä kirjoituksessani kertomaan Halolan Haminanlahden kartanoon ja von Wrightin veljesten tapaan tehdä maalaus.
Nerous on hitunen lahjoja ja paljon työtä
Helsingin Sanomat käyttää koko sivun kuvaten miten kuvataiteilijat tekivät työtään ammattitaidolla jo 1800-luvulla ja äärimmäisen tieteellisesti, ei miten tahansa ja minne sattuu siveltimensä heittäen ja toivoen tulkitsijan löytävän siitä jotain järkevääkin ja luomisvoimaista, ammattitaidolla tehtyä. Ferdinand toi Suomeen ”alla prima” tekniikan, pikkutarkan biedermeier -tyylin ja oli maailman ehkä johtava lintumaalaaja John Gouldingin ja J. Audubonin rinnalla. Noihin maalauksiin, niiden maisemaan, suomalaiset kykenivät samaistumaan ja niistä tuli myöhemmin koko maamme itsenäistymisen ikoneja. Omana aikanaan erakon poikamiehen töitä väheksyttiin, ne eivät olleet ajan hengen mukaisia ja masentuneena taiteilija sairastui ja maalasi viimeiset työnsä vuoteesta käsin.
Se että pidämme Ferdinand von Wrightin matemaattisesti täydellistä, vuonna 1886 maalattua “Taistelevia metsoja” seinällämme, ei ole vahinko. Menestyksen ja nerouden takana eivät ole vahingot vaan poikkeuksellinen osaaminen ja lahjakkuus sekä valtava määrä työtä, oli kyseessä tiede, taide tai talouselämä, maantiede ja sen oivallus tänään uudelleen syntyneenä tieteenalana, jossa aika ja paikka määritellään uudesta paradigmasta historiatieteitten tapaan. Omaan aikaansa vahvasti ankkuroitu tiede ja taide voivat toki jäädä elämään, mutta eivät ne toki elämää ylläpitäviä ole, kuten Wrightin veljesten ajattomat tutkielmat.
Päivän mietelauseet:
Mitä siitä, jos ihminen on loogikko, jos hän ei ole hyvä ihminen (Ludwig Wittgenstein)
Ihminen näkee kyllä mitä hänellä on mutta ei mitä hän itse on (Ludwig Wittgenstein)
Kun rikkaat käyvät sotaa, köyhät kuolevat (Jean-Paul Sartre)
Eksistentialismin mukaan ihminen on vastuussa intohimostaan (Jean-Paul Sartre)
Nuoriso potee koti-ikävää tulevaisuuteen (Jean-Paul Sartre)
Sitä, joka tarkastelee maailmaa rationaalisesti, maailma katsoo rationaalisesti takaisin. Suhde on molemminpuolinen (G.W.F. Hegel)
Mitä korkeammalle nousemme, sitä pienemmiltä näytämme niistä, jotka eivät osaa lentää (Friedrich Nietzsche)
Ihmisen totuudet ovat ihmisen kumoamattomia erehdyksiä (Friedrich Nietzsche)
Elämä on ongelmallinen asia, olen päättänyt viettää sen mietiskelemällä sitä (Arthur Schopenhauer)
Pelosta sikiää julmuutta ja taikauskoa. Pelon kukistaminen on viisauden alku (Bertrand Russel)