Taistelu vapaan yhteiskunnan puolesta vaaleineen käynnistyi. Helsingin harrastama pormestaripelleily ei vanhoja vallankäyttäjiä maaseudulla elätä. Uudet luudat lakaisevat ja kansanvalta kunniaan, yhteisöllisyys on maaseudulla edelleen voimissaan, jolloin kuntavaalit, toisin kuin valtiolliset vaalimme, ovat olleet maaseudun yhteisöllisyyden voimannäyte.
Totalitaarinen vallankäyttö ja pormestarivaalit on puolestaan Helsingin malli. Se sopii virkamiesvaltaiselle puolueelle ja byrokraattiselle vallankäyttäjälle. Ei yhteisöön nojaavaan kansalaispuolueeseen ja perussuomalaisiin. Juuri nyt juopa ja ero populistisen kansanpuolueen sekä perinnepuolueittemme välillä kasvoi näkyväksi mutta samalla myös ymmärrettäväksi. Näin kansa, mutta myös sen kunnat hallinnollisina yksikköinä, jakautuivat kahtia.
Onko perussuomalaisista syntymässä henkireikä vapaaseen yhteiskuntaan ja kansalaisvaltioon vaaleineen? Toripuolue arvostaa kansalaispuolueena ensimmäisenä kansanvaaleja ja vapautta, ihmisen itsemääräämisoikeuttamme. Totalitaarinen vallankäyttäjä puolueineen pyrkii kahlitsemaan ihmisen oikeuksia ja pandemia tuskin korjautuu loukkaamalla ihmisen perusoikeuksiamme poliisivoimin ja armeijan avulla.
Nämä nyt perutut vaalit ovat paikallisvaalit sadoissa seutukaupungeissa ja maalaispitäjissämme, eivät pormestarivaalit Helsingissä. Vaihdettakoon siis pääkaupunkimme lähemmäs suomalaista vapaata kansalaisyhteiskuntaamme yhteisöineen. Pandemia on sekin yhden ja epäonnistuneen kulttuurin tuotetta, kaukana ihmiskasvoisesta yhteisöllisyydestämme ja kansalaisyhteiskunnasta.
Kuka muistaa leffan nimeltä ”Hohto” ja sen suljettua elämää eläneen perheen kirjailijoineen? Kuinka siinä kirjailijalle kävikään muutamassa viikossa? Tai vangin nimeltä ”Papillon”. Kuinka kauan ihminen kestää tällaista yhteiskunnallista kokeilua? Perutaan häät ja hautajaiset ja sitten vaalit, mitä seuraavaksi? Helsinki ei saakaan pormestaria? Sääli Helsinkiä. Koettakaa kestää organisaationne viivettä hakea pormestariaan. Sen odotteluun ei maailmamme kaadu, maaseudun sosiaalinen pääoma ja yhdessäolo-organisaatiomme.
Yhteisöllinen kylä voi jatkaa suljettua ja samalla avointa yhdessäolo-organisaatiotaan, ellei sitten virkavalta tule ja estä sitä. Totalitaarinen organisaatio voi tukahduttaa yritykset tavata toista ihmistä tai järjestää vaalit. Maaseudulla vaaleja voitaisiin järjestääkin, mutta Helsingissä eläen totalitaarinen kielto liikkua kaduilla voidaan hoitaa vain poliisin ja armeijan avulla. Näin vanha valta voi jatkaa.
Ero kahden yhteiskuntamallin välillä (Gemeinschaft/Gesellschaft) on valtava ja kansalaisyhteiskunnan tuotteena syntynyt (populus/kansa) puolue on kokonaan muuta kuin byrokraattinen ja väkivalloin hallittu totalitaarisessa maailmassa algoritmien sitä ohjaillen. SE on tärkein osa suomalaista sosiaalista pääomaamme ja kulttuuria. Se selittää myös kansalaispuolueittemme synnyn. Eron Yhdysvaltain vaaleihin samalla.
Suomalaiset pääkaupunkiseudulla ovat valovuoden päässä maaseutumme yhdessäolo-organisaatioista. Vanhojen puolueiden romahdus syntyi tästä vastakkainasettelustamme. Maalaisliitto-keskustassa tämä on toki ymmärretty parhaiten täydellisenä kannatuksen romahduksena. Demarit ja kokoomus ovat nyt laskemassa, miten alas kannatus voikaan romahtaa peruskunnissamme.
Ilmiön kuvaajat, takavuosien ymmärtäjät, eivät ole teknokraatteja ja lääkäreitä Helsingistä, HUS:in johtoa, vaan perinteisiä filosofejamme. Heitä ei ole kuunneltu enää vuosikymmeniin. Miksi näin pääsi käymään? Ilmiötä kun ei kuvata läpivalaisemalla ihmisen aivoja tai seuraten kemiallisia reaktioita apinan aivoilla. Ilmiö ei ole teknokraattien hallitseman maailman selittämä ensikään, vaan filosofinen ja yhteiskunnallinen, ihmistieteitten selittämä. Kuka heitti filosofimme romukoppaan, yhteiskuntatieteilijät ja humanistit heidän mukanaan sekä alkoi leikkiä algoritmeilla?
Peräti seitsemän filosofian professoria ovat huolissaan Helsingin Sanomissa (8.2), missä ovat takavuosien filosofimme, kuinka ihmiskuvamme on raadollistunut ja jäänyt aivotutkimuksen jalkoihin, filosofia ei enää kiehdo, kun kaiken peittää luonnontieteitten ylivalta. Tuo fyysikkojen valta iski filosofien mukaan 1990-luvun puolella, ja sen jälkeen meillä ei ole ollut enää osallistuvan filosofian pitkää perinnettä, sen jatkajia, sosiaalista pääomaamme juurineen, Kalevalasta alkaen.
Filosofiassa opittu ajattelun taito, myös hengellisyys ja sen pohdita, maailmankuvalliset aiheet ovat jääneet taka-alalle ja ne on korvattu teatraalisella viihteellä ja sosiaalisen median narraatioillamme.
Olen kirjoitellut muistelmiani. Oma oppini tuli aikanaan aluksi Oulun yliopiston filosofisessa tiedekunnassa mutta väitöskirja jo luonnontieteelliseksi muutetussa. Samoin Turun yliopiston valtiotieteellinen muuttui yhteiskuntatieteelliseksi tiedekunnaksi. Siinä vastaan hangoittelijat heitettiin sivuun poliittisin keinoin ja kiusaamiskulttuurin avustamana. Mukaan temmattiin jopa maataloutta tutkinut laitos Jokioisissa. Nyt se kamppailee olemassaolostaan. Luonnonvaramme eivät ole enää nekään omiamme. Meitä ohjaillaan ulkopuolelta rajojemme.
Perimmäisten asioiden pohtiminen pinnallistui ja samalla eettinen pohdinta arvoista ja merkityksistä vaihtui ”selfhelpiksi”, jolloin vakavahenkinen ajattelu katosi, pohtivat filosofit ja ovat siinä oikeassa mutta pinnallistaen vakavan asian. Populaari maailma muuttui yhden tieteen maailmaksi ja tämä tiede oli kovin ohutta ja kokonaiskuvaa ei edes haluttu avata keskustelulle. Tästä keskustelusta on syyllistetty Hesarissa etenkin Esko Valtaojaa yleisintellektuellin roolistaan tähtitieteilijänä.
Se on virhe. Valtaoja pitää yllä humanistina aivan oikeita arvojamme. Hän muistuttaa takavuosiemme filosofejamme, sekä teologisessa että filosofisessa tiedekunnassa väitelleitä viisaita arkkipiispojamme. Oikeastaan, eihän heitä näin kahdessa tiedekunnassa väitelleitä ollut kuin yksi. Kuka hän muuten oli? Kekkosen ajan arkkipiispamme.
Tänään Hesari taas ruotii ortodoksipiispojemme riitoja, kahden hengenjätin välistä, joita on jopa Konstantinopolissa saakka pyrittävä oikomaan. Ne ovat perin suomalaisia oman aikamme ilmiöinä. Ja aivan oikein lehti käyttääkin näistä riitelijöistä, pienisieluisista, heidän oikeaa arkista nimeäänkin. En ala heitä tässä mainostamaan.
Sivistys ja koulutus ovat valistuksen pysyviä arvoja, ja taistelu monimutkaisten asioitten puolesta jatkuu. Se pakottaa suhteellistamaan omaa ajattelua, antaa perspektiiviä uusille kysymyksille, pakottaa meitä tutustumaan ajattelumalleistamme poikkeaviin ajattelutapoihin.
Sellainen on omana aikanamme raskas taakka eristettynä ulos yhteiskunnastamme pandemian seurauksena, sitä syyttäen uuden vallankäyttäjän välineenämme. Meillä on yksi totuus ja jokaisella omansa. Lisäksi luonnontieteen käsitteet ovat uskomattoman vaikeita nekin, paljon vaikeampia kuin filosofien. Niiden taakse poliitikko piiloutuu pandemian kautta maataan halliten.
Tieteeltä ei tule aina varmoja ja nopeita vastauksia. Varmuus rakentuu hitaasti ja jää aina osittaiseksi. Se selittä myös uskontojen ja maailmankatsomusten kirjavuudenkin ja aikanaan filosofien paluunkin.
Tiede ei pyri väittämään tämän päivän totuutta ikuiseksi, ei ole tiedemies poliitikko ensinkään. Tiede on luova ja innovatiivinen ilmiö, koko ajan uutta tietoa tuottava. Sitä ei pidä sulkea ulos vallankäytön ja politiikan rattailtamme samalla luopuen ihmisoikeuksistamme, jopa vaaleistamme ja demokratiasta. Se sopii sosialistille mutta myös punavihreälle hallitukselle. Ei kansanliikkeelle ja perussuomalaiselle puolueellemme.
Poliitikko, toisin kuin tiede, filosofia, kun pyrkii vakuuttamaan omalla tiedollaan hankkiakseen valtaa, ja se on kokonaan eri asia, liittyy narraatioon, tarinoiden kerrontaan. Tehokkain narraatio on oman aikamme elokuva, toki musiikkikin ja kuvaamataiteet, kirjan kirjoittaminen ei niinkään. Usein ne ovat lisäksi sidoksissa sosiaaliseen pääomaamme, kulttuuriimme. En voi kirjoittaa ulkopuolella kielemme, kulttuurimme, en itse valinnut tätä tietä, tie valitsi minut.
Näistä kirjoitan muistelmissani ja paljosta muusta ennen muistelmiani syntyneinä julkaisuina, liittäen ne kirjoina muistelmieni dokumenteiksi. Käynnistän ne omista juuristani, sen ehkä historialtamme yhdestä omalaatuisimmasta ja kokonaan unohdetusta tapahtumasta, viikinkiajan purjekunnan veneeseen ja sen kohtaloon. Nyt me seuraamme tätä samaa surullista tietämme. Samat suvutkin siellä toistuvat.