Kuolemansynnit ovat kiinnostava osa läntistä kulttuuriamme. Erityisen mielenkiitoisen niistä tekevät samaan aikaan tapahtuva kultuuriemme sosiaalisen pääoman muutokset ja etenkin ikääntyminen. Nämä synnit kun on laadittu kulttuurissa, jonka keski-ikä on ollut lähempänä kahtakymmentä kuin kahdeksaakymmentä. Kuitenkin ne ovat osa narratiotamme, kerrontaa ja normistoamme, moraalia. Wikipediaa käyttäen ne luoteltiin näin:
Seitsemän kuolemansynnin lista tunnetaan jo Cassianus Roomalaisen ja Gregorius Suuren teologiasta. Heitä ennen vastaavan listauksen on tehnyt Euagrios Pontoslainen. Euagrios luetteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka aiheuttavat halun tehdä syntiä. Niinpä kuolemansyntejä olivat 1) ylensyönti (γαστριμαργία, gastrimargia) 2) haureus, seksityö (πορνεία, porneia) 3) rahanhimo (φιλαργυρία, filagria ) 4) masennus (λύπη, lype) 5) viha (ὀργή, orge) 6) välinpitämättömyys (ἀκηδία, akedia) 7) kunnianhimo (κενοδοξία, kenodoxia) 8) ylimielisyys (ὑπερηφανία, yperefania)
Tuomas Akvinolainen lajitteli 1200-luvulla tärkeimmät synnit (tai joidenkin näkemysten mukaan paheet), joihin ihminen voi syyllistyä. Katolisen kirkon katekismus mainitsee ne ”pääsynteinä, jotka kristillinen perinne on tuonut esille” ja kuten Tuomas Akvinolaisen hyve-etiikka muutoinkin, ne ovat oleellinen osa katolisen kirkon kanonisoimaa arvomaailmaa. Kuolemansynnit kun voitiin ymmärtää tiettyjen ihmisryhmien ja säätyjen paheiksi.
Esimerkiksi ylpeys oli erityisesti aateliston ja ritarien, kateus talonpoikaiston, viha hallitsevien ruhtinaiden, hengellinen laiskuus papiston ja kirkon sekä oppineiden, ahneus porvariston, kohtuuttomuus ja juoppous kenen tahansa, irstaus ja hekumallisuus erityisesti ylioppilaiden synti.
Katolisessa kirkossa vakiintui keskiajalla seuraava kuolemansyntien luettelo : 1) Ylpeys (turhamaisuus) (superbia) 2) Kateus (invidia) 3) Viha (ira) 4) Laiskuus (tristitia) 5) Ahneus (avaritia) 6) Ylensyönti (gula) ja 7) Himo (luxuria)
Ikääntyvä läntinen kulttuurimme ei oikein voi sellaisenaan liittää katolisen kirkon tai Gregorius Suuren aikaista maailmankuvaa omaan normistoonsa ja moraaliin, alati muuttuvaan maailmankuvaan. Ihmiskuvakin on muuttunut ja ennen muuta me olemme ikääntyneet. Lisäksi menneen maailman säädyt ovat kadonneet ja niiden perisynnit eivät oikein istu modernin maailman ihmiskuvaan, joista valtaosa alkaa olla kovin iäkkäitäkin.
Iän myötä kuolemansynnit loivenevat tai katoavat kokonaan. Se että syöt enemmän, kun mitä ikäihmisenä kulutat, ei ole kuolemansynti vaan fysiologinen ilmiö. Eläkeläisellä on lupa jo hieman laiskotellakin, olkoonkin ettei se oikein sovi opittuun protestanttiseen työnteon kulttuuriimme. Ikääntyvät eläkeläiset ovat puuhakkaita vanhuksiamme ja siitä hankittu lisä eläkkeeseen on muuta kuin ahneutta. Moni tekee työtä myös ilman palkkaa.
Viha, kateus ja ylpeys olisivat jo ylellisyyttä ikäihmisille, siinä missä himo vanhemmuuten. Eikä viisas vanhus ole ahne muulle kuin ehkä elämälle yleesä, ja se on jo abstrakti tapa hakemalla hakea ikäihmisellekin syntejä.
Vanhus osaa olla oikeassa, vaieta oikeassa paikassa, ja myös ymmärtää hävitä nuoremmalle. Vanhusten ja suurmiesten paheita pidetään tosin usein hyveinä joissakin kulttuureissamme. Nuoren ihmisen tyhmyys on tosin usein hänelle tärkeämpää, kuin vanhuksen viisaus. Vanha ei anna houkutella itseään hyveen harhapoluille siinä missä nuoremmat. Hänelle helvetti ei ole paikka, vaan koko ajan läsnä oleva mielentila.
Vanhukselle hyveet saavat palkkansa, mutta ei nyt kuolemansyntien kautta tai kassaluukulta, viisaiden sanoja mukaillen. Vanhus, toisin kuin nuori, voi jopa juoruilla toisen ihmisen hyveistäkin. Se on tosin harvinaista herkkua maailman onnellisimmassa maassakin.
Hyve tuo vanhukselle kunniaa, mutta kunnia nuorelle puolestaan turhamaisuutta. Tästä olemme varmaan yksimielisiä kun ikää on riittävästi. Oikeastaan vanhuuden kuolemansynneistä ikävintä on siitä puhuminen, se puhe kun vanhettaa entisestään, on kiusallista kuultavaa.
Vanhempana nurena hankitut voitot eivät tunnu miltään ja vain tappiot muistetaan, eikä sekään ole kuolemansynti. Ikääntyessä nuoruutta riittää paljon pidemmälle kuin mitä nuoret kuvittelevat, eikä sekään ole kuolemansynti saati turhamaisuutta. Jos tämä muuttuu jonkun ikäihmisen kohdalla turhamaisuudeksi, sitä voi jo kadehtiakin. Koko ajan lapsen mielensä säilyttävä ihminen kun on taivaan lahja hänelle itselleen.
Vanhuksen kyyneleet syntyvät kuivista silmistä ja se on fysiologinen ilmiö, ei toki näyttelemistä. Huonon muistin peittely on taas kaikkea muuta kuin ylimielisyyttä tai välinpitämättömyyttä. Ärtyneisyys taas syntyy kymmenistä niistä vaivoista, joista vanhus tietää olevansa vielä elossa.
Näitä seuratessa, ajan kuluessa, ikäihmisen maine voi jopa kasvaakin, samaan aikaan kun kyky vähenee ja vähässä vanhat ilot: leivässä ja lämpimässä. Ei vanhuus viiisautta anna, panee vain hiljaa käymään, sanottiin Karstulassa. Ei sellainen ole lähelläkään kuolemansyntejämme.