Liki luetuin blogini eilen etenkin Helsingissä oli kertomus (narratio) takavuosien viisuhäpeästämme ja sen saamasta voitosta kiitos lappilaisten hard rock taitajien. Tämä sama menestys liki toistettiin myöhemmin oululaisena ihmeenä liki sukupolvi myöhemmin. Tällöinkin menestyksen avaimet olivat ”hard rock” kansan sielusta kumpuava kerrontamme ja sosiaalinen pääoma. Siis se, jolla Oulu hankki itsellen myös vuoden 2026 Euroopan kulttuurikaupungin komean imagon.
Vai olisiko taustalla ehkä muutakin sellaista tarinaa, jonka voima piilee kulttuurisena aiemmin kirjoittamassani kollektiivisessa identiteetissä, jonka sydän sykkii klusteritaiteen ja taiteen klusterin verkostoissa? Tuon manifestini kirjoitin jotakuinkin samoja aikoja, ehkä hieman aiemminkin, ja nyt se täyttäisi 70-vuotta Suomen kuvataiteitten päivänä.
Klusteri musiikissa on kuitenkin kuvataiteitakin käytetympi ja tieteessä sen osaajat ovat erityisen pitkällä. Suurelle yleisölle, kansalle, tämä kaikki on kuitenkin esitettävä Juha Watt Vainion tapaan vedoten järjen ja harkinnan sijaan tunnelmaan. Vai mistä on kyse kun seuraamme jalkapallon mestareiden ja suurmestareiden otteita parhaillaan? Yksi mies voi tehdä maalin, mutta taustalla on monen miehen uurastus ja miljarien arvoinen joukkue, verkosto ja klusteri taustoineen.
Klusteri tieteessä ja taloudessa, verkostojen rakenteissa, ovat avain luovalle ja innovatiiviselle kulttuurillemme, mutta ilman tunnelmaa esityksenä hengetön. Niinpä myös Janatuinen ja Motzart saattoivat päätyä narratiossaan klusterirakenteina pitkälle, mutta se kansan hyväksymä oli sittenkin tärkein, tunnelmapuoli.
Verkostot ratkaisivat viisuvoiton / Matti luostarinen 23.05. 2006
Janne Mäkelä kirjoittaa Helsingin Sanomissa (23.05.06) kuinka “Hard Roch Hallelujah” oli jäähyväisviisu luuseri-Suomelle. Viisuhistorian 40 vuosikymmentä jatkunut tappiollinen sarja oli muodostanut jo yhtenäisyyttä luoneen kertomuksen. Tappiohin oli helppo samaistua ja hyväksyä viisuhäpeä. Ryhmät, yhteisöt ja alueet tuottavat kollektiivista identiteettiä ja sitä ilmaistaan erilaisilla käytännöillä ja symboleilla. Mielikuva yhteisestä yhteisöstä syntyy, kun rakennetaan kertomuksia ja tarinoita yhteisistä yhteisöistä ja alueista.
Yhteinen viisuhistoria oli kansakunnan yhteistä häpeää joka muuttui rituaaliksi. Alueelliset henget (spatial identity) ja sosiaaliset muistit ovat tätä samaa perustaa. Huono menestys toistuvasti on kertomus, joka luo yhteisyyttä ja yhteisyys turvallisuutta. Oman huonon menestyksen ja epäonnistumiset oli mahdollista projisoida yhteisön kehnouteen ja päinvastoin. Näin menestys ruokkii voittajia ja epäonni seuraa samana kaavan mukaan. Syntyy tunnelma, joka on tuttu jo sukupolvelta seuraavalle.
Forssalaiset kutsuvat omaa epäonneaan ja jatkuvaa tappioden kierrettä “helvetin tulirotkoksi”. Alkujaan taustalla on ollut naistyövaltainen kutomateollisuus ja pihtisynnytyksellä syntynyt yhdyskunta sekä sen toistuvat vaikeudet ilman “oikeaa” kaupungin lokaalista sijaintia ja olemasaolon oikeutusta. Sellaisen on miltei mahdotonta saada infrastruktuuriaan kuntoon ja talouttaan pelaamaan. Maaseutu Loimijoen nauhakaupungissa ei ole sitä tukemassa. Tunnelmapuoli puuttuu asiaa hoitavien visionäärien klustereista.
Mitä tapahtuu kun onni kääntyy eikä yhteisöllisyys perustukaan enää huonoon viisuhistoriaan? Tai kiekkoilijat voittavat yhtenään mitaleja? Forssa alkaa menestyä eikä voi enää haukkua heikkoja päättäjiään Forssan lehdessä? Millä rakennat sen takavuosien aina niin kodikkaan luuserin tunnelman?
Voiton myötä suomalaiset voivat kansallistaa monikulttuurisen hevy -musiikin aivan kuten tangon aikanaan. Innovaation omaksujasta tulee kulttuuristen innovaatioiden kohdalla pääsääntöisesti niiden tekijöitä etenkin jälkiomaksujina. Sama koskee alueita ja paikallisia yhteisöjä. Tappiollisen kulttuurin hyväksyneet jälkiomaksujat tulevat mukaan aikanaan ja voitot alkavat kertautua. Demokratia edellyttää enemmistön tukea ja myös jälkiomaksujia. Muuten tunnelmaa ei synny ja elämä ilman sitä on hengetöntä.
Mäkelän mukaan ilmiö johtaa vaihtoehtoisena lajityyppinä ja alakulttuurina esiintyneen metallimusiikin joutumista musiikkigenrenä tango- ja humppakansan myötä tuuliajolle. Vastaavasti Forssassassa paikallisesti uuden linjan valitseva lehti joutuisi puristukseen muiden suurempien maakuntalehtien paineessa. Negaatioista elänyt kaupunki ei lukisi positiivisen kehityksen käynnistyessä vanhaa valtamediaansa. Lordista tulisi salonkikelpoinen ja periaatteensa myynyt kavaltaja sekä Forssasta niin ikään kansallinen tai kansainvälinen kulttuurikeskus. Se mikä toimii Oulussa, ei voi toimia Forssassa.
Mäkelän mukaan fanit eivät ottaisi tätä myöhemmin hyvänä uutisena. Eivät forssalaisetkaan välttämättä pidä kulttuurikaupuninsa maineesta saati yliopistoista. Forssan tapauksessa ainakin osa äänestäisi uudella tavalla, sisäänmuuttajat eivät ymmärtäisi vanhaa ja valittavaa virttä. Mäkelä alustaa näin perisuomalaista kateutta ja sen voimaa. Reipas ripaus maskoistista depressiota on tunnelman luojana alisuorittajan elämää.
Tätä samaa keskustelua käytiin sähköisissä verkoissa ympäri Eurooppaa viisuyönä. Nämä verkostot ratkaisivat Lordin voiton. Ei niinkään Lordin parodioiva musiikki ja sen asettuminen kahden populaarimusiikin välimaastoon, kuten Lordi itsekin on todennut. Tieteessä välimaasto on usein innovaatioiden tärkein lähde ja läpimurron väline. Lordi toimi tieteellisen täsmällisesti. Forssa (alueet) toimivat aniharvoin tieteellisen täsmällisesti. Alueella asuvilla ihmisillä on eroavia intressejä ja kunnilla monenlaista vallankäytön muotoa. Tunnelma syntyy kuitenkin muusta kuin vallasta tai sen puuttumisesta.
Innovaatioprosessissa marginaalissa elävät uuden musiikin tuottajat eivät poikkea muusta esim. teknisestä innovaatiosta. Sen “marginaalit” synnyttävät koko ajan uutta ja tässä tapauksessa äänestäjille, jotka olivat poikkeuksellisen nopeasti reagoivia. Oli äänestettävä nopeasti kymmenen minuutin aikana verkostot mobilisoiden. Näiden verkostojen vierailu viisuohjelman äänestyksessä teki Lordista sankarin. Ännestys poikkesi oleellisesti niistä vuosikymmenistä, jolloin ratkaisun tekivät kansalliset “raadit”. Niiden käyttäytyminen muistutti EU:n parlamenttia. Suomessa vuoroin tango- ja humppakansan makua tai pouplaarikultturin eliitin arvoja ja konventiota. Sen seuraus ei voinutkaan olla muu kuin kansallinen häpeä. Häpeä jos mikä on tunne sekin. Tunnelman luojana muistuttaa suomalaista jalkapallojoukkuetta.
Lordin voitto ei johda hevyn monialaisen musiikin ajautumista kriisiin, päinvastoin. Kyse ei ole nytkään enää vaihtoehtoisista lajityypeistä saati alakulttuureista kuin normaalista innovaation synnystä, kehittymisestä ja leviämisestä. Alakulttuuri ei voi voittaa euroviisuja ja vielä sen historian suurimalla marginaalilla. Tässä Mäkelä on täysin väärässä. Kyseessä on jo hyvinkin myöhäinen ja kauan levinnyt musiikkimaku. Tässä tapauksessa myös aivan uusi tapa meille äänestää ja mobilisoida verkostot Lordin taakse. Verkostojen ulkopuolella oli odotetustikin Monacon ruhtinaskunnan vanhukset ja Albania. Välineet ja musiikkimaksu eivät siellä menneet yksiin muun Euroopan kanssa. Tunnelma visiona ei kärsinyt siitä vähääkään, päinvastoin.
Forssalaiset sen sijaan olisivat hyvinkin saattaneet äänestää Lordin voittajaksi myös jo kotimaan karsinnassa. Nuorten kyky operoida ja hyväksyä innovaatioita Forssassa on epäilemättä hyvää hämäläistä tasoa. On muistettava että Lordin voitto oli samalla nuoren informaatioyhteiskunnan sukupolven voitto suuresta ikäluokasta ja sen viisuhupailusta. Se oli kai suurin shokki koko tapahtumassa. Vallan vaihtuminen tietoyhteiskunnan osaajille. Verkostoja ei voi manipuloida, ei lahjoa, ei palkita poliittisin viroin saati luoda klustereita ja tunnelmaa voitostamme.
Miten tämä prosessi vaikutti sitten viisuhistoriamme jälkiomaksujiin ja niihin ikäluokkiin, joiden kohdalla hevy musiikkina oli alunperinkin mahdotonta ja jotka äänestivät tangoa ja tähtitanssijaa. Siis siihen sukupolveen, jota kutsutaan jääkiekkopiireissä “sekava tilanne Suomen maalilla -sukupolveksi” erona “se on siellä” -sukupolveen. Edellinen sukupolvi koki tappiot Neuvostoliitolle luvuin 12-0 ja jälkimmäinen voitot Venäjästä ihmettelemättä lainkaan. Edellinen seurasi Juha Jokisen anteeksipyytelevää selostusta ja jälkimmäinen Mertarantaa. Onhan siinä tunnelmassa melkoinen ero.
On luonnollista että nämä “hävityn sodan” sukupolvet hyväksyvät menestyksen hieman hämillään. He eivät tiedä tai ymmärrä miksi ”meitä” äänestettiin ja kuka sen teki. Hevy musiikkia nämä eivät ala harrastaa sen enempää kuin kiekkovoitosta innostuneet vanhenevat ihmiset alkaisivat jääharjoitukset. Jälkiomaksujat ovat aina etääntyneet innovaatioaallon kärjestä ja nykyisin tämä kärki ei edes seuraa paperimediaa. Paperijutut ovat sisällöltäänkin erilaisia kuin sähköiset. Jokaiselle on tarjottava jotakin vaikka tarjoaja olisi sama media. Sielläkin tärkeintä on lopulta tunnelmapuoli.
Jälkiomaksujille voitto ja mukanaolo on tärkeämpää kuin substanssi – hevy musiikin sisältö. Oleellista on olla mukana juhlassa, jonka kulttuurivientiä tämä voitto voi edistää oleellisesti laajemmin kuin mitä nyt on vielä Suomessa ehkä pohdittu. Lordin omassa viennissä “naamiot” eivät ole yhtään sen oudompia kuin vaikkapa tohtorikaronkan hassut hatut ja miekat tai mikä tahansa klusteritaiteen (Cluster Art) elementtejä yhdistävä osaaminen tai oopperassa tapaamamme konvention merkit. Tässä Lordi on ammattilainen, jonka harkintakykyyn voimme luottaa ja joka ei pettänyt kisassa minkään osaamisen alueella. Se on vähintä mitä innovaatiokansan kärkiosaajat voivat tehdä ja Rovaniemellä oppia. Siperia opettaa.
Tässä nykynuoriso on paljon edellä niitä, joita jatkuva ja paisuva tietomäärä ei ole tehnyt tuskaiseksi. Tämä suuren ikäluokan olisi syytä oppia ja nähdä voitto heitä tuskaisamman ja työläämmän nuoruuden eläneen sukupolven tuotteena. Tieto todellakin lisää tuskaa ja kilpailu on nyt oleellisesti ankarampaa kuin sotavuosina syntyneitten kohdalla. Yliopistoon ei mennä humaltumaan muusta kuin tiedosta ja edessä on pätkätöiden arki tohtoreillakin. Tästä huolimatta malja Lordille. Kaikkein tärkein on lopulta tunnelmapuoli.
Matti Luostarinen
23-05.2006