Sain onnittelukortin merkkinä vuosipäivän lähestymisestä. Täytän heinäkuun helteillä ja suomalaisen kuvataiteen päivänä 70 -vuotta. Kun on kirjoittanut manifestin ”Cluster art and Art of Clusters” ja nyt samannimisen muistelmateoksen runsaasti se samalla kuvittaen, tuo päivä on kuin nyrkki silmään. Samalla on syytä palauttaa mieliin muillekin, mitä näiden seitsemän vuosikymmenen aikana on oikein tapahtunut. Ei nyt enää päivä päivältä, kuten esseitä ja blogeja kirjoittaen, Juhani Ahon tapaan lastuja veistellen ja vuosikirjoja niistä kooten, vaan yleisemmällä tasolla. Millainen maa ja maailma meitä 70 -vuotta täyttäneitä odotti parkaistessamme ensimmäisen henkäyksemme äitimme kohdusta poistuen ja ponnistellen tästä eteenpäin enemmän tai vähemmän itsenäistä elämäämme. Emme valinneet vanhempiamme, emme Suomea tai Savoa syntymäpaikaksi, emme kieltä ja kulttuuria, johon synnyimme. Jos alamme spekuloida historialla, muuttaa sitä vähääkään, emme olisi syntyneet lainkaan. Kutsumme sitä kaaosteoriaksi, pehosen siiven iskuiksi, jotka saavat aikaan taifuunin, vaikka se on kaikkea muuta kuin kaaosta, päinvastoin. Emme valinneet itse tietämme, tie valitsi meidät.
Vuosikymmen sitten kirjoitin juhlakirjaksi tuon hetken elämää mielestäni parhaiten kuvanneen kirjan oppaaksi ja ohjeeksi tuota aikaa eläneille. ”Social media economy and strategy” kohosi heti synnyttyään 2000 miljoonan noiden paljon käytettyjen käsitteiden kärkeen ja on luetuin kirjani. Vastaavaa en voi odottaa uusimmalta kirjaltani. Esteenä on sen kieli. Vaikka robotit ovat käytössä ja kirjaa luetaan jo Suomen ulkopuolella enemmän kuin äidinkielelläni, aivan kokonaan kielimuuri ei ole poistunut, olkoonkin että kustantajani ei ole suomalainen vaan saksalainen ja kirjaa myytiin ensin siellä, Brasiliassa ja Japanissa ennen Suomea.
Lähestyn syntymäpäivääni lainaten kirjoituksiani vuosikymmenen takaa. Käyn ensimmäisenä läpi vuosikymmentä 1950 sellaisena kun sen kirjoitin täyttäessäni 60-vuotta. Oletan että en ole vuosikymmenen aikana juurikaan muuttanut maailmankuvaani, ja se mitä kirjoitin silloin, kymmenen vuotta sitten, on edelleen taustana niille muistelmille, jotka kehystävät omaa elämääni. Oikeammin, en muista juurikaan ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumista muuten kuin minulle myöhemmin kerrottuna. Opin kyllä varhain lukemaan, mutta en usko maailmankuvani juurikaan syntyneen lukien Aku Ankkaa tai lausuen runoja, joita jo varhain jouduin opiskelemaan, siinä missä pyrkimään oppikouluksi kutsuttuun Iisalmen lyseoon supistetun kansakoulun käytyäni. Sitä käytiin vain kerran viikossa ja syynä oli sotien jälkeinen suurten ikäluokkien syntyminen 1940-luvulla vääriin paikkoihin Iisalmen maalaiskunnassa, saadakseni parempaa varhaiskasvatusta kuin mihin Hernejärvellä tuolloin oli tarjolla.
Niillä pohjatiedoin oli kuitenkin 50-vuotta täyttäessäni, hankittu kuusi professorin pätevyyttä, otsikoi Olussa ilmestyvä Kaleva kaksi vuosikymmentä sitten ja hakien tietonsa eri lähteistä, helpoiten nimikirjoistamme, joita meistä pidetään Suomessa tunnolliseen tapaan. Tuohon aikaan professorin pätevyyden hankkiminen oli mutkikas tapahtuma ja vei usein vuosia. Siihen vaadittiin noin neljän väitöskirjan verran pätevyyttä kutakin virkaa kohden ja alan asiantuntijoiden arvioimana. Mieluiten vielä mahdollisimman kaukaa Suomesta heitä etsien. Poleemista suhdetta ei saanut syntyä, kuten Suomessa kisailtaessa tutkijoilla oli tuohon aikaan tapana hankkia keskenään viroista ja apurahoista kilpaillen. Väitelleitä tohtoreita oli 1970-luvulle tultaessa vain muutama kymmenen vuosittain kun nyt heitä on tuhatmäärin. Rima oli sekin korkeammalla ja vaadittiin enemmän suorituksia. Yliopistojakaan ei ollut joka kaupungissa korkeakouluineen. On menty reippaasti parempaan suuntaan. Yhä usempi suorittaa tutkinnon ja valtaosa alkaa olla naisia. Sekin uudistus syntyi hetkellä, jolloin hoidin tehtävääni korkeakouluneuvotoon määrättynä Suomen Akatemiasta, Oulun ja Turun yliopistoistamme. Korkeakouluneuvosto oli tuolloin hallituksen työrukkanen korkeokoulujen suuntaan.
Paljon ehti kuitenkin vettä virrata Ounasjoessa, Kemi- ja Iijoessa, ennen kuin 1950-luvulta siirryttiin noihin vuosikymmeniin. Palaan siis takaisin koskisodistani takaisin syntymääni ja 1950-luvulle. Loikka 1970-luvulle oli vain tapani kertoa, miten kahden vuosikymmenen aikana tapahtui paljon ja 2000-luku sekä menetetty vuosikymmen on hyvinkin perusteltu nimi kirjalleni kuvaten 2010-luvun tapahtumia, verraten niitä lapsuuteni ja nuoruuten vuosikymmeniin Suomessa eläen.
tiistai 28. kesäkuuta 2011
1950-luvun maneerit
Täytän heinäkuussa kymmenes päivä 60 vuotta. Käytän seuraavat kuusi kirjoitustani aikamatkailuun, jossa kerron oman näkemykseni ja kokemukseni kuudesta elämästäni vuosikymmenestä. Etenen kronologisesti ja olen ehdottoman subjektiivinen. Elän jokaisen vuosikymmenen kuten sen aikanaan koin ja jätän muiden kokemukset ja tutkijan persoonani romukoppaan. Pyrin löytämään kullekin vuosikymmenelle kasvot jotka ovat oman kokemukseni kautta syntyneet ja ehdottoman fiktiiviset. Kyse on narratiosta, tavastani kertoa ottaen avukseni mielestäni parhaat kertojan välineet. Näistä kirja ja lukeminen on liki kehnoin ja elokuvat paras sekä helpoin tapa avata vaikeita ja moniulotteisia ilmiöitämme muuttaen myös maailmankuvaamme samalla.
Kaikki keinot luvallisia
Aloitan 1950-luvusta ja sen alusta. Ajasta, jolloin muistikuva ovat hataria, kollektiivisen muistin värittämiä. Se oli aikaa jolloin maalla, Iisalmen maalaiskunnan Hernejärven kylässä talvet olivat lumisia ja kesät pitkiä ja helteisiä, lapsia oli paljon ja kaikki minua vanhempia, sodan aikana syntyneitä ja ilman vanhempien kasvatusta. Sodat olivat vieneet aikaa liki vuosikymmenen ja uudisrakentajat, työn sankarit, olivat kylän näkyvin osa muuttuvaa maalaismaisemaa. Maalla elettiin agraarin Suomen kylien nousun voimakasta alkua, jossa uusi vastasyntynyt lapsi ei ollut kovin merkittävä tapahtuma kymmenien lasten joukossa.
Olin perheeni kolmas lapsi, keskimmäinen pojista, diplomaatti pohtija psykologin kuvaamana. Huomiosta oli taisteltava ja se voitettiin diplomatialla, aikuistumalla varhain myös oppimalla lukemaan jo paljon ennen kouluikää. Henkisten taitojen rinnalla oli harjoitettava myös fyysisiä ominaisuuksia tai jäätävä muitten hakattavaksi häiriintyneitten poikalasten käsittelyssä, jossa oman aikamme kiusanteko on harmitonta leikkiä. Tuhannen pojan poikalyseossa oli mukana myös kaikki tulevat rikollisten alut ja näiden ympärillä liikkuvat jenginuoret. Oman aikamme sosiaalisen median räyhääjät ovat näiden rinnalla äidin kasvattamia enkeleitä.
Viattomuuden nostalgiaa ja humpuukia
Ravun merkeissä syntyvä kuuluu vesimerkkeihin, on tähtien mukaan kuoreensa vetäytyvä, aikuisena yliherkkä ja tähtikuvioiden eroottisin olento skorpionin rinnalla. Asiat oivalletaan jo etukäteen ja niihin reagoidaan pitäytyen riitojen ulkopuolella, verkostoja rakentaen ja kodinomaisessa maailmassa, yhteisöä ja lähiympäristöä arvostaen ja vahvistaen. Suunnitelma saa rinnalleen varasuunnitelman eikä innovoiva visiointi, monilahjakkuus, ole vierasta takaperin etenevän äyriäisen maailmassa, kertovat astrologit. Toki nämä ominaisuudet sopivat myös talvella ja syksyllä syntyneille, kevään merkeille.
Monen muistelmissa 1950-luku kuvataan ajan kultaamana viattomuuden aikana. Omissa muistoissani viattomuus on kaukana. Pikemminkin tuo vuosikymmen oli murrosaikaa, hieman samaa kuin 2010-luku sarayhteiskuntana. Pulaa oli kaikesta ja säännöstely jatkui aina vuoteen 1954 saakka. Vuonna 1952 maksettiin viimeiset sotakorvaukset ja Armi Kuusela valittiin Miss Universumiksi Kaliforniassa.
Heinäkuussa 1952 avattiin Helsingin Olympialaiset ja Coca Cola ja purukumi saapui Suomeen siinä missä Rock’n roll ja farkut, nuorisokulttuuri ja 1950-luvun musiikki, vaatteet ja massatuotanto, josta kaikki pääsivät osallisiksi. Kansan itsetunto alkoi hiljalleen kohota. Aulis Rytkönen kirjoitti suomalaisena jalkapalloilijana ammattilaissopimuksen. Rytkönen on edelleen monen kokemana ainut suomalainen jalkapalloilija. Vertailkaa vaikka joukkueeseemme, jonka tavoite on päästä kiekkoleijonien tapaan maailmana valioiden joukkoon. Matkaa on vielä ja vain yksittäisiä tapauksia, joita esitellä maailmalle.
Finish design
Syntyessäni Juho Kusti Paasikivi hallitsi maatamme presidenttinä ja hallittavia kansalaisia oli nyt ensimmäisen kerran yli 4 miljoonaa. Heistä yli 70 % asui maaseudulla, kaupungit olivat pieniä, elettiin Korean sotaa ja noususuhdannetta. Se lisäsi vientiä puullemme, metsät toivat lisäansioita talonpojille ja heidän rengeilleen. Vihreät arvot olivat vieraita mutta vasemmisto talousoppina tunnettiin.
Finish design syntyi Marimekon, Aino ja Alvar Aallon, Tapio Wirkkalan, Kai Franckin ja Timo Sarpanevan Orkidea- maljakon myötä. Milanon Triennaalin Grand Prix-palkinto lämmitti mieltämme. Väinö Linna sai valmiiksi Helsingin Sanomien kritisoiman Tuntematon Sotilas -kirjansa. Kirja oli tehty väärästä näkökulmasta, tavallisen korpisotilaan ja impivaaralaisen, ei esikuntatehtävissä toimivien kuvaamana ja eliitin näkökulmasta. Kansa hullaantui kirjasta, sotaromaanista. Sitä nyt katsellaan joka itsenäisyyspäivä iisalmelaisen Edvin Laineen ohjaamana ja seurataan presidentin linnan omituista kättelyä, pukuloistoa. Se on maailman onnellisimman maan omituisin tapa vietää juhlien itsenäisyyttään.
Sotasukupolvien nuorisokulttuuri herää
Iisalmelainen Edvin Laine ohjasi Linnan teoksen elokuvaksi ja ensimmäinen kotimainen värielokuva Juha tuli teattereihimme, Olavi Virta levytti Toivo Kärjen ja Reino Helismaan Täysikuun. Nuorisokulttuuriin, suurten ikäluokkien käyttöön, tulvi italialaista musiikkia. Sen nyt muistaa pieni lapsikin.
Mambo Italiano, Maruzella ja Lazarella soivat Umberto Marcaton, Laila Kinnusen ja Brita Koivusen levyttäminä. Tutuiksi tulivat Annikki Tähti, Vieno Kekkonen, Pirkko Mannola, Lasse Liemola, Kai Lind, Tapio Rautavaara, Elvis Presley, Harry Belafonte, Bill Haley, Bob Martin, Nat King Cole, Dean Martin, Eartha Kitt, Poika varjoisalta kujalta, Rock aroud the Clock, Buona sera, Jambalaya, You are my Destiny ja Diana ja tietysti Saarenmaan valssi sekä Kipparikvartetti. Suomalainen elokuva toi omat tähtemme palvottaviksi ja imitoi suurta maailmaa. Juoksijat, hiihtäjät ja heittäjät saivat rinnalleen moottoriurheilun alun. Lukioaikaisen koulukaverimme Keke Rosbergin suurtekoihin oli kuitenkin vielä aikaa.
Samaan aikaan kun maahan tunkeutui Bill Haley ja Rock aroud the Clock, radiossa soi lauantain toivotut levyt ja televisio aloitti lähetyksensä. Kuvaruutuihin koteihimme saapuivat Lenita Airisto ja Teija Sopanen, piippua polttava meteorologi Kauko Saarentaus.
Näiden mukana kotiutuivat myös amerikkalainen kuvitteellinen kulttuuri, James Dean, Paul Anka ja tietysti Elvis Presley. Moottoripyörät yleistyivät kyläraitille ja motskareilla tai prätkillä ajettiin lujaa ja vahinkojakin pärinäpojille sattui. Jawa-moottoripyörän hinta oli vuonna 1957 uutena 147 000 markkaa. Autot olivat vielä ylellisyystavara ja ne yleistyivät Ruotsiin muuttajien mukana arkikäyttöön seuraavalla vuosikymmenellä. Toki kylässä oli autoja jo 1950-luvun alussa, siinä missä traktoreitakin, piikkipyöräisiä ja kovaäänisiä, panssarivaunun painoisia. Luomuviljelystä alettiin luopua lopullisesti tehoviljelyn hyväksi. Teknologian riemuvoittoa luonnosta ihailtiin yhdessä medioittemme kanssa. Sen muuttaminen Lapin jokien osalta oli vaativa tehtävä 1970-luvun tohtorille ja tutkijalle, jonka isoisäni veli Ilmari Luostarinen oli aikanaan käynnistänyt, perustaen Pohjolan Voiman Kemijoen ja Iijoen rakennustyöt näin aloittaen. Vasemmisto halusi sen rinnalle Kemijoki Oy:n ja näiden väliset koskisodat aluksi Kuusamoon. Tutkijan urani käynnistyi mahdollisimman vaativan ja tosi kierojen poliitikkojen sekä suuyritystemme tulehduttamassa kentässä maailmaa parantaen. Käsite imperialismi tuli varmasti tutuksi omassa maassa asuen ja Lappia sekä maailmaa samalla kiertäen. Korruptio, etenkin rakenteellinen, oli joka asiassa mukana ja sen purkaminen ei onnistu Suomessa vielä vuonna 2021.
Hyvinvointivaltion sarastus
Vuonna 1954 maassa nähtiin auringonpimennys ja sen toki muistan siinä missä nuoremman veljeni syntymän täytettyäni kolme vuotta. Samoin yleislakon ja Urho Kekkosen valinnan presidentiksi vuonna 1955 yhden äänen enemmistöllä. Lakolla palkkoihin saatiin 12 markan yleiskorotus. Lapin koskiosuuksia ostettiin ja myytiin, ulkomaiset bulvaanit olivat asialla ja matka ulos ilmiöstä, jossa sotiinkin jouduttiin ajopuuna, oli tuon ajan tuotetta.
Hyvinvointivaltio oli alkanut syntyä tyttöjen pukeutuessa farkkuihin tai leveisiin kellohameisiin, sipaisivat huuliinsa Egal -huulipunaa ja poskille Ponds -puuteria. Sodan aikana syntyneet suuren ikäluokan pojat taivuttelivat hiuksiaan ylös- tai taaksepäin Brylcreme -hiusvoiteella ja lavoille nämä menivät tanssimaan joko prätkillä tai Letukalla, vanhalla Chevroletilla, pikku-Renulla tai itäautoillamme. Saab ja Volvo yleistyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin samalla autokanta alkoi uusiutua Itä-Suomessa ja autosta tuli hyvin arkinen väline jokaisessa taloudessa. Autosta tuli väline käydä koulua ja hoitaa virkansa yliopistossa, tutkimuslaitoksissa ja ajaa välillä myös Vantaalle. Aika kului konkreettisesti putkessa mantereelta toiselle matkatessa. Vain pari vuosikymmentä myöhemmin.
Teräväkärkiset kengät olivat ajan villitys siinä missä elefanttitossut, nirunarukengät, poolokaulukset, tärkätyt alushameet, pillifarkut, villatakit ja neulepuserot, twinsetit.
Sifonkihuivia kutsuttiin fritsuliinaksi. Viina oli kauan kortilla ja körttikansa eli vieraillen runsaasti naapureissaan ja tehden talkootöitä, harrastaen yhdessä. Televisio muutti sitten ajankäytön kokonaan vuosikymmenen lopulla. Loikka televisiosta digiajan teknologiaan ei ollut lopulta kummoinenkaan.
Unohdettu sukupolvi
Kun syntyy tällaisen jivea ja mamboa tanssivan nuorison jälkeen, sodassa nuoruutensa eläneiden vanhempien lapsena, muistot eivät ole toki heidän kummankaan vaan sen unohdetun sukupolven, joka jäi kaikesta tästä paitsi. Tein itse urheilukenttämme ja valmensin siellä kymmenkuntaa poikaa, joista osa menestyi myös kansallisissa nappulakisoissa. Iisalmen maalaiskunta oli kolmen parhaan kunnan joukossa ja Lahti kaupungeista paras, juuri ja juuri 30 parhaan joukossa. Se oli maaseudun kylien suurta aikaa.
1950-luvulla syntyneet seurasivat läpi koko elämänsä sodan aikana syntyneiden suurten ikäluokkien takana palavia siltoja. Se korostui etenkin juuri 1950-luvun puolivälin jälkeen ja kaiken aikaa aina yliopistovuosiin, jolloin tavoite oli asetettu ohittaa nämä päihteitten kanssa opintojaan jatkavat nuorisokulttuurin tuotteet työelämässä. Se ei ollut temppu eikä mikään, kunhan kykeni sietämään samalla suomalaista kiusaamiskulttuuriamme.
Näin viettelyksen vaunut, Paikka auringossa, Afrikan kuningatar, Sheriffi, Kilimandsaron lumet, Laulavat sadepisarat, Loma Roomassa, Täältä ikuisuuteen, Kuutamoserenadi, Taikaikkuna ja Kesäleski jäivät katsomatta ja Brigitte Bardot oli vain taruhahmo monine muine elokuvien sankarihahmoineen James Deanista alkaen.
Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor, Grace Kelly, Sopia Loren, Gregory Peck, Marlon Brando, Humphrey Bogart, Rock Hudson, Tony Curtis tulivat tutuksi vasta television kautta ja lukien heistä, taustoittaen heidän tarinaansa ja yrittäen ymmärtää usein sellaista draamaa, joka ei ollut lainkaan niin kaunis kuin mihin Hollywood -maailma ja siinä eläneiden nuorten samaistumiskohteet ehkä olivat 1950-luvulla. Näin myös suomalaiset Jurkkien ja Pöystien sekä Rinteiden suvut elivät osana arkista ympäristöään, ei niinkään kotimaisten 1950-luvun elokuvien sankareina. Suomi ei ollut Hollywood ja maailma avautui vasta poistuen Vantaalta lentäen vuoroin itään ja länteen. Turistin elämä jäi siten vieraaksi.
Selviytymistarina ja painajainen
Minulle itselleni 1950-luku oli selviytymistarinaa. Se oli kertomus suvuista, joissa nuoret kohtasivat myös onnettomuuksia, koulupäivät olivat pitkiä, 12 -tuntia matkoineen liki kestäviä, koulukiusaaminen oli osa koulun kasvatuskulttuuria, opettajat olivat myös sodassa vanhentuneita, osa vaikeasti alkoholisoituneita kuten monen lapsen vanhemmatkin.
Päihteistä rintamalta tuli toki muitakin kuin alkoholi ja morfiini (oopium) oli tuttu mummon yskänlääkkeenä. Suomi oli ylivoimaisesti suurin oopiumin kuluttaja maailmassa ja sen vähentämistä pidettiin turhana halpana ja hyvänä lääkkeenämme. Rintamalta palanneiden miesten humalapuheet olivat aina rintamalle palaavia. Kun pienissä rajaseudun pitäjissä oli haudattu satoja nuoria poikia sen unohtaminen oli mahdotonta ilman epigeneettisiä ilmiöitämmekin.
Onnistuneen kasvattajan löytämien oli sattuma ja onnesta kiinni. Se kilpailu ja taistelu, joka käytiin miljardeina siittiösolujen rynnäkkönä kohti munasarjasta irtoavaa munasolua, jatkui syntymän jälkeen, ja sitä kuvasivat vastoinkäymiset, taistelu, kateus ja usein pohjaton katkeruus ja viha, jossa suurten perheitten sisarkateus rehotti vapaana ja lapset olivat ilmaista työvoimaa pelloilla ja metsissä.
Siihen kaikkeen oli valmistauduttava, kehitettävä heikkoja kohtia, vahvistettava itseään ja säilytettävä silti positiivinen ja elämää kannatteleva idealisminsa. Se ei ollut vain televisiota, purukumia, Coco-Colaa, sotakorvauksia, uusia sanoja ja käsitteitä, uusia lehtiä ja mediakulttuurin syntyä, hyvinvointiyhteiskuntaa ja sen kuvitteellista alkua. Monelle se oli pelkää hengissä säilymistä. Jotta ymmärrämme tänään ongelmiamme, näitä traumoja ei pidä vähätellä ja pelätä, peitellä lapsissamme.
Columbon kaltainen viekkaus
Minulle 1950-luku avautuu ikään kuin juuri edesmenneen näyttelijä Peter Falkin (1927-2011) kautta. Televisiosta tutuksi tullut Columbo teki itsestään rakastettavan paljon kärsineenä venäjän- ja puolanjuutalaisten vanhempien poikana. Pystyn vaivatta samaistumaan tähän pienikokoiseen Ossingissa oppikoulunsa käyneeseen Hamlitonin Collegen tuotteeseen. Falk valmistui syntymäni aikoihin julkishallinnossa Syracusan yliopistossa ja ura alkoi byrokraattina liittovaltion taloustoimistossa.
Työn rinnalla Falk alkoi opiskella näyttelijän uraa ja vaihto rohkeasti ammattiaan samaan aikaan, kun Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi ja Suomi ajautui yleislakkoon. Töitä hän paiski Off-Broadway -teatterissa ja muutti Hollywoodiin vuosikymmenen lopussa. Menestys odotutti kuitenkin itseään ja sellaiseksi osoittautui lopulta televisio ja Columbo: Murha lääkärin määräyksestä vuonna 1968 NBC-kanavalla.
Varsinainen läpimurto tuli vuonna 1971 (Kuolleen miehen lunnaat), jolloin itse aloitin opiskeluni Oulun yliopistossa ensin sen biologisella opintosuunnalla biologian ja maantiedon vanhemmaksi lehtoriksi valmistuen. Oli varmistettava varma työpaikka ennen tutkijan uran käynnistämistä epävarmassa ympäristössä.
Tuo vuosikymmen, 1970-luku, suosi täysin erilaista ihmistyyppiä televisiossa kuin 1950-luvun tuotteet Marlon Brandosta Marilyn Monroen kautta Gregory Beckiin, Tony Curtisiin ja Rock Hudsoniin. Se ihaili kyllä 1950-lukua, mutta ymmärtäen sen tuskat ja vaivat venäläisen kertojan tapaan ja Peter Falkin kuvaamana. Vaaditaan pari vuosikymmentä, jotta voimme palata juurillemme, ja nähdä ne oikein, kauhistumatta lasisilmäisen miehen älyä.
1950-luvun rakastettava hahmo
Alle keskimittainen, vanhassa popliinitakissaan liikkuva lasisilmäinen Falk on kaukana 1950-luvun miesihanteista. Itse hän kertoi hakeneensa Pjotr Petrovitsin hahmoa poliisina Fjodor Dostojevskin romaanista. Ryppyinen paita ja kuluneet kengät, harmaan miehen olemus, kaikki ovat kuten Dostojevskin kuvaamana ja maneeritkin sopivat. Iso popliinitakki on sekin vallan muuta kuin ranskalaisissa tai brittien vastaavissa älykködekkareiden televisiosarjoissa. Poirot ja Holmes eivät viihtyisi tämän sankarin seurassa.
Columbo oli rikollisille harmittoman oloinen ilmestys, ylimieliselle narsismiltaan tunnevammaiselle ihmiselle petollisen nuhruinen moukka, jonka iskut tulivat aina odottamatta. Silmät tihruten ja jo lapsena leikattu ja proteesilla korvattu lasinen katse oli sekin aivan kuin 1950-luvun epävarma ja hapuileva aikamme. Vaha Peugeot oli sekin 1950-luvulta siinä missä koko miehen habitus, itseään etsivä ja hajamielinen, murroskulttuurin tuote. Se on kuin tätä päivää eläen ja sietäen sen hauraita rakenteitamme heikkoine johtajineen.
Just One More Thing
Peter Falk alkoi kuvata, ehkä tietämättään, 1950-luvun maisemaa ja elinympäristöä, rampautuneita miehiä proteeseineen, vanhoja ilkikurisesti hymyileviä, niitä näitä juttelevia, vähäeleisiä ja sodan rintamaoloissa kotirintamalla viettäneitä vanhoja miehiä.
Hänellä oli omituinen kyky tarttua johonkin epäoleelliseen ja pyytää sen tarkistamista, vielä ennen poistumistaan. Se tarkoitti aina, kuinka syyllinen oli tunnistettu, oleellinen oli löytynyt, nero oli tehnyt ratkaisunsa. Murroskulttuurissa sellainen ihminen helpotti lapsen oloa, ahdistus muuttui hetkessä nauruksi. Isoisä oli paikalla, jumalat hymyilivät jälleen. Olit varmasti yksin mutta vailla pienintäkään pelkoa.
Peter Falk oli kuin 1950-luku ja ansaitsi viisi Emmy palkintoaan ja Golden Globen, tukun muita televisioalan tunnustuksia. Columbon ohella hän ehti näytellä yli 50 elokuvassa. Pidän näistä 1950-luvun vanhenevaa miestä esittelevistä älyköistä, joille tuo vuosikymmen avautuu oikein, oikeassa valossa. Ne ovat mukana myös Falkin tunnetuimmissa elokuvissa Aviomiehet (1970), Naisen parhaat vuodet (1976), Pelkojen yö (1976), Berliinin taivaan alla (1987) sekä Ei omena kauas putoa (2005).
Falkin piirroksissa ja muistelmateoksessa “Just One More Thing” (2007) on löydettävissä 1950-luvun henki ja se maailma, jossa myös itse synnyin olkoonkin, että häntä vaivasi jo tuolloin, muistelmia kirjoittaessaan, Alzheimer. Tai ehkä juuri sen seurauksena, Alzheimerin taudin tuotteena, juuri tuon ajan tapahtumat, 1950-luvun murroskulttuurin ilmiöt, ovat niin keskeisinä hänen muistelmissaan ja tuoreemmat ovat jo unohtuneet.
Lähettänyt Matti Luostarinen klo 14. 31. 28.06. 2011