70-vuotiaan muistoja vanhemmistaan
Luin juuri isäni kirjoittamia muistelmia alkaen hänen vanhemmistaan ja edeten kyläyhteisön syntyyn ja sen seurantaan sekä hyvin yksityiskohtaisiin kuvauksiin juuri sotaa edeltäneistä hetkistä ja sisarusten kohtaloista molemmin puoli sotaa eläen. Samalla hän kuvaa sodan alun nuorten miesten kokemukset mielestäni paremmin kuin sotakirjailijana tunnetut ja siitä leipänsä saaneet ammattilaiset.
Isäni tapa kuvata yksittäisiä työsuoritteita ja niihin liittyvää teknologiaa, esimerkkinä puiden uitto vähävetisessä joessa tai purossa, on jopa Kalle Päätalon vastaavan taidon ohittavaa neroutta. On hämmentävää huomata, miten täsmällisesti savolainen, jo kirjoittaessaan minun ikäinen mies, kuvaa myös tunteitaan ja suhdettaan omaan isäänsä, tämän alkoholismiin ja sairasteluun, ponnisteluun oloissa, jotka olisivat tänään monelle kestämättömiä. Omaa tuskaansa peittelemättä ja paljastaen sellaista, jollaista puolta suomalaiset miehet eivät toki paljasta itsestään tarttumatta ensin kynään. Kynä on aseista voimakkain ja sanat ammuksia, jotka satuttavat tai parantavat.
Suurimmat tunteet koetiin kuitenkin rintamalla ja tuolloin suoraan rannikolle joutuen, sotilaspassissa talvisodan kohdalla merkinnät Kuuterselkä, Liikola, Perkjärvi, Suursuo, Leipäsuo, Hylkeälä, Summa, Suokanta, Vorojenkivi, Lemetti it, Pitkäranta, Mustalampi, Häränpään niemi, Vilajoki ja Taipaleenjoki. Tosin tuo viimeisin merkintä puuttui teknisistä syistä. Jo nuo merkinnät 105 päivän kohdalla paljastavat, kuinka Mannerheimin oma joukko-osasto testattiin tiedustelevan upseerin osalta viimeisen päälle. Se oli Mannerheimin kehittelemä kevyt tykkipatteri tarkoitettuna Ratsuväen tukipatteriksi seuraten kaikissa tilanteissa sitä ja jokaisen miehen liikkuessa ratsain. Se oli ainutlaatuinen koko silloisessa sodankäynnissä.
Nämä suojajoukot muodostettiin juuri vuoden 1939 asevelvollisista. Ratsuväkiprikaati, johon isäniki kuului, muodostui Hämeen ja Uudenmaan ratsurykmenteistä. Lisäksi prikaatiin kuului Jääkäripataljoona 1 Terijoelta ja Jääkäripataljoona 3 Mikkelistä. Nämä joukot toimivat suojajoukkoina Karjalan kannaksella ja taistelivat seitsemän vuorokautta yksin ilman reservijoukkojen apua. Vasta tämän jälkeen, ensimmäisen viikon päätyttyä, reservin joukot tulivat niin sanotulle pääpuolustuslinjalle, joka tunnettiin myöhemmin Summa – Leipäsuo – Taipaleenjoki pääpuolustuslinjana. Nuo käsitteet ovat jääneet historiaan maallikonkin muistamana. On jotain vallan muuta kuin jalkapalloa pelaten ja puolustaen maaliaan Tanskan ja Englannin tänään kohdatessa toisensa. Jos Tanska voittaa, Suomi on ainut maa, joka ylsi voittoon juuri Tanskasta. On sekin tapa jäädä historiaan.
Miehet olivat talvisodan aattona omavaltaisella lomalla 29:n päivän illalla marraskuussa ja palasivat ratsain puolenyön maissa majapaikalleen Mustaanmäkeen. Aamulla 30.11. 1939 kello 5.30 majapaikan isäntä tuli herättämään kertoen, kuinka rajalta, Inosta päin, kuului tykin ammuntaa muistuttavaa ääntä. Isäni juoksi tapaamispaikalta majapaikalle ja herätti nukkuvat komentoryhmän pojat, antaen samalla koko patterin hälytyksen ja herättäen patterin päällikkö Anttisen. Sota oli alkanut ja noin seitsemän aikoihin patteri oli täystaisteluvarustein käskynjaossa. Se peli ei ollut Tahko Pihkalan pesäpalloa.
Venäläisen laivaston ampuessa patterin alikersantti Pentti Miettinen oli vartiopaikallaan. Miettinen sai kranaatista osuman ja oli Ratsastavan patterin ja samalla todennäköisesti koko talvisodan ensimmäinen uhri Inon niemessä kaatuen. Isän muistiinpanojen mukaan kello oli ollut silloin 5.30 aamuyöstä.
Sodan helvetin kuvaus jatkuu isäni muistelmissa useita sivuja ja päättyy hänen kohdalla talvisotana 13. päivänä 1940 maaliskuussa aamulla kello kymmenen Vilajoella Viipurinlahdella. ”Tuli sellainen olo, ettei sitä voinut todeksi uskoa. Piti oikein kopeloida itseään, että onko sitä elävä ensinkään.” Vähää ennen kymmentä venäläisten taukoamaton rumputuli ja ylilennot loppuivat eikä kuiskaustakaan kuulunut mistään, kirjoittaa isäni tapahtumista Vilajoen sillan tuntumassa. Miehet halasivat toisiaan sillalla, rauhantupakat poltettiin, oli selvitty hengissä.
Jatkosodassa isä palveli liikkuvassa poliisissa vanhempana konstaapelina. Ilmari veli haavoittui vakavasti kevättalvella 1942, kummisetäni. Hän oli antamassa tulikomentoa patterille, kun räjähdekuula osui hänen yläpuolellaan tarkka-ampujan havaitessa Ilmarin sytyttämässä savukettaan. Osia kranaatin sirpaleista ei voitu poistaa leikkauksella ja hetken Ilmaria pidettiin myös vainajana. Hänen veljensä Hannes löysi Ilmarin kaatuneiden joukosta, ja elonmerkit havaittuaan hänet kannetiin J.S.P:n edessä seisoneeseen autoon. Kummisetäni sota oli ohi ja alkoi ystävyys, jota jatkui yli lukiovuosieni, jolloin Ilmari halvaantui ja menetti liikunta- ja puhekykynsä. Veljeksistä vikkelä-älyisin ja lahjakas Ilmari on säilynyt osana sitä psykososiaalista maisemaani, jossa sodat käyneet miehet ja sotien aikana syntyneiden ikäluokkien hulttiot olivat osa kasvuympäristöäni lapsena. Joukossa oli runsaasti isättömiä orpoja.
Isäni tapasi äitini veljensä Hanneksen häissä sodan vielä jatkuessa. Hän oli lähtöisin samoilta seuduilta kuin mistä käynnistin omat muistelmani kuvaten viikinkiveneen mallisen purjekunnan veneen rakentajien työtä vuonna 1850 Luostarilan tilalla Kallaveden tuntumassa. He maksoivat veronsa luostarilaitokselle ja sukunimi syntyi tästä käytännöstä, luostarilaitoksen lampuoiteina elämisestä.
Isäni rakastui nuoreen neitoon, joka oli saapunut Kuopiosta ystävättärensä Irenen häihin isäni veljen Hanneksen ollessa samalla vihkilomalla hänkin. Äitini sukunimi oli Reinikainen. Omituinen sattuma, sanoisi sellainen tutkija, joka ei ymmärrä etteivät jumalat heitä noppaa.
Luostarilan tilan purjekunnan vene, josta käynnistin muistelmatyöni, hukkui samana juhannusyönä 1850 Kallaveteen palatessaan Kuopiosta. Paluumatkalla syntyi myös pientä riitaa, jonka seurauksena osa matkaajista rantautui ja heidän joukossaan isoisäni isä Olli Luostarinen, isäni kaima. Hän oli silloin noin kymmenvuotias ja hänen äitinsä oli omaa sukuaan Reinikainen. Hän hukkui tuon veneen paluumatkalla muiden matkaajien tapaan miehensä kanssa. Kahta pelastunutta lukuun ottamatta koko venekunnan soutajajoukon hukkuessa Kallaveden aaltoihin. Heitä oli airoissa runsaasti, kuusitoista kumminkin puolen venettä, jolloin vene oli todella merkittävän suurikokoinen ja sen soutajat kokeneita ammattilaisia, monta merta nähneitä miehiä. Mukana oli myös muita kuin oman purjekunnan jäseniä. Purjekuntaan kuuluneet maksoivat veronsa airon paikasta tai hoitivat sen työllään. Tilan pinta-ala oli hyvinkin yli 3000 hehtaaria ja sijaitsi siis monen kylän alueella ja muistuttaa suomalaista maaseutukuntaa tänään karttaa silmäillen ja rajat sinne siirtäen. Tuon tilan maille mahtui useita järviä, soita, harjujaksoja, nykyisin viljavia peltoja ja vauraita kyliä.
Isäni ihastui ja rakastui nuoreen lahjakkaaseen naiseen, jonka sukunimi oli sama kuin hänen aiemmin hukkuneen isoisänsä isän puolison sukunimi, Reinikainen. Me emme seuraa juurikaan sukututkimuksissamme muuta kuin isälinjaa. Äidit tahtovat jäädä sukuineen ja geeneineen ulkopuolelle. Nytkin saan sosiaalisen median räyhääjiä kimppuuni näiden ymmärtämättä, kuinka suvussa on geenejä miehiltä ja naisilta. Se on hurjan suuri virhe ja kertoo sukututkijan taidoista kaiken. Perimme geenimme isän ohella myös äidiltä ja äidit vaikuttavat meihin usein monin verroin enemmän lapsuudessamme ja kouluissa, hoitolaitoksissa kuin mitä miehet.
Kirjoitin äidistäni lyhyesti nekrologin hänen kuoltuaan 95-vuoden iässä. Isäkin eli 92- vuotiaaksi, jolloin yhteistä matkaa tuli kiitettävällä tavalla neljän lapsen seurattavaksi. Se oli arvokasta aikaa. Emme valitse vanhempiamme, emme kieltämme, emme kulttuuria, johon synnymme. Tie meidät valitsi, emme me tietämme valitse. Historian tutkija ei spekuloi historialla.
Tänään äidistäni kirjoittamaa nekrologia on luettu runsaasti myös muualla kuin Savossa tai Suomessa. Se on ollut koko ajan kymmenen luetuimman kirjoitukseni joukossa sähköisessä mediassamme, sosiaalisen median sivuilla. Lainaan sen nyt sieltä suoraan ja jatkona isäni jättämille muistelmille. Minulla ei ole tuosta lyhyestä kirjoituksesta mitään pois otettavaa. Lisättävää kyllä jo yli 5000 artikkelin verran. Kirjojakin alkaa olla enemmän kuin mitä useimmat meistä ovat ikinä lukeneet. Osa niistä jopa väitöskirjojakin. Lisään nyt sinne isäni ujosti kirjoittaman kertomuksen rakastumisesta ensi silmäyksellä äitiini. Varmaan näin kävikin, molemmin puolin ja kesti loppuun saakka. Ainut aito rakkaustarina, jonka minä tunnen ja sellaiseksi tunnustan.
On 27 Apr, 2015 Matti Luostarinen
Muistokirjoitus
Olen kirjoittanut kymmeniä, ehkä satoja nekrologeja blogeihini.
Usein kohteet ovat olleet puolituttuja tieteilijöitä, taitelijoita, poliitikkoja tai tutumpia nimeä saaneita ystäviäni, julkimoja. Kirjoittaminen omasta äidistä on aivan muuta kuin näistä henkilöistä, poismenneistä.
Äiti on miehelle enemmän kuin omat geenit ja peilikuva, kohtu ja imettäjä. Mukana on jumaluutta ja sellaista kuvaamatonta, jossa vastakkain on oman elämän eittämättä tärkein ihminen. Jos äiti nyt miehelle ihminen aina onkaan.
Tieto äitini poismenosta tuli Palmusunnuntaina, jolloin kirjoitin blogiani vaaleista Hämeessä, saamastani vaalinumerosta ja auringonpimennyksestä, täydellisestä. Tuo numero, 40, kun liittyi astrologiassa niin auringon pimennysten rytmiin kuin Venuksen kiertoon jo muinaisten kansojen tietäjien sen myös huomaten. Se on siirtynyt myös urheiluun, taiteisiin ja vaikka teiden numerointiin.
Näin luku sai samalla uskonnoissa ja korkeakulttuureissa merkittävän aseman ja etenkin meillä kristityillä pääsiäisen aikaan, jolloin Jeesuksen kuolema ja ylösnousemuksen välinen aika oli ja on edelleen tuo 40 vuorokautta. Siinä missä hänen kärsimyksensä piinattuna erämaassa tai Mooses hakemassa kymmentä käskyämme, 40 vuorokautta. Israelin kansa vaelsi autiomaassa hakien luvattua maataan 40 vuotta ja Nooa värjötteli arkissaan neljäkymmentä päivää ja yötä hänkin. Sama toistuu hiduilla ja oli uskonto mikä tahansa maailmanuskonnoksi yltänyt.
Palmusunnuntai oli samalla Joonan päivä ja hän taas vietti valaan vatsassa kokien seikkailun, jossa mukana ovat keskeisimmät myös Uuden Testamentin avainkäsitteet Jumalan kaikkivaltiudesta, pelastuksesta, armosta ja oikeudenmukaisuudesta.
Itse sain kesällä 2015 pyhänä pidetyn valtaisan kalan, karpin, jonka koko oli kirjattu ja kuvattu, kuvien kera mittanauhalla, medioihimme, mutta painoa en kertonut. Sanoin sen olevan yli kaksikymmentä mutta alle 50 kiloa. Lähempänä kuitenkin viittäkymmentä kiloa. Paastonajan kalalla oli ikää 28 vuotta. Siitä kiisteltiin medioissamme parin viikon ajan.
Matka pääsiäisestä helatorstaihin on 40 vuorokautta. Siihen myös kristikansa panee toivonsa. Oheinen muistokirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa sunnuntaina 19.4. 2015.
Kerttu Luostarinen 1919-2015
Äitimme oli Hernejärven Alma Mater
Kuvataiteilija ja emäntä Kerttu Luostarinen (o.s. Reinikainen) kuoli Palmusunnuntaina 29. maaliskuuta sairauden uuvuttamana Iisalmessa 95 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt Kuopion maalaiskunnassa 29. joulukuuta 1919 ja asui pääosan elämästään Iisalmen Hernejärvellä.
Kerttu Luostarinen vietti nuoruutensa sekä maaseudulla että Kuopiossa toimien useissa eri tehtävissä mm. Savo-Karjalan kirjapainossa oppien jo varhain tuon ajan mediatyön monet vaiheet. Samalla hän sisäisti poikkeusoloissa suoritettavien tehtävien mittavat vaatimukset talvi- ja jatkosodan pommituksissa keskellä kaupunkia suurperheen yhtenä huoltajista veljien ollessa rintamalla. Vuosia jatkunut piina ja rintaman takana työskennelleiden naisten monitoimisuus ja -osaaminen, selviytymistarina, oli yli raskaiden sotavuosien kestäneenä Suomen myöhemmän menestyksen avaintekijöitä. Ne unohdetaan usein rintamaoloja kuvattaessa.
Toinen vaihe Kertun elämässä alkoi hänen avioiduttuaan jatkosodan lopussa Olavi Luostarisen kanssa ja muutettuaan Iisalmen Hernejärvelle. Vanhanrannan tilan kunnostaminen ja raivaaminen sekä uuden Ayrshire -karjan siirtäminen Enso Gutzeitin navetasta Etelä-Karjalasta oli alkuna savolaiselle maidontuotannolle ja sille vauraudelle, jonka tuloksena ovat tänäänkin tuntemamme Ylä-Savon merkittävät maitopitäjät ja niiden tärkein menestystekijä jalosteineen. Uudessa bio- ja luonnonvarataloudessa, elintarvikkeiden omavaraisuudessa, niiden merkitys on jälleen nousemassa uuteen arvoon osana lähiruuan ja energian kiertotaloutta.
Kertun ja hänen miehensä Olavi Luostarisen työ ei ollut mutkatonta tuon ajan välinein ja sodan runtelemassa maassa. Toipuminen tapahtui kuitenkin monien uhrausten kautta ja poikkeuksellisella monitaitoisuudella, peräänantamattomuudella, nopeasti ja usein talkootyönä. Kylän yhteisöllisyys ja lukuisat Karjalan evakot olivat osa tätä nousevaa suurten ikäluokkien Suomea ja kylien suurta aikaa. Oli raivattava, uudisrakennettava, saatava tiet ja palvelut toimiviksi, kylän keskelle koulu ja kaupat, lapset koulutettava myös Iisalmeen, lukioon.
Kertun monitaitoisuus ja lahjakkuus tuli esille kiintymyksenä luontoon ja sen tallentamiseen öljyvärein kankaalle. Tuo taito, ehtymätön luovuus, siirtyi koko yhteisön käyttöön ja oli yksi monista hänen myös lapsilleen siirtämistä omalle ajallemme arvokkaista mediayhteiskunnan viestintävälineistämme. Vahvasti verkottunut kyläyhteisö eli vielä tuolloin yhteisönsä jäsenten yhteisestä ja jaetusta monialaisesta osaamisesta sekä sen myös tuleville sukupolville jättämästä sosiaalisesta muistista ja pääomasta.
Kustavilainen Kuopio ja yläsavolainen vaaramaisema sekä sen idylliset järvimaisemat, vuodenaikaiset vahvat värit ja niiden vaihtelu, alkoivat elää Hernejärvellä omaa rikasta elämäänsä Kertun siveltimissä ja luovuus vaihtui oman aikamme muoti-ilmiöinä esittelemiimme symboli-innovaatioihin. Niiden tunnistaminen silloin oli vain vielä mahdotonta, eikä niihin osattu kiinnittää sen suurempaa huomiota yhdyskuntarakenteiden suuren murroksen käynnistyessä.
Ylä-Savo ja Hernejärvi sai yhdyskuntarakenteensa ja taloudellisen perustansa rinnalle voimakkaan poliittisen liikkeen ja pientalonpoikainen aktiivisuus synnytti myös oman puolueensa, kansanliikkeen. Sen perustajat eivät voineet hyväksyä maaseudun unohtamista ja raivaajakansan yhteinen tahtotila johti taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden muuttumiseen myös niitä tukeviksi yhteisöllisiksi, poliittisiksi ja kulttuurisiksi rakenteiksi, arvoiksi, normeiksi ja moraaliksi.
Tuon ajan agraarin Suomen idyllin sekä metsistä saadun lisäansioiden turvin, maitotilalliset rakensivat osuustoiminnallisen savolaisen hyvinvointiyhteiskunnan ytimen, jota haluttiin myös puolustaa ja pitää yllä kulttuurin kaikilla saroilla ja toimintatavoilla. Tässä äidin välittämät ja antamat eväät seuraavalle sukupolvelle olivat poikkeuksellisen konkreettiset ja ne kulkivat mukana myös yliopistojemme kampusalueille ja tänään globaalin maailman yhteiseen sosiaaliseen pääomaamme. Näin alma mater sai omat äitijumalattaren kasvonsa kasvavassa osaamisessa, luovuudessa ja innovoinnissa, agro- ja teknopoliksissamme, tänään ekologisessa klusterissa ja klusteritaloudessamme, taiteen ja tieteen klusterissa, sen globaaleissa ja paikallisissa rakenteissamme.
Kerttu Luostarisen viimeisin taidenäyttely oli esillä hänen hoitokodissaan vielä pääsiäisenä. Häntä leimasi henkilönä poikkeuksellinen lämpö ja rakkaus, tinkimättömyys, uuden etsiminen, testaaminen sekä nöyryys uusien kokemusten ja yllätyksellisten prosessien edessä. Kertun kertomusten, kalasaaliiden, pöydän antimien, puu-uunin, öljyvärien ja runojen äärellä on koettu ja jaettu paljon luoden samalla rauhallista ympäristöä kiireisille matkamiehille.
Matti Luostarinen
Kirjoittaja on Kerttu Luostarisen poika