Saska Saarikoski tunnelmoi tänään Hesarissa (11.7) jalkapallon EM-kisojen loppuhuipentumalla. Suomelle tärkeintä oli päästä ylipäätään näihin kisoihin ja suurten pelaajamaiden joukkoon. Peluri ihmistyyppinä on epäsosiaalinen ja tunteeton velmu. Kansakunnan maineelle sellainen ei ole eduksi ja olemme sitä kaikin tavoin vältelleet. Stereotyyppien käyttö jalkapalloon on medioissa luvallista mutta ei oikein Saarikosken kaltaisen ja tasoisen kirjoittajan pohdinnoille. ”Huuhkajien lennon taustalla on sellaisia megatrendejä kuin kaupungistuminen, kansainvälistyminen ja koulutustaustan nousu. Ne ovat yhdessä mullistaneet suomalaisen urheilun kuvan. Yksilöurheilijoiden maasta on tullut joukkuepallolajien suurvalta”, tunnelmoi Saarikoski kirjoituksessaan.
Samaan aikaan Wimpledonissa pelataan tennistä ja odottelemme Olympian kisojen avajaisia sekä yksilöiden onnistumista sellaisissa lajeissa, joihin ei oikein tunkeuduta Afrikan tai Etelä-Amerikan slummeista. Suomalaiset kun ovat myös purjehtijakansaa, ratsastavatkin Ypäjällä mallikkaasti, ajavat formuloitaan Keke Rosbergin viitoittamalla tiellä. Nämä lajit eivät ole koripallomiesten joukkuelajeja nähneetkään. Katsomosta ei leviä uhkaava virus Tokioissa kisoja seuraten ja muutenkin taustalla tahtoo olla useita sukupolvia sivistyskansan kulttuurikin.
Totta on että urheilujoukkueella on oltava oma arvopohjansa, mutta menestystekijöihin vaaditaan muutakin kuin halu nousta slummista rikkauksiin. Jalkapallo on epäilmättä nerojen peli, mutta rankkarin saaminen aina samankokoisena odottavaan maaliin ei ole niinkään kiinni pelityylistä ja joukkuepelin hengestä kuin maalivahdin kyvystä aavistaa oikeaan suuntaan ja onnistua olemaan reflekseiltään lajinsa huippua. Joukkue auttaa siinä täsmälleen yhtä paljon kuin mäkihyppääjää vääriin tuulioloihin hyppynsä suorittaen.
Fysiikan lait ovat armottomat ja niiden torjuminen sivistysvaltion opein jalkapalloa pelaten on epätoivoinen keino kuvata kilpailuyhteiskunnan ihmistyyppejä ja kilpailuyhteiskunnan tulostasoa Saarikoskea lukien. Sen sijaan lehden pääkirjoitus kuvaa Venäjän huolia osana myös Suomen huolia uskottavasti ja huolista pienin ei ole siellä eikä Suomessa työikäisten ihmisten puute. Aivan riippumatta siitä, millaista ihmistyyppiä tai persoonallisuusrakenneta nämä edustavat.
Valtaosa meistä on tänään maailmalla turisteina ja toinen suuri ryhmä flaneeraajina. Mitä näillä tarkoitetaan, kerroin vuosia takaperin blogissani ja hieman tarkemmin kirjassa ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka”. Kirja oli samalla toinen väitöskirjanikin. Kirja edelsi seuraavaa, jossa kuvasin sosiaalisen median taloutta ja strategiaa. Se on kirjoistani ehkä luetuin ja samalla halvin. Myöhemmin kirjat oli tehtävä sähköisiksi ja luettavakin valmiiksi äänikirjoiksi tai keräilyharvinaisuuksia rakennellen. Kodeista arvokkain, kirjahylly, katosi kokonaan.
Tätä me kuitenkin kaipaamme, väitöskirjoja lapsiltamme, ja samalla kohottaen tutkimuksemme ja perustieteen sekä sen edellytysten rahoitusta. Tähän taas Forsan Lehden kolumnisti, takavuosien kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on oman kolumninsa tänään rakentanut (FL 11.7.2021). Jos olisin sen itse kirjoittanut, sitä ei olisi julkaistu. Ilmiö, tieteen ja tutkimuksen rahoituksen karsiminen, on pelottava ja sellaisena aikanaan monella tapaa kertautuva huoliemme aiheina. Ei jalkapallo tai olympiamitaleittemme lukumäärä. Pelkkänä turistina tai flaneeraajana eläminen ei tätä kansakuntaa elätä.
torstai 3. kesäkuuta 2010
Elämä turistina (Matti Luostarinen)
Jonathan Schwarz kuvasi turistin ihmiseksi, joka kärsii kahdenlaisesta ikävästä. Toinen ryhmä hakee menetettyä kotiaan ja toinen lapsuuden identiteettiään, juuriaan maaseudulla ja sen yhteisöissä sekä etenkin fyysisessä lähiympäristön pienissä ympäristöpsykologisissa kosketuspinnoissa alkaen konttaajan kokemuksista ja edeten fyysiseen maailmankuvan avartumiseen aluksi liki sammakkoperspektiivistä. Mukana ovat niin esteettiset kokemukset kuin äänet ja tuoksut, monenkirjava ja vaikeasti myöhemmin oivallettava ikävä.
Turistin paradoksaalinen elämä
Osalle etenkin vanhemmista muuttajista elämästä on tullut pysyvä turistimatka, toimintaa ohjaa huonon identiteetin korvikkeet. Ne ovat aina muualla kuin alkuperäisellä lähtöalueella, maaseudulla.
Paradoksaalinen elämän sisältö, jossa nykyinen koti on samaan aikaan sekä turvallinen että pelottava sitoja, todellisen unelman hävittävä peikko, että menetetyn unelman ja turvallisen kodin korvike, joskus toteutuva mahdollisuus horisontin takana ja aina maaseudulla, näkyy meillä kesällä ja juhannuksen lähestyessä, jolloin turistit katoavat kaupungeistamme. Samalla tämä ristiriitainen kodin sisältö, sen paradoksi, on siirtynyt turistin lapsiin, jotka elävät peliteorioiden ja markkinatorien sekä konfliktien, pelureiden, turvattomassa maailmassa. Tässä turistin kyky ohjata lastaan internetin sisällä on rajallinen tai puuttuu kokonaan.
Internetissä ja sen verkostoissa maaseutu ei ole enää psykologinen ilmiö tai vanhan muiston heräämistä ja nostalgiaa. Netin käyttäjänä turisteissa korostuvat esteettiset elämykset, ei nostalginen muisto ja koko maailmankuva voi olla esteettinen. Se näkyy vaikkapa kotisivuillani, jossa juuri tämä ryhmä käy läpi aina pääosan klusteritaiteestani ja imuroi sitä päivittäin. Tänään heitä oli jo yli 100 vierasta ja pääosa muualta kuin Suomesta. Ennen aamua se kasvaa Yhdysvalloissa kymmenkertaiseksi.
Globaali valtaisa ilmiö
Pääosassa maailmaa muutto on jatkuva dynaaminen ilmiö ja kuvat kertovat heille muistoista, jotka ovat omassa taiteessani lähempänä välimeristä kulttuuria tai siellä on mukana piiloviestejä muista takautuvista kokemuksista juuri varhaislapsuuden maisemassa. Klusteritaide (cluster art) levisikin juuri lasten kautta internetin sisällä satojen miljoonien käyttötaiteeksi ja hakukone avaa tänäänkin yli 20 miljoonaa havaintoa. Parhaimmillaan luku oli liki kymmenkertainen. Klusteritaiteen (cluster art) tarkoitus oli juuri auttaa näiden turistien lapsia ja heidän heikkoa ja horjuvaa identiteettiään.
Netissä turisti on jälleen vailla psykologista taustaansa ja se on muistettava siellä liikuttaessa. Jos surffailijaa jokin asia ei miellytä, turisti palaa turvallisesti omaan tuttuun ympäristöönsä, jossa ikivanhaa “turvallisuuspakettia” hoidetaan. Turistin maailmassa netin elämykset joko miellyttävät tai eivät miellytä ja jos “flaneeraajalle” tarjottu tuote ei jännitä, se ei ole huoleton ja samaan aikaan kiintoisa, hän hylkää sen välittömästi ja käynti yhdellä sivulla jää hyvin lyhytkestoiseksi. Turisti ei näe vaivaa kohteittensa eteen ja poikkeaa siinä edellä kuvatusta pelurista. Peluri liikkuu netissä aina vahvan motiivin ajamana.
Jonathan Swartzin koti on paikka, johon ei ole juurruttu, mutta joka tarjoaa internetissä virtuaalikodin, jonne voi purkaa matkalaukun tai jossa voi riisua ja olla itsestään selvän ja tutun keskellä, sekä latautua uuteen, mielihyvää tuottavaan ajankuluun surffailevana seikkailijana sosiaalisissa medioissa. Internetissä ilmiötä on tulkittava kokonaan toisin kuin 1980-luvun alun ympäristöpsykologiaamme ja ympäristöidentiteettiä Suomessa Anssi Paasin, Liisa Horellin tai omina kirjoituksinani ensimmäistä väitöskirjaani rakennellessani Lapin jokien ja altaiden rakennuskohteissa ja valtaisien ympäristömuutosten yhteydessä. Aika on nyt toinen ja menetelmätkin muuttuneet reaaliaikaisiksi. Rahoittaja ja tieteen tukija kulkee kaukana jäljessä.
Flaneeraajan virtuaalikoti
Perinteisessä alueidentifikaatiossa ja sen tutkimuksessa mukana on todella fyysinen oikea alue, ei virtuaalinen tai kadotettu, kaikkialla läsnä oleva ja epämääräinen käsite. Perinteisessä ympäristöpsykologiassa paikan identiteetti on sisäsyntyinen ja sillä on vahva tausta lapsena opittuun konkreettiseen identifioitumisperustaan ja pääsääntöisesti aina maalla. Sen sijaan netissä tämä perusta katoaa ja korvautuu tyhjällä vaeltelulla ja “fleneerauksella”, jossa virtuaalisen identiteetin perusta on tällä turistien ryhmällä vasta haussa ja epämääräinen. Näistä turisteista on miltei mahdoton saada vakituista asiakasta kotisivulleen, ja niinpä nämä myös vaihtuvat ja ovat helposti ennakoitavia sekä tunnistettavia jo etukäteen.
Nuoremmat turistit, siis Suomessa edellisten lapset tai 1990-luvun muuttajat – toisin kuin vanhempansa – ovat muuttaneet ikävänsä futuuriksi ilman että siltä menisi riittävä viehätys tai houkutus surffailla netin sisällä. Niinpä kun heidän vanhemmilleen, suurille ikäluokille, elämästä ja netistä on tullut eräänlainen pysyvä turistimatka, joille koti on huonon identiteetin korvike jossakin muualla kuin alkuperäisessä maaseudun lähtöalueella, jossain 1960-luvulla, vaatien aina vain korkeampaa kokemuskynnystä tai elämystä netissä ulkopuolella aiemmin käytettyjen kognitioteorioiden, nuoremmat (heidän lapsensa) ovat tavoitehakuisempia ja hakevat netistä viihteen (usein aikuisviihde) ohella myös uutta samaistumiskohdetta. Lapsilla tämä samaistumiskohde oli tutkimuksessa juuri klusteritaide, mikä tahansa lähiympäristön virtuaalista korvaava tai sitä tukeva luova toiminta.
Suoja ja vankiselli samaan aikaan
Virtuaalimaailmassa menetetty koti-ikävä tai -unelma on toteutuva mahdollisuus jossain kaukana tulevaisuudessa, horisontin takana. Tällainen kaiken aikaa pakeneva todellisuus johtaa ryhmän toimimaan ikään kuin marketissa, jossa tavaroiden ja netin ihmisten hypistelyn sijaan haetaan suurempaa elämän ideaa, jota kohti kuljetaan ikään kuin hakien samaan aikaan suojaa ja toisaalla vankiselliä. Tällaisia ryhmiä löytyy kaksi suurempaa ja aina ne paikantuvat faktoriakseleilla (niitä rotatoiden) samoihin kohtiin riippumatta mistä päin maailmaa ne on analysoitu. Suomessa näistä suurempi tarkoittaa suurten ikäluokkien taajamissa ja niiden lähiöissä syntyneitä lapsia ja ensimmäisen polven kaupunkilaisia. Olemme heidän työttömyydestä ja pätkätöistä syystäkin huolissamme ja vieraantumisen riski on normaalia paljon suurempi.
Netissä nämä ryhmät katoavat miltei tyystin kesällä ja etenkin heinäkuussa. Samoin myöhemmin esiteltävä ryhmä “kulkurit”. Molemmat ovat tien päällä aikaansa kesäisin viettäviä ja erona on lähinnä liikkumisen tai pakenemisen motiivi. Niinpä siinä missä kulkuri liikkuu lähinnä siksi, että jokin voima on häntä työntämässä, turisti uskoo liikkuvansa tavoitteellisesti. Jokin vie häntä kohti uusia paikkoja ja hakemaan uusia kokemuksia mutta turvallisessa paketissa.
Netissä nämä kokemukset liittyvät näillä ryhmillä hyvin erilaisiin elämyksiin ja kulkuri palaa helposti sellaiseen kohteeseen, joka helpottaa hänen elämäänsä ja on hyödyllinen. Oman kotisivuni kohdalla netin kulkurit viihtyvät parhaiten tutustuen tiedesivuihin ja tuotantoon siellä. Samoin blogien lukijoissa on enemmän kulkureita kuin turisteja, jotka eksyvät sinne vahingossa ja viihtyvät vain hetken niitä selaten.
Taustalla myös persoonallisuustyypit
Edellä kuvatusta on mahdollista havaita kuinka näihin internetin sosiaalisten ryhmien suuriin luokkiin liittyy myös aiemmin kuvattuja persoonallisuuden erityispiirteitä. Niinpä turistin suuressa luokassa on enemmän ekstrovertteja ja nopeasti sivustoja vaihtavia vahvoja vaikuttajia tai tehokkaita suorittajia, jossain määrin myös tarkkoja byrokraattisia laadun valvojia.
Sen sijaan turistien ryhmään kuuluu paljon vähemmän vaikkapa innostuvia suunnittelijoita, tutkivia asiantuntijoita, avuliaita huoltajia ja uskollisia kyseenalaistajia. Oikeammin näiden ryhmien on vaikea edes löytää omasta lähipiiristään tällaista käyttäytymistä, eivätkä he tunne netin näitä hyvin yleisiä rakenteita lainkaan.
Näin internet ja sen suurluokat ovat erkautuneet toisistaan ja samalla niiden persoonallisuusraketeista, emmekä oikein tiedä miksi jotkut meistä tuntevat tai löytävät netistä sellaista, joka osalle meistä on vierasta ja tuntematonta. Parhaiten netin kokonaisrakenteita kykenevät hahmottamaan luovat individualistit, sopeutuvat rauhanrakentajat ja avuliaat huoltajat.
Syy tähän voisi olla individualistien kohdalla kyky hakea ilman rajoja moniulotteisesti ja intuitiivisesti uutta ammentaen kaikilla elämän alueilla, sopeutuvien rauhanrakentajien kohdalla hyväksyvä, epäitsekäs ja altruistinen tapa toimia emotionaalisesti vakaasti ja myös sopeutuen muiden suurluokkien tahtoon sekä avuliailla huoltajilla luonnostaan poikkeuksellinen kyky ymmärtää toisten tunteita, tapoja ja ajatuksia ahdistumatta niistä ja pyrkien samalla olemaan sosiaalisissa medioissa hyödyksi ja avuksi kaikille. Lähettänyt Matti Luostarinen klo 12.30 3.6. 2010