Suomea kuvaamassa – kansallismaisemat osa II
Lupaudun edellisessä blogissan ja esseessä palata suomalaiseen kansallismaisemaan ja identiteettiimme uudelleen myös toisen blogin muodossa vuodelta 2006 marraskuun lopulta.
Tuo päivä jäi samalla Juice Leskisen muistoa ja elämäntyötä näin myös tutkimuksen merkeissä kiittäen.
Leskisen kyky käyttää ja avata suomalaista kielimaisemaa ja samalla oivaltaa, kuinka murteistamme juuri savolaisten kielikuvat olivat lähinnä brittien lordien käyttämää vertailukohtana lyriikka.
Brittien (lordien) käyttämä kieli muistutti savolaismurteita kielen rakenteen ja käytön kohdalla samankaltaista havaintoa, josta tunnemme myös Winston Churchillin terävät oivallukset. Riittävän kauan aatelisena elänyt välttelee sellaisia kielen rakenteita, jossa mukana on negaatio, havaitsi myös Churchill.
Juice vertasi savolaisten tapaa puhua juuri tähän kohtaan kielen kehittymistä ja käyttöä. Kielteiset ilmaisut kierretään ja vältellään, jolloin ilmiö muistuttaa niin ikään myös Sakari Topeliuksen samaa havaintoa, mutta karkeammin se ilmaisten. Hänhän kertoi hämäläisistä kiven pyörittäjinä ja itämurteistamme sananpyörittäjien taitona.
On totta, että Savossa vältellään törmäyttämästä vastapuolta, etenkin vierasta, sellaisilla käsitteillä, jotka ovat yhtäällä loukkaavia ja toisaalla kielteisiä, jolloin vastapuolen on helpompi vieraana tai tuttuna jatkaa kerrontaansa. Mukana on myös paljon pidempiä virkkeitä ja usein myös lyyrisempi kieli kuin mihin Hämeessä ja länsimurteissa tapaat. Kielikuvat ovat samalla lyyristä laulantaa, josta taas Elias Lönnrot sai omat kalevalaiset laulunsakin. Syntyi savolainen diplomatia josta Agricolan kieli sai oman mausteensakin.
Maakunta, lääni, talousalue, joka oli ollut idän ja lännen kannaksena niin luonnonmaantieteeltään kuin kulttuuri- ja sosiaalimaantieteeltään, geopoliittisesti miekalle piirretyn rajan vaihettumisaluetta, ei voi olla muuta kuin, myös ja etenkin, kielensä kautta sisämaan saaristosuomen taloutta ja kulttuuria hoitava. Se oli taloudellisesti välttämätöntä, mutta myös henkensä pitimiksi ainut keino menestyä.
Avain poliitikkomme tänäänkin, urheilijat joukkuelajeissa, mutta myös rallipoluilla ja musiikissa, kuvataiteissa ja kirjallisuudessa, tulevat usein juuri tältä alueelta. Kun koulukavereina oli lukiossa niin tuleva ministeri, puolueensa johtava avainhahmo tutkijana, ensimmäinen uskottava formulakuskimme, piispa, ihmisiä hauskuuttavia elokuvien tekevä ja pilalauluja laulava, luokanvalvojana olympiavoittajia valmentava, menestyviä talousneroja pilvin pimein, se ei voi olla sattumaa. Nimiä en enää tässä yhteydessä ala luetella.
Eihän me mitään hikipinkoja lukiossa oltu, jätkänshakkia pelasimme tunneilla ja välitunnit tupakoitiin, nurkan taakse korttelin päähän Fiasco-teatterin nerot kuljettaen. Ennen ylioppilaskirjoituksia otimme loppukirin ja jatkoimme sitä sitten yliopistoissamme ja EU-viroissa ensimmäisinä suomalaisina.
Ei kaikki voineet heittää jatkossa keihästä tai juosta Julman Juhan tapaan karkuun kiusaajiltaan. Kaikista ei voinut tulla puolueensa poliittisia johtajia tai arkkipiispoja, luostarilaitos oli sekin lampuoitinsa menettänyt jo 1850 juhannuspäivänä kirkkoveneen hukuttua. Oli käynnistettävä uusi vaihe, hankittava uudet taidot kielessä ja sen käsittelyssäkin myös kirjapinotalossa se digiaikaan muuttaen. Ensimmäisenä Suomessa jo 1980-luvulla.
Puu oli vihreää kultaa ja joku oli koulutettava myös Gutzeitin johtoonkin juristina. Kun raja muutti paikkaa, sähkön tuotosta tuli ongelma, Lapin kosket oli rakennettava ja samalla modernisoitava koko maa. Yliopisto oli hajasijoitettava ja naiset (totta kai) mukaan akateemiseen koulutukseen.
Jossakin vaiheessa tuli virheitäkin ja ylilyöntejä, suuntaa oli vaihdettava ja loput kosket suojeltava, koko maa modernisoitava uuteen uskoonkin, luonnonvarat suojeltava. Kulttuurimaisema ja luonnonmaisema oli arvioita sekin uudelleen. Yllättäen maisemat eivät olleetkaan vain pittoreskia viihdettä ja jylhien koskien ja tuntureitten ihailua, vaan myös suosta alkoi löytyä uskomattomia kauneusarvoja ja lahoavasta kelosta sai komeita kuvia siitäkin. Hard rock oli mahtavaa musiikkia lappilaisen esittämänä. Kirjailijoista tehtiin visailumestareita ja humoristeina ratkomaan ihmisten huolia. Stand-up koomikot löytyivät omista nurkistamme. Piti löytyä vihreän puolueen rinnalle koko sen arvomaailman päälaelleen muuttava puoluekin.
Tämä teksti vuodelta 2006 kertoo paljastavalla tavalla, kuinka muutos tapahtui jo hyvissä ajoin, eikä meillä tänään ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä tuon muutoksen edeltäneen seuraavaa askelta kohti kansallismaisemaa vuodelta 2030-50. Se ei voi olla sama kuin mihin 2000-luvun alussa pääsimme. Ei maailman onnellisin maa voi jäädä tuleen makaamaan, eihän?
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Kansallismaisemat 2 (kuva no 235)
Kansallismaisema (Juice Leskisen tapaan ja häntä muistellen)
(Kuva no. 235, näppää numeroa saadaksesi esille kollaasin yksityiskohdat)
Lämmin kiitos saamastani palautteesta. Kulttuurimaisemat kiinnostavat ja aiheesta oli muutama ammattivalokuvaajan käsitys viimeisessä Suomen Kuvalehdessä. Lehden painotyössä oli ainakin hämärä kuva ladosta, kuva tyypillisestä suomalaisesta läpikulkuliikenteen ostoskeskuksesta, kuva rinteeseen revitystä paikoitusalueesta norjalaisille asuntovaunuille Salla tunturin kupeessa, talvinen metsämaisema hyvin hoidetusta talousmetsästä ja rypäs pientaloja, toinen toisessaan kiinni etualalla peltoaukio, johon oli kaavoitettu lisää samanlaisia. Puuttui vain Juice Leskisen kuva. Ilman Leskistä nuo kuvat ehkä olisivat jääneet ottamatta, tulkitsematta.
Suomen Kuvalehden kameramiehen työ on mielestäni ihan hyvä otos suomalaista kulttuurimaisemaa vuonna 2006. Ei enää nostalgisia järvenrantamaisemia, ei pittoreskeja kuvia tai yleviä kansallismaisemia Kolin rinteiltä tai Imatran kuivuneista koskista, Lapin romantiikkaa poroineen ja revontulineen taustalla Salla tunturimme. Ne olisi voinut nyt korvata lumitykeillä Levin rinteiltä. Ilman ajoissa heräämistämme Levi olisi nyt Sirkan altaassa lilluva saari.
Kaikki tämä tapahtui lopulta saman sukupolven aikana. Ja Juice Leskisen kuvalla varustaen. Se jossa hän kertoo muistuttavansa tänään ”itäsuomalaisen pienviljelijän emäntää”. Yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa muistuttavansa Eino Leinoa ennen tämän kuolemaa.
Miksi Juice Leskisen tarina muistuttaa Eino Leinosta tehtyä narraatiota tai aiemmin kuvamaani Vincent van Goghin tai Paul Gauguinin maisemaa? Miksi Juice Leskisen maisema on suomalainen kulttuurimaisema? Miksi Juice onnistuu siinä, missä tuhannet muut epäonnistuivat.
Miksi van Gogh tekee saman, mutta ei toki aikalaistensa silmissä? Mikä yhdistää ajattelussamme luovuuden ja innovaation, nerouden ja tuskan toisiinsa? Miksi määrittelemme nerouden usein tuskan kautta ja liitämme sen kuluttavaan elämäntapaan sekä boheemiin persoonallisuuteen?
Teemmekö nerot itse eristämällä heidät yksinäisyyteen, vai onko nerouden ehtona sellainen luovuus, joka määritellään kehäpäätelmin, eikä siihen riitä vaikkapa poikkeavan korkea älykkyys ja huikeat lahjat, saati kaiken tasapäistävä sosiaalinen mentaaliäly ja sosiaalisen eläimen taipumus hakea residuaalien, virhepoikkeamien, sijasta suuria massoja ja näiden hyväksyntää. Tunnistammeko luovuuden ja innovoivuuden jo varhain ja kiusaamiskulttuurimme syntyy tavasta pyrkiessämme tukahduttamaan sen leviämistä? Onko se biologinen välttämättömyys ja sellaisena me sen myös hyväksymmekin? Pidämme sitä osana sosiaalista pääomaamme ja muistia.
Yksin kasvavat puut tahtovat kasvaa suuriksi, jos nyt ylipäätään kasvavat lainkaan. Viisaan ihmisen kohtalo on lopulta yksinäisyys, eikä hän sitä murehdi eikä siitä valita. Vai olisiko Juice Leskinen, Jean Sibelius voinut tehdä musiikkinsa tiimissä? Minulla on vahva epäily tiimityön mahdollisuuksista silloin, kun kyseessä on nerous sellaisena, kuin miten sen määrittelemme tai ymmärrämme sosiaalisena ilmiönä tai tuotteena. Voiko luovuutta ja innovointia edistää muulla kuin koulutuksella ja sen eteen uhratulla ajalla ja vaivalla?
Pyytäisin nyt pientä palvelusta. Se tulee tutkimukselliseen käyttöön.
Olisiko mahdollista, että lukisit uudelleen edellisen viikon tekstin ”kulttuurimaisemat” ja pyrkisit sen jälkeen hahmottamaan millainen ”oikea” suomalainen kulttuurimaisema kuuluisi olla lukemasi pohjalta. Teksti on ikään kuin hyvin väljä käsikirjoitus. Sinun tehtävänäsi olisi sitä hyödyntäen rakentaa oma näkemyksesi. Klusteritaiteen keinoin ja materiaalein, jotka itse katsot tuohon maisemaan kuuluvan. Toteutustapa on aivan vapaa. Luovuuttasi ei rajoiteta mitenkään. Kunhan et yritä olla van Gogh tai Juice Leskinen. Ei se onnistu.
Neroutta sellaisena ilmiönä, jollaisena sen määrittelemme, ei voi jäljitellä onnistuneesti. Uuden tien avaajia on aina vain yksi. Mikään jengi ei siinä auta eikä pelasta, elämästä ei selviä hengissä. Syntyminen tänne ajalliseen on aina kuolemantuomio. Luokittelemme neromme tavalla, jossa taustalla on tapa suhtautua tähän kuolematuomioon ja hakea siitä ulos umpihangessa uutta jälkeä tuottaen.
Uusi latu ei ole pelastus, mutta se voi meitä lohduttaa. Oli kyseessä sitten tieteen tai taiteen monet ilmenemismuodot tai kykymme ottaa ne vastaan tai hylätä ne. Juice tunsi hyvin kansallisen maisemamme ja osasi soittaa sen synkkiä säveliä rehellisesti kiertelemättä. Kuvataiteissa siinä ovat onnistuneet parhaiten symbolistit Hugo Simbergin johdolla. Hallan ja kuoleman kesyttäminen, haavoittunut enkeli ja kuoleman puutarha ovat suomalaista sielunmaisemaa. Tässä Juice oli lopultakin vain vanhan tradition jatkaja.
Voin vakuuttaa, ettei tehtävä ole helppo. Siirto verbaalista kohti visuaalista on vaikeampaa kuin päinvastoin. Elokuvat tehdään kuitenkin juuri niin. Siksi niin moni jo lukemamme romaani elokuvasovituksena vaikuttaa vähän tylsältä. Oma huikea mielikuvituksemme on aina vähän ”parempi” kuin ohjaajan tarjoama tuote.
Elokuva on vähän liian ”lyhyt” ja liian ”pieni”. Kuten elämä itse. Näin myös Juicen, van Goghin, meidän kaikkien. Meillä on pääsääntöisesti kahdenlaisia kansallismaisemamme tulkkeja. On Kalle Päätaloja ja Markku Pölösiä ja sitten Zacharias Topeliuksia sekä Toivo Särkkiä. On Sibeliuksia ja Runeberg sekä Monosia ja Linna.
Muutos ja vaihettuminen ei ole ollut koskaan kategorinen vaan asteittainen eikä koskaan vailla paradigmaista evoluutiota. Elitistinen ja kansakulttuuri ovat aina muodostaneet sellaisen vuoropuhelun, jossa tilaa on ollut luovalle prosessille. Juice oli loukkaantunut, kun hänet oli rinnastettu Sibeliukseen käyttäen hänen etunimeään. Juice oli kansallinen ”brändi”, mutta toisessa merkityksessä kuin Sibelius.
Itse olen työni jo tehnyt ja verbaalinen osa tuli sen jälkeen. Toimin aina tässä järjestyksessä. Annan piilotajunnan työskennellä ensin vapaasti ja kahlitsen sen loogiseen järjestykseen vasta sen jälkeen. Toinen tapa olisi mielestäni ihmisluonnolle ja siten luovuudelle, innovaation rakentelulle ja syntytavalle virheellinen ja väärässä järjestyksessä syntyvä.
Kielen heuristinen rakenne ja tapa kahlita ei salli vapaata reflektiota. Se ei voi koskaan mennä yli tai ohi tulkitsijansa tavan ottaa käsite vastaan. Se on aina sidottu tulkitsijan viitekehikkoon, kieleen. Niinpä kerran sanottu on jo tehty. Valitettavasti. Toisin toimien syntyy vain alkoholisteja. Nerouden ja luovuuden sekä päihteiden välinen symbioosi syntyy usein tästä. Ei pelkästään ehdollistetuista reflekseistä ja narsistisesta persoonallisuudesta.
Yhteiskunta voi tuottaa uutta vain kulttuurinsa, taiteen kautta. Tässä Cluster Art ja Art of Clusters oli manifestinani uusi ja poikkeava. Sitä odotettiin. Tämän oivaltaminen veisi talouttamme huikeasti eteenpäin ja avaisi ovia parempaan tulevaisuuteen. Elämä sanojen vankina vie samalla kohti konvergoivaa ja pragmaattista maailmaa sekä käsitteenmuodostusta. Sen vankina elävät ovat aina ”kiusattuja” ja ainut keino avata tämä solmu ovat päihteet. Tulisiko päihteet hyväksyä suomalaisessa sielunmaisemassa ja rohkaista niiden käyttäjiä, palkita siitä? Onko suomalainen sittenkin niin heikoilla ja reppana?
Kuvan ja musiikin kanssa on toisin, samoin tanssin. Me teimme kuvia ja liikuimme rytmisesti, rakensimme musiikkia jo paljon ennen kuin kykenimme puhumaan ja tuottamaan kieltä. Kielen tallentaminen on jo hyvin myöhäsyntyinen osa ihmisenä olemista, kulttuurimaisemaamme. Tuossa vaiheessa aloimme erkaantua luonnosta, luonnonmaisemasta. Me toki ymmärrämme sen, mutta emme tajua sen merkitystä. Me emme ymmärrä, mihin tarvitsemme päihteitä, mutta emme sitäkään, olisiko Sibelius voinut edetä myös ensin sanoittaen runoja rustaten ja sitten runonsa säveltäen? Tekikö Juice tässä virheen?
Tätä rajaa me emme voi ylittää. Varhain kielen ja lukemisen oppineen Juice Leskisen tuskainen maailma oli ponnistelua tämän tosiasian välimaastossa. Sen minkä musiikki vapautti, sen sanat jälleen kahlitsivat. Tuota Gordionin solmua alkoholi ei avannut.
Monella tavalla lahjakas jää lopulta kielensä vangiksi. Se on ihmisenä syntymisen kirous tai siunaus. Kuinka vaan. Fyysikko, joka menettää sairautensa seurauksena kyvyn puhua, edistyy moniulotteisessa maailmassa nopeammin kuin kielellisesti lahjakkaat kollegansa. Hinta vaan on inhimillisiä kärsimyksiä ja menetyksiä tulkiten kohtuuton. Globaalille maailmalle se taas voi olla suuri siunaus.
Me voimme vain kiittää nerojamme siitä, että nämä kykenivät sietämään niin paljon tuskaa.
On valtava ero ymmärtää sekä samalla rakentaa siitä sepitteellinen tarina tai teoria ja elää se sekä olla osa sisäsyntyistä, luontoa ja sen sisintä tutkien. Ei vain osa kulisseja tai katsomossa, elokuvaa ohjaten. Oli se teatraalisesti, tapanamme toteuttaa se, vaikka kuinka tosi-TV. Tässä tarkoituksessa blogi eroaa päivälehdestä. Tosielämän reaalimaailma on eri asia kuin sen myöhempi kirjaaminen tarinaksi tehden siitä uutinen, raportti menneen maailman ilmiöistämme.
Odotan vastauksia. Onnea matkalle.
Matti Luostarinen
29.11.2006 / 24.9. 2021