Löytyykö uusi yhteiskuntamalli
Mikä ero on mediakratialla ja meritokratialla? Sosiaalisen median yleistyessä päädyimme internetin rinnalla yhteiskuntamalliin, josta nykyinen hallituksemme käytti nimitystä hybridiohjelma. Kirjoitin vuosituhannen alkupuolella kirjan, jonka kansilehdessä lukee edelleenkin ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” ja aikaa kirjan julkaisusta on jo jonkin verran. Sen jälkeen kun maahamme on pantu pystyy hallitus toisensa jälkeen ja tulos on ollut sotesopan ja maakuntahallinnon samanaikaista keitostamme kuntauudistuksineen. Tänään talouden Nobelin saaneista kirjassa on paria jopa lainattukin.
Samaan aikaan kansakunta alkoi jakautua kahtia. Kerroimme näin tapahtuneen myös Yhdysvalloissa. Suomi taas mielletään maailmalla ikään kuin Yhdysvaltain itäisimmäksi osavaltioksi. Olen saanut tuon kuulla monesta suusta etenkin Etelä-Euroopassa tai Ranskassa useammin kuin kerran heiltä, jotka Suomea tuntevat. Saksalaiset ovat eri mieltä. Heidän kuvansa Suomesta on usein hankittu täällä myös moneen kertaan vieraillenkin. Vierailut Suomessa muuttavat mielkuvia maastamme ajaen Helsingistä tai Vantaalta kohti Lappia. Etenkin jos vierailuja on tehty usemman vuosikymmen aikana. Suomi kun on muuttunut todella rajusti viimeisimmän 50 vuoden aikana. Samoin globaali maailma ympärillämme. Kun synnyin 50-luvulla, Suomi oli agraari valtio ja maapallon väkilukukin tai varallisuus henkeä kohden oli vain noin neljäsosa, jos sitäkään, verrattaessa tähän päivään.
Maapallon, mutta myös Suomen, väkiluku ja varallisuus, kulutus, ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Sen sijaan poliittinen järjestelmä, puolueet ja niiden tajoama maailmankuva, ei ole muuttunut juuri miksikään. Näin siitäkin huolimatta, että yliopistoja on nyt liki joka maakunnassa ja etenkin naiset alkavat olla akateemisia oppineitamme. Ei näin ollut silloin kun minä synnyin.
Vaalitkin ovat samaa punaisen viivan vetämistä, menneen maailman teatteria. Niinpä puolueet ovat menettäneet uskottavuuttaan, ovat kriisissä siinä missä tapamme käydä vaaleissa ja uskoa demokratian toimivuuteen ja pulueittemme lupauksiin. Ne ovat kriisissä siinä missä demokratiamme mutta myös mediamme ja demokraattinen järjestelmämme sekä sen uskottavuus.
”Uusmedia ja kansalaismedia verkosto- ja klusteritalouden tuotteina innovaatiopolitiikassa” oli suoraan jakoa toiselle väitöskirjalleni ja julkaistiin Saksassa vuonna 2006. Väitöskirjan jälkeen kirjoittaja vapautuu ja alkaa kirjoittaa sellaista, joka väitöskirjasta oli viisasta jättää kirjoittamatta. Näin siis Suomessa asuen ja väitellen. Useita kertoja väitelleitä sekä luonnon- että ihmistieteissä näin poikkitieteisesti toiminen, ei ole juurikaan kohdalleni osunut Suomessa, jolloin ilmiön ymmärtäminen on muutaman tutkijan varassa. Sama päteen professuureja opettajina ja pohtien monitieteistä laajuutta.
Niinpä tieteen tekijät tuntevat yhä enemmän yhä vähemmästä, samaan aikaan kun mediamme toimittajineen pyrkii tietämään, poliitikojen rinnalla, yhä vähemmän yhä enemmästä. Tällainen malli ei ole uskottava asiantuntijoineen. He kun eivät voi ymmärtää toisiaan lainkaan. Puhumattakaan näitä demokratiaan ja vaaliuurnille vaivautuneita nuoria tai vanhuksiamme sekä paikallisia poliitikkojamme ehdokkaina. Kuinka he voisivat hallita tätä yhä vaikeammin seurattavaa paikallista ja globaalia maailmaamme?
Meillä väitöskirjat tehdään, kuten muutkin opinnäytteet, varman päälle ja turhia riskejä ottamatta. Sen jälkeen voit jo vapautua sellaisista kahleista, joiden taustalla on vanhan konvention vaatimukset. Nämä vaatimukset ovat kuitenkin melkoisen paljon enemmän kuin perinteinen tutkintomme, oli se mistä tahansa suoritettuna. Kaikki maakuntayliopistomme sijoittuvat tuhannen maailman parhaan yliopiston joukkoon globaalin maailman 30 000 yliopiston rinnalla. Eivät ne mitä tahansa laitoksia ole, olkoonkin ettei Nobeleja aina satelisikaan. Uusia tieteen alojakin kun syntyy koko ajan lisää ja Nobeleja jaetaan parille perinteisimmälle alalla.
Kun maailmankuva muuttuu paradigmaisella tavalla, se on tuotava esille muussa kuin yliopiston sisäisen maailmankuvan suojelijoiden hakiessa vanhalta hautausmaaltaan luita niitä uuteen paikkaan siirrellen mutta samalla hautausmaalla pysyen. Sama pätee mitä tahansa kouluopetustamme ja sen läpäisemistä vielä kiitellyin arvosanoinkin. Kokonaan uuden löytäminen edellyttää taas vanhan konvention rajojen uhmaamista ja vaatii yhä enemmän aikaa myös poikkitieteiseen opiskeluun pelkästään internetin seurauksena. Se kun toi mukanaan paradigmaisen muutoksen tieteittemme sisään mutta myös medioittemme käyttöön.
Molempien maailmankuva muuttui ja muovautuu kaiken aikaa uudeksi, mutta samaan aikaan ne etääntyivät toisistaan. Tätä lisäsi etenkin sosiaalisen median tulo mukaan tiedottamiseen ilman minkäänlaista vastuuta tiedon luotettavuudesta saati demokratian toimivuudesta puoluelaitoksineen ja poliitikkoineen.
Kokonaan uusi yhteiskuntamalli on kovasti haastava tehtävä väitöskirjaksi. Sellainen kun ei sovi yhden tieteenalan tutkinnon aiheeksi ensinkään. Tieteet ovat koko ajan erikostuneet ja filosofia kadonnut sekin. Sen sijaan sen tunnustelua voit jo kokeilla sen jälkeen, kun kaikki opinnäytteet on tehty samaan aikaan sekä välineellisen luonnontieteen että ihmistieteen konventioita nöyrästi noudatellen. Niiden rajapinnoilta kun löytyy sellaista, jota kutsutaan innovaatioksi silloinkin, kun kyseessä on yhteiskuntaamme syvältä koskettava ja maailmankuvat muuttava ilmiö löydöksenä.
Meillä on maailmalla kaikkiaan noin 30 000 yliopistoksi kutsuttua laitosta ja niistä liki kaikki Suomessa sijaitsevat luokitellaan tuhannen parhaan joukkoon. Meiltä voidaan siten odottaa myös tulosta, joka on globaalisti uskottavaakin.
Olemme hajasijoittaneet yliopistomme ja siinä taustalla on oma pragmaattinen maailmankuvamme sekä sellainen sosiaalinen pääoma ja muisti, johon etenkin Saksassa käyden viitataan Suomesta puhuttaessa. Toki joku brittikin on ilmiön tunnistanut mutta ei tahdo sitä helpolla myöntää. Ilmiö on luonnollinen silloin, kun sosiaalisen pääoman taustalla on imperiumi.
Viisainta aluepolitiikkaa, jota Suomessa on harjoitettu, on juuri hajasijoitettu yliopistomme. Olen huolissani Savonlinnasta, josta on hävitetty viimeinenkin opettajainvalmistuslaitoksemme. Se kun johtaa näivettymiseen siinä missä mediakratian palvominen osana sosiaalista mediaamme ohittaen käsitteen meritokratiastamme.
Sosiaalinen media pilkkaa ihmisten kilvoittelua meritoitua sekä jatkuvasta, koko elinkaaren mittaisesta oppimisesta, myös poikkitieteisesti meritoitumisesta, ja siitä myös kilpaillen. Se on kuitenkin ainut tie, jossa kilpailuyhteiskunta voi menestyä myös nyt kun mediamme on avautunut reaaliaikaisesti globaaliksi kentäksi kilvoittelulle meriiteistämme muussakin kuin huippu-urheilussamme. Näin kirjoitin kevätkesällä vuona 2012 ennen kymmentä viimeisintä hallitustamme ja menetettyä vuosikymmentämme:
lauantai 9. kesäkuuta 2012
Uuden yhteiskuntamallin kipupisteet
Uusi jytky ei kiinnosta, kertoo Helsingin Sanomien yliö 9.6. 2012 ja perustelee sitä kansalaisten kiinnostuksella. Kansalaiset ovat kyllästyneet eurokriisiin, vakuuttaa asiantuntija. Onko hän monenkin tiedekunnan tohtori näin väittäessään? Viereisellä sivulla koko aukeama kertoo kuitenkin kuinka seuraava kriisin kohde on Kreikan, Portugalin ja Irlannin jälkeen se pahin mahdollinen, Espanja. Pahin on vasta tulossa.
Painomustetta ei säästetä
Seuraavalla aukeamalla on kolme kuvaa Timo Soinista. Painomustetta on käytetty ensimmäisen kerran myös tekstiin muuttaen sen väriä. Aihe liittyy perussuomalaisen kansanedustajan saamaan sakkotuomioon. Soinia on osoitettu sormella jo vuosia medioissamme syvästä kristillisyydestä. On jopa mainittu, kuinka se on katolisuutta. Katolisuuteen kuuluvat dogmit, joita tulee myös elämässään noudattaa arvojen rinnalla. Pääosa eurooppalaista edustaa näitä arvoja ja dogmeja. Olemme protestantteina ja luterilaisina marginaalissa. Se ei lupaa hyvää.
Suomalaisten arvot elävät marginaalissa etenkin nyt niin tärkeässä globaalissa maailmassa. Tutkimusten mukaan suomalaisista kirkon Jumalaan uskoo enää viidennes ja he ovat protestantteja, luterilaisia. Soinin arvomaailmaa epäillään medioissamme ja siitä tuli vaalien näkyvin aihe ennen jytkyä.
Pitäisikö Soinin vaihtaa kirkkokuntaa medioillemme sopivaksi tai olla muun kansan oloinen vähemmän vakaumuksellinen kristitty, tapauskovainen tai pakana? Miksi Soinia kiusataan katolisen uskon vuoksi? Eikö se ole rikos?
Rasistinen kansa
Mistä syntyy rasismi? Onko sen perimmäinen vihapuhe samaa kuin yleinen mielipide ja yleinen mielipide samaa kuin mediakratian tuoma maailmankuva? Pyrkiikö media vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen? Onko uudessa mediayhteiskunnassa vihapuhe ja myös rasismi käytännössä medioittemme tuote? Elääkö media tuottamalla konflikteja, joista rasismi on vihapuheineen pahin? Onko se sen ikivanhaa maakunnallista ja poliittista perimää, traditiota vuosikymmeniltä, jolloin rasismi kukoisti Suomessa myös oppikirjoissamme? Huomautin siitä 1970-luvulla ja vielä silloin kirjoituksiani myös julkaistiinkin. Rasistiset kirjat katosivat.
Suomen Kuvalehti pohti tätä ilmiötä aiemmin ja päätyi seuraamaan otsikoita, joissa mediamme joko vältteli rikosten yhteydessä etnisten taustojen kerrontaa tai toi ne esille hyvinkin näkyvästi, peittelemättä. Timo Soinin kohdalla katolisuus ja uskonto on ollut esillä poliittisena lyömäaseena alusta saakka. Miksi me sallimme rasistiset kirjoitukset Soinin yhteydessä? Turha kysymys silloin, kun kyse on poliitttisesta vihanpidosta ja sen rasismista medioissamme.
Soini edustaa suomalaista kansanliikettä, hän on puheenjohtajana maan suurimmassa oppositiopuolueessa. Katolisuus on eurooppalainen päävirtaus jo kahden vuosituhannen ajalta arvojemme ytimessä. Koko taloutemme ja sosiaalisten rakenteittemme historia on katolisen kirjon ja arvojen historiaa myös globaalisti. Tätä tosiasiaa ei voi Euroopassa sivuuttaa joutumatta marginaaliin taloutensa kanssa. Ei pidä luulla itsestään olemattomia viisastellen pragmaatikon maineellaan ja ilman minkään maailman filosofista koulutusta.
Katolinen maailmanuskonto
Pääosa eurooppalaista on katolisen kirkon kansalaisia ja näin myös euromaiden kohdalla. Myös eteläinen Saksa on syvän katolista. Olisiko mahdollista, että oma maailmankuvamme, maallistunut ja vahvasti materialistinen, on osasyy siihen onnettomuuteen, jossa haemme poliittisia arvojamme ja emme löydä niitä muualta kuin seuraten talouden tunnuslukuja? Voisiko olla sokeampaa lähestymistapaa globaaliin maailmaan ja sen vuosituhantisiin maailmankuviin ja uskontoihin pakanakansan maaineella elämöiden?
Pörssin kautta syntyvä maailmankuva arvoineen on heiluva ja hiekalle rakentamista. Mediatalo voi sellaista rakentaa päästäkseen päivästä toiseen joutumatta vararikkoon. Olisiko mahdollista, että tämä sama ilmiö on juuri suomalainen ja kuvaa myös niitä surullisia veritekoja, joiden taustalla ei ole enää lainkaan arvot normittavaa yliseurooppalaista taustaansa vaan olemme ajautuneet mediakratian päivittäin arvottamaan tilaan? Media kertokoon mistä meidän on puhuttava ja millaisin tuntemuksin vietämme madiakratian elämäämme, jossa mukana ovat sosiaalisen median jätit ja heidän algoritminsa.
Sellainen maailmankuva on vailla ankkuripaikkaa ja arvoton. Lasten kohdalla arvomaailma on kokonaan toinen kuin aikuisen. Aikuisen on kasvettava vastuuseen myös lapsistaan. Ilman normitettua arvomaailmaa ja jokaisen omin opein temmeltäen, medioitamme seuraten, se on mahdotonta.
Viikkoliitteessään Helsingin Sanomat kuvaa, kuinka jopa tiedeuskomme, akateeminen maailma, on vailla arvoja ja katoamassa internetin tuottaman tiedon mukana turhuuksien markkinoille sekin. Mihin aikuiset kypsät ihmiset tarvitsevat suuria massaluentoja ja koulutusta, kun parempaa ja maailmalta hankittua viimeistä tietoa saa netistä joka päivä reaaliaikaisesti ja päivitettynä, algoritmien meille ohjaamana roskana. Lasten kasvuprosessissa sosiaalinen maailma ja sen ryhmät ovat toki eri asia kuin aikuisten kohdalla.
Se missä aikuinen vielä jotenkin voi itse selvittää aropohjansa ankkurit, lapsi vaatii vielä tuekseen ankkuri-ihmisiä, aikuiseksi kasvaneita. Oman aikamme mediat eivät tue siinä enää lainkaan. Kyse ei ole enää yksittäisistä toimittajista ja heidän osaamisestaan.
Erot tiedon käsittelyssä kasvavat koko ajan
Samaisen lehden sivuilla väittelevä tutkija osoittaa kuinka vielä 1930-luvun yhteiskunnassamme oli ongelmallista hyväksyä Hollywood viihdettä ja maailmankuvaa. Siihen suhtauduttiin epäillen ja se juurtui Suomeen hitaasti. Jopa Charles Chaplin sai kuraa kasvoilleen.
Muutos oli kulttuurisesti hidas ja tyypillisen diffuusinen ilmiö. Vanhat arvot ja normit eivät hyväksyneet mitä tahansa humpuukia ja amerikkalainen viihde pysyi kauan marginaalissa. Ranskassa tästä oltiin erityisen tarkkoja. Syrjäinen Oulun kaupunki ei ilmoittautunut missikisaan maailman johtavana fiksuna yhdyskuntana.
Tervaporvarit, Savosta sinne muuttaneet tervahautojen rakentajat purjelaivakaudella, ankkuroivat savolaisen kaupungin laestadiolaisiin arvoihin tuolloin vielä köyhän Kainuunjoen suistossa. Rakensivat sinne komean kapakkansa, nykyisin kaupungintalona palvelevan. Muutokset olivat toki Oulussakin hitaita. Seuraava askel oli rakentaa sotien aikana Merikosken voimalaitos. Se takasi runsasta sähköä vaativan teollisuuden sijoittumisen kohta rahalle haisevaan kaupunkiin. Euroopan kulttuurikaupungiksi matkaa on vielä vuosisata, enemmänkin. Mutta nyt se matka alkaa olla finaalissaan ja sitä tukevat kaupunkiin liitetyt maaseutupitäjät.
Tänään illuusio muutoksesta tulee hetkessä ja somen käyttämät yhteisö- ja kansalasimedian välineet eivät välitä rajoista lainkaan. Vanhat päämediamme ovat kriisissä ja kilpailu asettaa ne hakemaan valtaa sieltä, jossa sitä on vielä tarjolla. Politiikan kohdalla puolueet saavat kannatuksensa suurilta massoilta ja uudistusten hitaimmilta jälkiomaksujilta. Sellainen hallitus istuu muutaman hetken ja vaihdetaan seuraavaan. Syntyy menetetty vuosikymmen reaaliaikaisessa maailmassa ja yliopistoistaan ylpeillen.
Printtimedian on tuotettava sellaista materiaalia, joka vaikuttaa näiden jälkiomaksujien kokemana relevantilta tiedolta. Sellainen tieto on valovuosien päässä uuden yhteiskuntamallin ja innovaatioiden kärkiomaksujien maailmasta. Oululainen Kaleva ei sitä taatusti edusta tänään.
Jokaiselle jotakin – muillekin hiukan
Mediakratian tapa jakaa maailma kahteen tai useampaan tiedon omaksujatyyppiin aiheuttaa arvojen tasolla normittamiselle ongelmia. Kun keskustalaiset noin 2000 puolueensa valtuuttamaa äänestävät Rovaniemellä puoluejohdostaan, sen kuvaaminen on mahdotonta ohittamatta kokousedustajien muuttunutta normistoa, arvoja ja maailmankuvia. Muutos on ollut dramaattinen ja äänestäjille traumaattinen.
Miten löytää ehdokas, joka palvelee suomalaista vuosisataista luonnonvarataloutta, perinteistä maaseutua ja maataloutta sekä peräkylien ihmisiä unohtamatta metropolipolitiikkaan erikoistuvia citysuomalaisia edustajia? Miten erottaa konservatiivi liberaalista ja pakana uskovaisesta? Onko heillä todellakin samat arvot? Onko heillä todellakin yhteiset intressit elämälleen? Millainen tulevaisuus on tällaisella kansanliikkeellä, alkujaan populistisella puolueella, maalaisliitolla?
Kun samassa poliittisessa liikkeessä edustettuna on arvoja, jotka eivät kohtaa toisiaan, syntyy hajaannus. Näin jo ikääntyneet puolueväen vanhat konkarit vaativat uudelta puheenjohtajalta mahdottomia. Hänen tulisi yhdistää kaksi erilaista maailmankuvaa, tuli ja vesi, yhdeksi ja samaksi vallankäytön poliittiseksi liikkeeksi takavuosien malliin, jolloin nämä erot olivat vielä marginaalisia.
Ne tulivat esille vasta somen ja kansalasimedioitten kautta, jolloin puolueen oli mahdotonta pitää kabinettipolitiikan välineet erossa yhteisömedioitten läpivalaisemalta arvomaailmojen eturistiriidoilta. Tässä puolueen rahoitussotkut olivat vain marginaalinen ongelma.
Yhden puolueen yhteiskuntamalli
Suomi on käytännössä nyt yhden puolueen maa, jossa juuri jytky toi esille uuden yhteiskuntamallimme murroksen ja sen purkautumisen uudeksi poliittiseksi osaamiseksi. Sosiaalisen median arvoja käyttävä normistomme ei salli sellaista mediakratiaa, joka on yhtäällä suojelemassa tekopyhällä hurskastelullaan meille etäisiä kulttuureja, vieraita uskontokuntia, mutta syyllistää suurimman oppositiopuolueen johtajaa katolisuudesta, avoimesti.
Katolisuuteen kun kuuluvat tietyt normit ja arvot, joita olemme joskus itsekin noudattaneet. Tosin metsäläisinä pakanoina ja hyvin hitaasti kristinopin hyväksyvänä kansakuntana. Nyt sekin on katoamassa ja moni on kiinnostunut Soinin puhdasoppisesta maailmakuvasta, konservatismista. Muutoksen vauhti on heille liian nopea. Maalta kaupunkeihin muuttanut ei halua kilpailla Helsingissä ensimmäisenä vieraan kulttuurin muuttajien kanssa. Yksi traumaattinen muutos riittää yhden elämänkaaren aikana sen vielä jaksaenkin. Yhtenään muuttuva maailmankuva hybridinäkin on liikaa saman elämänkaaren aikana. Monessa tiedekunnassa väitellen ei ole herkkua sekään. Meritokratialla on rajansa silläkin.
Olemme eurooppalainen kulttuuri ja jokainen puolueemme on mukana meppeineen sellaisissa yleiseurooppalaisissa puolueissa, jossa katolinen kirkko on vallitseva arvomaaliman lähde, halusimme sitä tai emme. Toinen tapa on sulkea itsemme ulos koko Euroopasta metsäläisinä, joilla ei ole tutkimusten mukaan oikein minkäänlaista yhteistä arvoperustaa, normistoa, ja joka on valmis hajottamaan viimeisetkin kyläyhteisönsä niiden jäänteinä metropolipolitiikkansa sokaisemana arvomaailman tyhjiönä.
Nekin kun vaikuttaisivat palvelevan vain suurkuntien maakuntakeskusten arvoja. Nämä arvot ovat taas segregoituneet ja ovat kaikkea muuta kuin yhden asian liikkeitä. Segregaatio on toki paljon muutakin kuin vain maahanmuuttopolitiikkaa tai etnisten ryhmien eristämistä, eristäytymistä. Olemme oman politiikkamme ja medioittemme kautta itse eristämässä itsemme eurooppalaisista suurten arvojen päävirroista arvo- ja aatemaailman normistojen marginaaliin.
Matti Luostarinen 9.6.2012/11.10.2021