Lokakuun ja Luukkaan päivän evankeliumia – Sadun päivä samalla
Syksyn aiheita kirjoituksissani ovat mm. käsitteet teesi, antiteesi ja synteesi. En tiedä miksi kirjoitan tuosta aiheesta juuri usein syksyllä.
Euroopan hulluna vuonna lokakuussa 2014 aihe tuli mukaan blogiini paikallisen median innoittamana. Lehti provosoi usein lukijoitaan ja omalla kohdallani käytän siihen aikaa tavallista enemmän. Siis medioitten seuraamiseen ja toistoihin, jossa samaa aihetta puidaan eri medioissamme poikkeavalla tavalla.
Yksiääninen media on vaarallinen ilmiö. On oltava mukana sekä teesi, sille esitetty antiteesi ja vasta tämän jälkeen voi hakea myös synteesiä. On muitakin tapoja ja muitakin filosofeja kuin Hegel tätä pohtiessamme.
itse pyrin kirjoittamaan usein tavalla, jossa on ahkeran kirjailijan Antti Tuurin oppeja. Tuuri oli ennen kirjailijaksi ryhtymistään insinöörinä Kalevan kirjapainossa Oulussa. Oma työnantajani yliopistossa oli samoissa Kalevan tiloissa, joten tapasimme toisiamme päivittäin talon suuressa ruokalassa.
Tunsin kirjapainoalaa ja sen teknologiaa. Odottelimme digiajan saapumista ja Luostaristen suvun omistuksessa ollut kirjapaino Itä-Savossa, Savonlinnassa, siirtyi ensimmäisenä Suomessa käyttämään tuota teknologiaa jo 1980-luvulla. Helsingin Sanomat tai Kaleva paljon myöhemmin. Seurasin salaa Kalevan duunareita itse myös lehteen kirjoittaenkin. Veljeni opiskeli samaan aikaan insinööriksi hänkin. Jossain vaiheessa ajankohtaiseksi tuli ostaa myös hänen työnantajansa Pohjolan Kaapeli Kempeleessä ja Nokia toi sille myöhemmin melkoisen arvolisäyksenkin. Se oli kuitenkin nyt sivuraide. Talous ja raha ovat aina tylsiä sivuraiteitamme.
Taustani vuoksi Antti Tuurin työ ei ollut minulle vierasta, mutta oma työni oli vierasta hänelle. Hän ei kirjoittanut lehteen, kuten minä, eikä hänellä ollut käytettävissään niitä koneita ja sitä valtavaa kirjastoa, jonka Maantieteen laitos oli koonnut Kalevan talon kolmanteen kerrokseen. Myöhemmin kirjailijana hän loihe lausumaan, kuinka kirjailijan työtä ei voi oppia tai opettaa. Olen jyrkästi eri mieltä siinä missä minkä tahansa tieteen tai taiteen oppimiseen ja myös kokonaan uuden löytämiseen, innovaatioon ja innovaatiopolitiikan synnyttämiseen. Toinen väitöskirjani käsittelikin pelkästään tätä aihetta. Rationaalinen ihminen toimii rationaalisesti, ei sen ihmeellisempää ja myös yliopistoja vaihdellenkin.
Olen lukenut Tuurin tuotantoa ja vuosien saatossa se on muuttunut. Kirjailija voi siis myös muuttua etenkin kirjoittaessaan niin ahkerasti kuin mitä Antti Tuuri työssään. Epäilemättä hän nauttii työstään ja on siinä ehdoton ammattilainen. Kirjoja tulee joka vuosi, kaksi parhaana ja tyyli ei petä matkalla. Kustantaja sen sijaan voi välillä vaihtuakin ja hän joutuu, tai saa käyttää työssään myös avustavaa toimittajaa.
Kirja, kuten hyvä pääkirjotus, syntyy usein tavalla, jossa mukana on Kalevan tuolloisen päätoimittajan Teuvo Mällisen minulle kertomat ohjeet. On kolme asiaa ja neljäs, jonka voit piilottaa vaikkapa otsikkoon. Niitä voi pitää myös tieteen tapaan teesinä, antiteesinä ja synteesinäkin. Lukija saa tehdä myös oman synteesinsä, jolloin hän on valmis myös löydöksensä hyväksymäänkin.
Pääkirjoitus ja parhaat kolumnistit osaavat myös manipuloida lukijaansa. Siinä missä kirjailija omiaan. Tuhannet toistot tekevät kirjoittajasta lopulta mestarin. Shakin pelaajan tyylin opit nopeasti, mutta mestaria sinusta ei tule ilman jatkuvia toistoja. Shakkipelistä kirjoitetut kirjat tai leffat ovat mahtipontisia ja tapana kuvata ahdistusta ja kilvoittelua, elämää itseään, pääosin kehnoja tekeleitä.
Elämä on aivan liian moniulotteinen ja kaikkien aistiemme kautta koettavana aivan liian rikas pantavaksi shakkipelin ruudukkoon tai tylsän jalkapallon tai kirjoitetun elämänkerran kirjoittajan taiteeksi silloinkin, kun kuvattavana on Matti Nykänen tai Vesa-Matti Loirin tapainen henkilö, mykkyydestään tunnettu Kimi Räikkönen sekä loistavasta kynästään palkittu kirjailija.
Narraatio on aina pelkistys ja tylsä verrattuna sitä ihmisen elämään ja sen rikkauteen, oli taiteilija sitten vaikka kuinka lahjakas värien käyttäjä tai sanoilla leikkivä leipäpappi ammatissaan.
maanantai 6. lokakuuta 2014
Teesi, antiteesi, synteesi – feodalismi, kapitalismi, kommunismi
Forssa Lehti esittelee kahden poliitikon väittelyä sunnuntainumerossaan (6.10. 2014). Vastinparina on kokoomuslainen mies ja demarinainen sekä aiheen koulu, joka tulisi joko lakkauttaa tai jatkaa sen elämää maaseudulla, kylän keskipisteenä ja hyväksyen, että jotkut nyt haluavat asua maalla ja toiset metropoleissa lapsineen. Luonnonvaroihin perustuvat areaaliset elinkeinot kun ovat maahan sidottuja ja lokaaliset elinkeinot erilaisia koulutettaviksi ja vanhemmatkin pääosin toisen kautta sosiaalisen muistinsa ja pääomansa oppineita.
Jos luonnonvara-ammatteja aiotaan ylläpitää, se edellyttää myös maailmakuvaa, jossa ihmiset viihtyvät kiinteistöissä maalla eikä niiden hintoja poljeta tai palveluja hävitetä yhden kartan (=regionaalinen) ja kompassin politiikalla, tuntematta ollenkaan toista karttaa (=spatiaalinen tai aspatiaalinen). Näin asian esittelisi maantieteilijä ja käynnistäisi kirjoittamisen teesistä, antiteesistä ja päätyen lopulta synteesiin.
Maalla asuvan maailmankuva on erilainen kuin kaupungissa asuvan ja lähiyhteisö muokkaa myös maailmakuvamme, totuuden etsinnän sille, miltä maailma näyttää ja kuinka sen tulisi järjestäytyä omalla tai perheen kohdalla. Kaikki me elämme täällä ensimmäistä kertaa eikä kukaan ole Metusalemin ikäinen. Monta kertaa tällä kiertäneet hindut pyhine kirjoituksineen ja väitteineen syntyvät seuraavassa elämässä nautoina ja siitä on saanut Suomessa, etenkin Hämeessä eläen, jo nyt esimakua. Näin poliitikko siirtäisi aiheen kohti hänelle tuttua teemaa maahanmuutostakin.
Paluu 1100-luvulle
Olen vuosien varrella kirjoittanut runsaasti tieteen eri menetelmistä ja myös vanhoista käsitteistä ja niiden käytöstä. Yliopistovuosinani laadin niistä myös oppikirjoja ja niitä käytetään edelleen etenkin menetelmätutkimuksessa, suurten aineistojen analysoinneissa sekä yhdistettäessä välineellisen laboratoriotieteen menetelmiä ihmistieteitten usein väljempiin ja vaikeammin vaikkapa matemaattiseen kieleen soveltuviin tutkimusmenetelmiin. Tämä avaus olisi tutkijan tekemä ja se veisi aiheeseen, joka on hänelle helpompi kuvattavaksi.
Esimerkkinä nykyisin robotit yhdistävät valtavat määrät meistä tallennettua tietoa ja tekevät niistä luokituksia, joita käytetään hyvin erilaisiin tarkoituksiin, jossa pintakohuna on nostettu medioissamme esille vakoilu ja vaikkapa nimet Wikileaks ja Edward Snowden. Nimet voisivat olla myös jotain aivan muuta 7000 miljoonan joukosta hakien. Käsitteet teesi, antiteesi ja synteesi ovat tieteen historiaa ja liittyvät dialektiikkaan ja käsitteinä muinaiskreikkaan. Se oli keskustelumuoto, jonka avulla pyrittiin etsimään totuutta, yhteisymmärrystä, voittamaan vastapuoli väittelyssä. Dialektiikkaa liitetään sofistiikkojen nimiin, kuten Sokrates, Platon ja Aristoteles. Logiikkaa ja dialektiikkaa pidettiin jopa hetken synonyymeinä toisilleen, jota ne eivät tietenkään ole. Näin etenkin filosofi ohjaa lukijaansa ja saa hänet keskeyttämään lukukokemuksensa liian vaikeana ja turhana alun lupausten jälkeen. Entäpä jos kuitenkin jatkaisit?
Dialektiikka on kahden yhdessä ajattelevan ihmisen yhteisö, ei muuta. Logiikka taas kehittyi tutkimaan ajattelun lakeja. Toki tiedemies vertailee tänäänkin erilaisia teorioita ja niiden pätevyyttä mutta ei kahden ihmisen yhteisönä, väitellen. Tiede ei ole taantunut, toivon mukaan, 1100-luvulle. Toki Loimijokivarresta saattaa löytää tällaisiakin tieteen tekijöitä. Keskiajalla dialektiikka joutui painiskelemaan vähin erin syntyvän tieteen ja kirkon oppien välillä. Väittelyt olivat oppineiden elämän ydin. Haettiin syitä ja vastasyitä, kysymyksiä muotoillen tyyliin an vai non, pro vai contra, cur vaiko ehkä quomondo. Älä anna näiden käsitteiden sokaista itseäsi. Niillä ei ole itse kertomukseen mitään merkitystä. Se on vain kirjoittajan tapa värittää tarinaansa, ei sen ihmeellisempää. Sitä kutsutan myös tyyliksi.
Yliopistollisen muodon tämä väittely sai 1100-luvulla. Syntyi räyhäävä kulttuuri ja parjauskirjeet, joita sitten myöhemmin jouduttiin katumaan. Tätä tavataan tänäänkin taantuneissa tiedeyhteisöissä, työkulttuureissa ja myös sosiaalisen median kirjoittelijoiden räyhähenkisessä elämässä, perinteisen median nimettömissä purkauksissa terapeuttisena elämänä ja viihteenä. Oli tästä toki poikkeuksiakin kuten skolastikot oman aikammekin kuvaajina.
Analyytikot ja aistihavainnot
Skolastikot pyrkivät yhdistämään juuri keskiajalla kreikkalaiseen filosofiaan ja sen suuria nimiä kirkon oppeihin. Tavaksi tuli käyttää suuria auktoriteetteja ja heidän nimiään pyrittäessä kumoamaan vastaväitteitä. Ei sen ihmeellisempää. Sama pätee omaan aikaamme ja sen mediaan, toimittajiin, kolumnisteihin ja sosiaalisen median hiven kömpelöimpiin yrityksiin. Kuvittele nyt jääkiekkoilijaa, joka on ensimmäisen kerran luistimilla ja tulee ammattilaisten kanssa samaan kehään kompastellen. Näytelmä ei ole edes koominen.
Toki Raamattu ja sen kirjoitukset sekä tavallinen rahvas olivat osa tätä väittelyä rinnan vanhojen filosofien kanssa eläen. Analytiikka ja aistihavainnot sekä näiden tutkimus tuli mukaan vasta 1700-luvulla ja tunnetuin nimi on Immanuel Kant. Kant näki dialektiikan joutopuheeksi ja tavaksi juonitella kansan päänmenoksi sekä orastavan poliitikon elämäksi kerätä iselleen suosiota. Väittelyn kun voitti verbaalisesti lahjakkaampi aivan riippumatta tosiasioista. Ei siis mitään uutta auringon alla tänäänkään.
Näin emotionaaliset tunteet olivat sellaisia, joihin kannatti vedota. Ihmisille oli esitettävä sellaista, mitä nämä halusivat kuulla. Syntyi retoriikka ja kaunopuhuminen sääntöineen ja kouluttajineen, koulukuntineen. Kant luetteli järjen ristiriidat, joihin järki ajautuu silloin, kun ihminen yrittää ymmärtää vaikkapa kaikkeuden rajoja, aineen loputonta jaettavuutta, vapaata tahtoa ja determinismiä tai välttämättömän olennon olemassaoloa, jumaluutta. Tänään hän saisi vastaansa kaikkea muuta kuin oppineita sosiaaliseen mediaan eksyen. Kissan ja koiran kuvia, kauniita maisemia ja lyhyitä aforismeja, pilailua huonolla komiikalla. Olemme ajautuneet syvään taantumaan ja vuosikymmeniin emme saa aikaan muuta kuin tyhjää puhetta. Menetetty vuosikymmen kirjanani kuvaa tätä ilmiötä.
Omassa sukupuussani on tuolta ajalta pappissukuja mutta myös Isak Pihlman, joka toimi professorina Helsingin Yliopistossa opettaen pyhiä kieliä ja papeille retoriikan taitoja. Hän oli myös ehdolla maamme ensimmäiseksi piispaksi mutta kieltäytyi kunniasta. Pihlman eli levottoman ajan Suomessa ja perhe välillä Ruotsissa. Uudessakaupungissa hänet tunnettiin paremmin kuin Helsingissä. Sieltä hänestä löytyy mainintakin kotitalon seinustalla.
Traumaattiset kokemukset syntyivät omille Iisakin lapille ja lastenlapsille etenkin Savossa, Maaningan kartanossa. Nimekäs Hämäläin kapteeni Tavast hankki siellä aviottoman lapsen Pihlmannin ja Ståhlbergin sukujen tyttärelle. Se oli häpeä, joka korjautui vasta kaksi sukupolvea myöhemmin Maria Mykkäsen mentyä naimisiin Lapinlahdella Kallaveden kirkkoveneonnettomuudesta nuorena poikasena pelastuneen Olli Luostarisen kanssa. Marian ja Ollin kouluttamista pojista tultiinkin jo omien isovanhempieni aikaan ja moni kysyy tänään, missä Ilmari Luostarinen Gutzeitin johtajana vietti sotavuodet?
Hänen vaimonsahan oli Venäjän nimekkkäitä juutalaisia. Kuinka hänen perheelleen olisi käynyt jos sodan voittikin saksalainen Adolf Hitler? Entä Mannerheim, jonka kartano löytyy Jokioisista? Asuivatko he samassa kylässä Sveitsissä? Lapin kosket kuitenkin ostettiin jo sotien aikana ja ostajana oli Ilmari Luostarisen perustama Pohjolan Voima.
Miten se on mahdollista ja noin ajoitettukin jatkosodan vielä kestäessä? Tähän kohtaan minulla oli vastaus, joka kuitenkin jätettiin pois väitöskirjastani. Rehtori Markku Mannerkoski Oulun yliopistolla sitä uteli. Mannerkoski oli dialektiikkaan taipuvainen ajattelija. Väitöskirja muutettiin ja siinä käsiteltiinkin monografiana ihmisen spatiaalisia juuria.
Dialektiikka johtaa vain järjen antinomiaan, loogiseen ristiriitaan ja paradokseihin. Järkiparkamme kun ei kykene saattamaan loppuun kaikkien saatavilla olevien sarjojen tai ajatuskulkujen, havaintosarjojen kokonaisuutta. Niitä kun on ääretön määrä. Onneksi ovat tietokoneet ja koko ajan kasvava määrä alan tutkimustakin. Lisäksi totuutta haetaan nyt jo jättäen poliitikot joskus myös ulos tieteen teon tulosten muokkaamisesta. Tohtoreista ei kouluteta poliittisia maaherroja. On muitakin teitä kuin dialektiikka ja tiedeusko sai lisää vahvistusta tietokoneistamme. Tämä murros siirsi vanhat professorit sivuun väitöskirjojen valmistelustakin. Itse elin vaihetta, jolloin tämä murros eli myrskyisintä hetkeä Suomessa. Oli kyettävä väittelemään myös useammassa tiedekunnassa ja hallitsemaan uusin teknologia.
Hegelin heimoveljet
Hegel jatkoi siitä, mihin Kant lopetti. Hän hyväksyi Kantin kuvauksen järjen joutumisesta ristiriitaan pyrkiessään ymmärtämään todellisuutta. Hegel hyväksyi kuitenkin ristiriidan ihmisen elämää kuuluvana ja oletti, kuinka kahden vastakkaisen näkemyksen parhaat kohdat voidaan yhdistää ja päätyä kolmannen henkilön esittämään synteesiin. Syntyi hegelismi ja teesi, antiteesi sekä synteesi. Elettiin 1800-luvun alkua, ei tätä päivää ensinkään. Ilmiö on kuitenkin täsmälleen sama kuin omana aikanamme, mutta jatkuvaan toistuen ja ilman synteesiä. Sehän ei kiinnosta ketään. Pelkkä väittely riittää ja median tekemä raportti. Muistelmissani tämä aika on mainittu. Luostarisuvun maatilan suurin purjekunnan vene hukkui Kallaveteen juhannuspäivänä 1850 ja vei mukanaan 30 ihmistä. Verojen maksu luostarilaitoksen suuntaan sai tuntuvan kolhun. Oliko kyseessä onnettomuuus vaiko jotain muuta, on sivuseikka.
Hegelin ajattelussa ihminen on aina yksipuolinen ja vaaditaan väite, vastaväite ja synteesi sekä portaikko kohti parempaa todellisuutta. Herran ja orjan kamppailu ei jatku loputtomiin, olkoonkin että herramoraali hakee hyvää tai huonoa, orjamoraali heikompana hyvää ja pahaa. Lopulta päädyttiin tulokseen, jossa dialektinen tikapuu johti kohti vallankumousten kautta syntyvää evoluutiota, vaikkei sitä vielä tuolloin voitu ääneen sanoakaan. Ihminen kun halusi myös saada tunnustuksen olemassaololleen, narsismilleen. Näin myös tänään ja lopputuloskin on muuttumaton. Suomalaiset muistavat tuon ajan myös vaikkapa Krimin sodasta. Krimi on ollut suomalaisille katkera pala purtavaksi.
Näin ihminen erosi muusta luomakunnasta pyrkien tekemään vapaita valintoja, joilla oli myös jalompi perusta, normisto ja moraali sekä aatteet, joiden puolesta uhrautua. Geenejämme ei tuolloin vielä tunnettu eikä darwinismia tai Freudin oppeja koulukuntineen. Ne iskivät halolla päähän narsistin elämään paljon myöhemmin. Me vain satumme tietämään hiven enemmän kuin 1800-luvun väittelijät.
Niinpä Hegel asetti valtion ihmisen yläpuolelle ja se vei hänet sivuun omasta ajastamme, individualismistamme. Marx sai paljon vaikutteita Hegeliltä mutta käänsi kaiken hengellisyyden päälaelleen. Elettiin 1800-luvun jälkipuoliskoa, ei omaa aikaamme ensikään. Feodalismi, kapitalismi, kommunismi ja Marx toi materialismin hengen sijaan ja muutti maailmakuvaamme. Hän säilytti Hegelin sisäisen logiikan oppina, mutta alkoi korostaa kehitystä puhtaana materialistisena kamppailuna. Tämän me ehkä muistammekin ja nyt ilmiö tulee tutummaksi. Teesi saa tuekseen vastakohtansa, antiteesinkin. Ei Suomi ja suomalaiset tuolloin ilman alan oppeja ollut ja toki meiltä oli rehtoreina yliopistoissa Pariisissa jo paljon varhaisemminkin.
Talouden olosuhteet, tuotanto ja jakelu, tulivat ohjaaviksi voimiksi ja samalla myös luokkien välinen kamppailu. Teesi, antiteesi ja synteesi korvautuivat käsitteillä feodalismi, kapitalismi ja kommunismi. Kommunismi oli siis synteesi ja dialektisen taistelun päätepiste, luokkasodan loppu. Ihmisten tuli nousta yli taloudellisten olosuhteiden ja tuotantovälineiden, jotka oli saatava yhteiseen omitukseen. Näin vapauden aate syntyi Hegeliä myötäillen, mutta kääntäen kapitalismi sosialismiksi. Tämä on meille liiankin tuttua ja sen löytämiseen käytettiin vuosisatoja. Suomalainen poliitikko, Veikko Vennamo, kutsui oppia nutuksi, joka käännetään vain nurinpäin.
Arthur Schopenhauer heitti romukoppaan koko dialektisen maailmankuvan. Kyse oli vain väittelijöiden taidosta ja taiteesta, jolla haettiin uskottavuutta, valtaa, vaurautta, sosiaalista asemaa, narsismin lähteitä, mutta ei toki totuutta. Sitä jopa pelättiin ja se peiteltiin kielen alle. Dialektiikka oli lopulta vain keskustelutaitoa sekä keskustelutilanteita. Koko tämän maailmankuvan taustalla oli ihmisen turhamaisuus ja halu voittaa vastapuoli. Ei toki jalo pyrkimys totuuteen. Tämäkin on meille tuttua mutta harvoin me yhdistämme sen Arthur Schopenhauerin oppeihin. Toteamme vain mutta emme mieti sen enempää. Arthur sen sijaan teki sen puolestamme.
Schopenhauer esitti suuren joukon retorisia menetelmiä, joilla kykenee kumoamaan kilpailijan erilaisissa väittelytilaisuuksissa ja olen niistä joskus myös kirjoitellut blogeissani. Tyhmyyskilpailun kouluttajat lopetettiin Suomessakin paljon ennen viimeisiä sotiamme. Kansan keskuudessa se toki jatkui sekä poliittisissa säätyvallan puolueissa, kielipuolueissa tai pietistisissä liikkeissämme. Niistä tuli myös rikoksenteon välineitä, jota alettiin myöhemmin paheksua medioissamme. Ne joutuivat kriisiin. Tästä olen kirjoittanut väsyksiin saakka. Median ja puoluelaitoksen kriisistä sekä samalla demokratian kriisistämme.
Olen itse kutsunut dialektiikkaa tyhmyyskilpailuksi. Sillä ei ole mitään tekemistä niiden tekijöiden kanssa, joilla oman aikamme tiede hakee totuutta, jos se on tullakseen, eikä pyri koskaan vakuuttamaan sillä muita. Se kun on vain poliitikon ja narsistin turhamaisuutta, tapa käyttää valtaa ja siinä vaikkapa suomalaisia puolueita, kuuttatoista kuppikuntaa ilman aatteen yhdistävää liimaa, joilla samalla pönkitetään omaa sosiaalista ja taloudellista asemaa, käytetään kisaamisen ja korruption välineenä jakaen puoluetovereille virkoja ja muita etuuksia osana ikivanhaa keskiaikaista nepotismia.
Näin siitäkin huolimatta, että nämä on rikoslaissa kielletty, puolue tai kuppikunta antaa mahdollisuuden käyttää niitä rikoksenteon välineinä. Lisäksi sama henkilö voi olla mukana vaaleissa paikallisessa, maakunnallisessa, kansallisessa ja EU:n omassa poliittisessa hallinnossa, Suomessa myös ylimpänä tuomarina perustuslakivaliokunnassamme ilman minkään maailman alan koulutusta.