Vallan vahtikoirasta sylikoiraksi
Vallan vahtikoirasta on tullut medianamme osa yhteiskunnan päätöksentekokoneistoa. Median ja vallan symbolit ovat muuttuneet, sosiaalinen media on vähentänyt poliitikkojen ja toimittajien yhteyksien merkitystä. Nykyisin poliitikot syöttävät mediaa sen ehdoilla ja molemmat hyötyvät, kirjoittaa Suomen Kuvalehti (22.10.2021) lainaten Aamulehdessä ja Iltalehdessä pitkän uran tehnyttä konkaritoimittajan väitöskirjaa.
Aihe sinänsä ei ole mitenkään uusi ja tulokset yllättäviä. Ilmiö kiinnostaa pikemminkin väittelijän taustaa pohtien. Nykyisin tohtoreita syntyy eläkeikäisinä ja Paunonen väitteli 22. huhtikuuta 2021 Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Aineisto syntyi haastatellen kahdeksaa poliitikkoa ja kahtatoista journalistia.
Paunoselle nämä poliitikot ja toimittajat olivat enemmän kuin tuttuja jo toimittajana heitä haastatellen, uransa tuossa ympäristössä tehneenä, jolloin aineisto oli varmasti kypsynyt väitöskirjaksi jo toimittajana työskennellen.
Niinpä väitöskirja muistuttaakin kokeneen toimittajan omia muistelmia alkaen Urho Kekkosesta ja Tamminiemen pesäjakajat -kirjasta sekä edeten Harri Holkerin tapaan johtaa kovin määrätietoisesti myös medioita ohjaillen. Kuvaus on lehdestä. Itse en olisi osannut tulkita Holkeria määrätietoiseksi medioitten ohjailijaksi. Omat tidemiehen taitoni eivät siihen riittäisi.
Esko Ahon, Paavo Lipposen ja Matti Vanhasen aikaa Paunonen kutsuu tabloidisaatioksi, jolloin toimittajat alkoivat kirjoittaa poliitikon yksityiselämästä. Syntyi poliittista viihdettä ja sitä voi seurata animaationukkien kautta tänään myös televisioista. Lipposen äksyily oli piristävä poikkeus avioeroineen ja Ulf Sundqvistin kohtalo herätti säälinsekaista tunnelmointia vihaisen toimittajan kynsissä. Lipponen oli myös itse ahkera kirjoittaja, ja toimittajat aivan oikeasti pelkäsivät Lipposta. Toki häntä pelkäsi myös vaikkapa kollega Ruotsissa ja Seppo Kääriäinen Iisalmessa. Nahkurin orsille joutuminen oli tuttua kieltä Sepon nuoruudessa Iisalmen lyseota yhdessä käyden. Minä toki Seppoa selvästi nuorempana mutta saman rehtorin alaisuudessa. Yhteiset jo lapsena koetut traumat yhdistävät miehiä Suomessa.
Median rooli muuttui jo hivenen Matti Vanhasen aikaan ja mies joutui vaalirahasotkuissa ja naisasioissaan Lipposta tiukemmille. Median asema muuttui ja Anneli Jäätteenmäki kaatui vuonna 2003 Irak-Gateen. Vanhanen sen sijaan selvisi naisineen ja tuppilautoineen mutta ei ilman vahinkoja hänkään. Mitä nyt vahikona pidetäänkään. Tutkija on varovainen sanavalinnoissaan ja käyttää mielellään peitettyjä ilmaisuja. Tulkinta jää siten lukijalle. Sosiaalisen median kohdalla näitä peiteltyjä sanakäänteitä näkee harvemmin kuin byrokratian kielessä.
Kun taktiikka poliitikolla petti, haastajasta tuli hetkessä median saalistettava. Tämä asetelma muutti mediamaailmaa. Tietoja oli yhä vaikeampi hankkia ennen niiden virallisia päätöksiä. Uusmedia, sosiaalinen mediamme, antoi poliitikoille uuden väylän päästä julkkisuuteen. Toki se koski myös muitakin kuin poliitikkojamme. Samalla väylät avautuivat muuallekin kuin Suomeen ja taitavat uusmedian käyttäjät eivät kaivanneet perinteisen median apua. Tätä uutta vaihetta olen kuvannut mm. kirjassani ”Social media economy and strategy”. Jotkut ilmiöt ovat mahdollisia kuvata vain vieraan kielen kautta ja kirjoittaa suomeksi kokonaan jotain muuta. Näin myös tuossa kirjassa tiivistelmät suomeksi ovat kaukana paremmin tieteen kieleksi sopivasta englannista.
Paunonen nimittää vuoden 2010 jälkeistä aikaa ”professionaalistumiseksi” ja tarkoittaa sillä poliitikkojen tapaa järjestää tarkkaan käsikirjoitettuja mediatapahtumia. Suuret päätökset tehdään salassa ja perinteinen media on niiden tapahtumien ulkopuolella. Vaikutusvaltaisin on juuri pääministerin ympärille järjestäytyneet valtioneuvoston jäsenet. Se on jo kouluaikana opittu käyttäytymismallimme ja naisille erityisen yleinen. Nykyisin erot ovat pienempiä tai niitä ei ole lainkaan.
Paunonen on huolissaan median tulevaisuudesta. Näivettyykö se pelkäksi sosiaalisen median ja internetin jatkeeksi, kirjoittaa Heikki Vento Suomen Kuvalehdessä (22.10.2021).
Tiedemiehen ura koulutuksessa käynnistetään heti lukion jälkeen ja toimittajan ura loppuu sekin eläkeikään. Väitöskirjat tuovat tieteeseen jotain kokonaan uutta, eivätkä ole enää raportteja saati selvityksiä menneen maailman muistelmistamme. Omissa muistelmissani varoin muistelemasta sellaista, jota ei ole dokumentiksi saatettu. Tieteen löydökset eivät ole koskaan viimeinen sana, toisin kuin poliitikon tapa pyrkiä vakuuttamaan kuulijansa totuudellaan.
Yhteiskunta on menossa kovempaan suuntaan, haluttiin sitä tai ei. Onni on pelkkä laina, Eino Leinoa lainaten se on myös kätkettävä, jotta hyvä tulisi ja saisi sen itsellään säilyttää eikä se tarttuisi muihin. Euro on valuutta, josta on kärsittävä, jotta yhteys länteen säilyisi ja Natoon ei olisi tarvis mennä, halusimme me sitä tai emme. Syntymälahjana saamme mukana myös kuolemantuomion, vuosien määrä ja laatu nyt vähän vain vaihtelevat. Kesän jälkeen tulee syksy ja talvi, luonnonlait jylläävät väistämättä. Niistä ei tehdä väitöskirjojamme. Niin harvinaista on löytää jotain uutta luonnonlakejamme muuttavaa. Sen sijaan maailmankuvat muuttanut digiaika ja internet ovat oma lukunsa myös tieteelle ja tutkijoillemme. Käytännössä monitieteinen ja samalla poikkitieteistä opiskelua vaativa ilmiö. Näin yksi väitöskirja ei tahdo vielä riittää.
Laplacen demoni. Suomalaiseen luonteeseen kuuluu deterministinen ja luontoon vahvasti sidottu maailmankuva ja tapamme tartuttaa nämä ajatukset tunnetartuntana toisiimme, halusimme tätä tunnetartuntaamme tai emme. Maailma etenee juuri näin, halusimme tai emme. Uskokaa minua tai minun oppi-isiäni, luontoa ja mediaa, jumalten sanaa ja kaikkea muuta kausaaliseen maailmaan kuuluvaa tunnemaailman totuutta. Ja jos ette minua voi uskoa, uskokaa kuitenkin sitä valtaa, jota tähän maailmankuvaan on tunneilmastona istutettu ja geeneihimme Pohjolassa kirjattu, Hämeessä yhtenä ja ainoana totuutena ymmärretty. Tämä kun koskee myös toimittajiamme medioissa.
Determinismillä tarkoitetaan ikivanhaa kausaliteettien oppia, jossa tunteilla ei ollut osaa eikä arpaa. Olen siitä paljon kirjoittanut ja myös koneesta, jota kutsuttiin Laplacen demoniksi. Tämä kone tiesi tarkalleen, mitä ennen on ollut, luonnonlait Newtonia paremmin ja Einsteinia kirkkaammin, ja ennusti niiden avulla tarkkaan myös tulevan. David Humen aloitti kausaliteettien ja deterministien ajojahdin. Ihminen ei ole vaihtoehdoton kone vaihtoehdottomassa maailmassa. Ihmisellä voi olla myös vapaa tahto ja tunnemaailmansa. Ihminen ei ole kone, vaikka häntä tänään koneena kohdellaankin. Moni toimittaja uskoo jompaankumpaan totuuteen ja samalla omiin havaintoihinsa, joita ei ole lainkaan tieteen keinoin varmennettu. Tiedettä ja poliittisia vaalejamme ei voida seurata samoilla välineillä ja argumenteilla ensinkään.
Olen seurannut läheltä kuntavaaleja ja valvonut yöni seuraten Yhdysvaltain presidentinvaaleja surffaillen lukuisilla kanavilla. Vaalit ovat kiehtova tapahtuma ja muistuttavat kilpailuun viritetyn yhteiskunnan demokratiaksi kutsumastamme ilmiöstä. Monet sen käyttämät termit ovat yhteisiä kilpaurheilulle. Ensimmäinen tutkimukseni koski juuri vaaleja ja samalla opin käyttämään menetelmiä, jotka ovat vielä tänäänkin monelle toimittajalle täysin vieraita. Niiden kautta kuitenkin edettiin kohti digiaikaa myös median painotaloissa ja Suomessa ensimmäisenä Itä-Savossa mediana. Paljon ennen Helsingin Sanomia.
Kallis ammatiksi. Vaalit ovat hyvin julkinen ja myös kallis tapahtuma. Yhdysvalloissa köyhän miehen paikka ei ole lähteä kisaamaan kongressiedustajan tai senaatin paikoista, saati presidentti-instituutiosta. Sellainen on paremman ihmisen asia ja muistuttaa Paavo Lipposen esiintuloa, kun julkisuutta haettiin provosoiden 1930-luvun käsitteillä, rotuhygienialla. Millaisissa sosiaalisissa oloissa tällaiset lapset kasvavat, kysyi Lipponen ja varmasti aiheesta. Isänpäivän aiheena voisi olla tuon asian pohdintaa laajemminkin. Onkohan tämä kuinka yleinen ilmiö?
Olisiko sitä ehkä nyt syytä tutkia? 1930-luvun laman jatkuessa pula-ajaksi kutsuen, Suomi selvisi siitä vasta sotien jälkeen. Luokkayhteiskunnan korjaaminen käynnistyi ja nyt olemme taas palaamassa sen juurille. Meillä ei ole nyt sellaista omaa valuutta, jonka voisimme muuttaa kultakannasta brittien puntaan. Silloin vielä oli. Kun Yhdysvalloista ei ollut apua haettiin sitä toiselta suunnalta. Apu on haettava aina sieltä, mistä se saadaan, ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan.
Rumasta pelistä ei opita mitään. Suomalaiset ovat valvomassa maailmalla, ettei sääntöjä vaaleissa rikota. Samalla haetaan myös oppeja siitä, kuinka oma koneisto toimisi seuraavissa vaaleissa entistä paremmin. Yhdysvaltain vaaleista kerrottiin niiden olleen loanheittoa. Siellä haettiin vastustajasta virheitä, tehtiin vahinkoa sen sijaan että olisi esitelty omia keinoja korjata maan rapakunnossa oleva talous. Se on helpoin tapa tänään, jolloin lama syvenee talvella ja muistuttaa jo 1930-luvun pula-aikaa. Vaalien voittajalla on vaikea tehtävä edessään. Onneksi hänellä ei ole nyt enää vaaleja, joihin kompastua. Hän voi pyrkiä nyt pääsemään teoillaan historiaan. Toivottavasti historia ei tule olemaan väkivaltainen.
Luovan ammatin kirous. Ilkeilystä on tullut osa muitakin ammatteja, ei vain poliitikkojen raskasta työtä. On vaikea lähteä mukaan vaaleihin, jos se leimaa ihmisen kehnoksi ja hänen puolueensa on sekin epäilyttävä ja liki rikollisjärjestöä muistuttava. Olisiko niin, että monelle nuorelle vaaliuurnille menoa vaikeuttaa tämä leimautuminen osaksi tätä samaa negatiivista ilmapiiriä? Onko se ehkä tahallisesti aiheutettua? Kenen etua se ajaa? Yhteisiä asioita hoitavaa, poliitikoksi kutsuttua, kun on lupa haukkua ja pilkata, kuten kilpaurheilijoitamme tappion hetkellä. Heihin voi purkaa pahanolon tunteensa ja käyttäytyä kuten kiukutteleva lapsi tai aikuinen urheilukatsomossa hävyttömyyksiä huudellen. Mistä tällainen tapa on syntynyt? Onko siinä vanhan luokkayhteiskunnan jäänteitä? Onko muita ammatteja kuin poliitikon, jossa saamme purkaa negatiivisia tunteitamme ammatti-ihmiseen joutumatta käräjille?
Onnen onkijat. Geneettinen perimä ja aivojemme neurologia, koko fysiologinen selviytymistarinamme Pohjolassa, tukee tätä muuttunutta tunneilmastoa. Australiassa tehdyn tutkimuksen mukaan läntiset kulttuurit pyrkivät hakemaan kuuta taivaalta, sateenkaaren päätä, ja kutsuvat sitä onneksi. Meillä onni on sidoksissa luontoon ja vuodenaikojen kiertoon, petollisiin ja epävarmoihin, halusimme sitä tai emme.
Syntyy maailmankuva, jossa läntinen onni on tutkimuksen mukaan jopa lähellä normia, jolloin kaikkien on oltava onnellisten tunteitten vallassa ja negatiivisia tunteita ei saisi ollakaan, surua edes kuoleman kohdatessa. Kun surua ja negatiivisia tunteita pelätään, käytetään päihteitä ja lääkkeitä niiden torjuntaan.
On ainakin näyteltävä onnellista ja viimeistään keväällä, jolloin normien mukaan vappu ja juhannus ovat onnettomuuksien ja itsemurhien aikaa suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassamme. Kun paha olo pakahduttaa käyttäydytään tavalla, jossa koulu- ja perhesurmat ovat julmia seurauksia. Eivät kausaalisesti ennustettavia Laplacen demonin tapaan vaan juuri hänen tuotteitaan. Ihminen ei ole kone, vaikka toimittaja sitä sellaiseksi väitöskirjassaan kuvittelisikin.
Yksin ja eristetty. Johtaja pyrkii olemaan ikenet irvessä iloinen mielipidevaikuttaja hierarkkisessa organisaatiossaan. Ja etenkin tunnetasolla. Porukan kyyninen mielipidevaikuttaja, ammattikiusaaja, ottaa käyttöön ikivanhan vastarintansa. Hän alkaa esitellä pettymyksiään, koko repertuaarinsa osaavana kiusaajana, vähätellä ja epäillä sekä hallita ryhmän, organisaation, tunnetilaa. Johtaja on yksin ja eristetty. Luova innovaattori ja visionääri, organisaation pelastus laman alkaessa, saa tutun osansa kiusattuna.
Alkaa supistuva kehitys, lama syvenee. Oikein heille, likasangoille. Tunteilla on ihmisiin valtaisa vaikutus. Niillä hallitaan ja käytetään valtaa. Vuosituhannet ihmiset ovat opiskelleet juuri tunnetilan hallintaa joko koulutuksessa tai luonto on heitä siihen koulinut. Johtaminen, poliittinen vaikuttaminen, myyntitapahtuma, koulutustilaisuus jne. ovat ryhmän kollektiiviseen tunnetilaan vaikuttamista. Kaikissa johtoryhmissä vakioagendana on organisaation tunnemaailmasta kumpuava tekeminen.
Huippu-urheilijat ja valmentajat opiskelevat sen hallintaa ja joku pääsee flew -hurmostilaan, joka kumpuaa katsomosta tulvivana tunteiden tartuntana. Tunteiden tartuntaa on turvallista seurata televisiosta, netistä. Kunhan ei ole itse siinä osallisena, paikan päällä ja menettäen tunteiden hallinnan. Kirjoittaen hauen laulusta viileän tiedemiehen Aaro Hellaakosken tapaan. Entäpä jos Hellaakoski oli oikeassa ja kaikki muut maantieteilijät, akateemikot, väärässä? Miksi häntä kohdeltiin kaltoin väitöskirjaansa valmistellen?
Pelkistetty ilmaisu. Hyvän agitaattorin tai johtajan, opettajan tai valmentajan eleet ja ilmeet seurataan tarkkaan, näyttelijä opiskelee ne ja ikääntyessä ei enää liioittele, syntyy pelkistetty kyky ilmaista tunteita tarkoituksena ottaa tila haltuun, saada ihmiset liikuttumaan. Parhaiten motivoidumme aiheista, jotka ovat meille tärkeitä ja taitava ihminen tietää merkitykselliset asiat, poliitikkona haistaa ne mimoosan herkkyydellä. Hyvä opettaja, johtaja, saa meidät liikuttumaan ja kiinnostumaan aiheesta, joka oli aiemmin tuntematon, epämiellyttävä. Tunnetilaan ja se ilmastoon on syytä vaikuttaa ja samalla avoimeen sielunelämäämme ja sen maisemaan. Ei väitöskirjan tekeminen poikkea tästä millään tavalla. Näin me ajattelemme mutta samalla epäilemme olevamme väärässä.
Mantrana maailmalla. Kun onnesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta tehdään mantra, normi ja lopulta eettinen ja moraalinen pakko, kielteiset tunteet alkavat normaaleina tunteinamme patoutua ja voimme pahoin. Osa yhteisön jäsenistä on silloin pettymysten kohteita, likasankoja. Nämä saavat osakseen voimakkaita tunnereaktioita. Näiden ihmisten mielenterveyden kannalta tällainen on vaarallista. Ei väitöskirjan tekjän tarvitse välttämättä sairastua ennen väitöstilaisuuttaan Suomessakaan. Vielä takasvuosina sitä pidetiin kuitenkin riitttävän uskottavana osoituksena uuden tohtorin kypsyydestä.
On itsensä kannibalisoimista kantaa tällaisia tunteita ja tartuttaa niitä muihin, kirjoittaa professori Kimmo Suominen strategisesta johtamisesta. Mitä tunteita tartutamme toisiimme silloin, kun ihminen ei voi sulkea tunteitaan pois, halusimme tai emme? Onko “haluisimme tai emme” -ihminen sidoksissa sellaiseen maailmankuvaan, joka on vaihtoehdoton, hänen maailmankuvansa ja tunteensa, joita hän kantaa ja tartuttaa muihin? Halusimme sitä tai emme. Onko juuri hän Laplacen demoni?
Kaikki luovat ammatit kuuluvat siihen joukkoon, jossa jokaisella meistä on oikeus kritisoida ja haukkua ammattinsa osaavia ihmisiä eikä sitä pidetä lainkaan outona. Medioissa on jopa arvostettu ammattikunta, joka kiusaa niin muusikkoja, kuvataiteilijoita, näyttelijöitä, kirjailijoita jne. saaden siitä toimeentulonsa. Käytännössä kritiikin kohteeksi joutuukin vain todella ammattinsa osaavat huiput, harvemmin tuhannet alan sellaiset duunarit, jotka tekevät päivittäin kiitettävää työtä ja ovat ehkä vähän pahoillaan, ettei heidän töitään kritisoida. He purkavat tätä pahaa oloaan kollegoihinsa. Syntyy kiusaamisen kierre, jota Suomessa tukee vankka sosiaalinen pääoma kiusaajakansakuntana. Television lukemattomat kilpailut ruokkivat tätä ilmiötä. Mikä siinä viehättää sohvaperunaa?
Tieteen kritiikki. Eniten kritiikkiä saavat tieteen ja tutkimuksen duunarit, eivät toki poliitikot. Heillä kritiikki kuuluu ammatin etuihin ja sitä tulee etenkin silloin, kun työhön yhdistyy uuden löytäminen ja vanhan konvention rikkominen. Siihen kykenevä alkaa olla jo uhka yhteisölleen, sen hierarkkisella kurille ja muuttumattomalle liturgialle. Niinpä innovatiivisin osaaminen tahtookin paeta vanhoja instituutiota ja niiden ylläpitäjiä. Uutta löydöstä ja sen etsimistä pelätään, joko tietoisesti tai tiedostamatta.
Kun elämä muuttuu liian ahdistavaksi, siihen sairastuu ja tätä varten on rakennettu sellaisia kampusalueita, jossa uutta voi tuottaa joutumatta aivan mahdottomaan kurimukseen lähimpien esimiesten tai duunikavereitten toimesta. Ympärillä on myös metropolin luovan luokan ammatit ja tuhatvuotinen traditio.
Ammattilaista on mahdoton eristää ilman median apua. Samalla innovaatioista syntyy lähde, joka luo uutta taloutta, hallintoa, teknologiaa, bisnestä muta etenkin taiteita, tunteitamme. Tiede ja taide ovat sama asia neurologin kuvaamana. Ihmistä ei saa polttaa kiusaamalla loppuun. Hän polttaa kyllä itse itsensä omalla tavallaan, työllään, työuupumuksella. Työ tuo hänelle liki narkoottisen olon, jos hän on valinnut oikean ammatin, kertoisi psykiatri. Flow -tilaa on vain osattava varoa vuosikausia samaan selliin ahdettuna, unohdettuna rinnan medioittemme kanssa toimittajan työtä hoitaen.
Lähde kuivumassa. Olisiko mahdollista, että provosointi olisi mennyt etenkin taantuvan maaseudun kohdalla näissä ikivanhoissa ammateissamme nyt liian pitkälle ja tulosta ei kohta enää synny? Olisiko mahdollista, että luova luokka katoaa maastamme ja sitä ylläpitävistä yhteisöistä, jos nämä ammatit valtaa vain kaikkein paksunahkaisin joukko luovaa työtä inhoavista keskiluokan kansalaisistamme? Väitöskirjat tehdäänkin toimittajien lopputyönä?
Olisiko mahdollista, että Kimi Räikkösen tapa kertoa mielipiteensä happamesti ajotaidoistaan radiolla varikolleen julkisesti, on lopulta ainoa tapa pitää edes hieman etäisyyttä sellaisiin ihmisiin, joiden paikka ei ole maailman yhden johtavan formulakuskin ratissa neuvonantajana tai kriitikkona? Ehkä Kimi Räikkönen ei kestä enää tuota sirkusta muuten kuin vuoden kerrallaan ja varoo sitomasta itseään sellaiseen elämään, joka ei ole elämisen arvoista ensinkään. Häntä kiehtoo vain se adrenaliinipiikki, jonka tuo laji hänelle huumeena tuottaa ja hän on autossaan kuin toukka kotelossaan. Jos siitä kuoriutuu perhonen, laji kyllä samalla muuttuu. Sitä ei pidä kiirehtiä Kimin eikä kenenkään kohdalla. Vaikka kuinka olisi suuret luulot ja halut Kimiksi Kimin paikalle.