Suomi on ollut perinteisesti hyvin erialisten ja vahvojen maakuntien ja läänien Suomi, jossa maaseutu luonnonvaroineen on luonut perustan vauraudellemme. Nyt tämä peli on viety loppuun ja maaseutu puristettu tyhjiin kuin citrus hedelmä viimeisen kerran aluevaaliemme yhteydessä. Mukana ei ole enää mistä mehuja lingota ja taustalla ovat hallinnossa leipänsä hankkivat keskushallinnon ns. sektorisuharimme. He kun tuevat vauraita keskuskaupunkejamme.
Nimitys ”sektorisuharit” on ensimmäisen maaseutuasiamiehemme Eero Uusitalon käyttämä. Se oli toki tuttu Lapissa jo altaita rakenneltaessa ja pohjoisen ajauduttua alusmaan asemaan. Näin oli käynyt Helsingistä jo ennen sotiamme ja sillä on pitkät perinteet ruotsivallan ajoiltamme. Urho Kekkoksen aikana tätä pyrittiin jo hivenen keventämään ja Kekkoksen jälkeen altaiden rakentaminen lopetettiin, korvattiin suurjokien rakentamisen aiheuttamat vahingot mutta ei ilman karvalakkilöhetystöä Helsinkiin.
He eivät olisi sieltä poistuneet ennen kuin vuosikymenien korvaukset ja kotiseudun raiskaukset oli hoidettu. Samalla läänityslaitos purettiin, EU ei sitä hyväksynyt keskuhallintojohtoisena Helsingistä, ja maaherran virka jäi vain Ouluun ja Rovaniemelle. EU kun vaati Suomeltakin jonkinlaista aluehallintoa ja vielä itsenäitsen vaalien kautta se hoitaen. Muu Eurooppa hoiti sen ns. alueitten Euroopan kautta osavaltioinaan. Poliittiset maakuntalehdet loppuivat aivopesijöinämme viimein nekin.
Suomessa oli puolentuhatta pientä itsemääräämisoikeudella varustettua maaseutukuntaa kyvyttömiä yksin tähän tehtävään. Nyt oli odotettu korjausta vuosikymmenet. Aluevaaleista ei kuulunut tulla keskusairaaloiden vaalit sektorisuhareitten elämää jatkaen ja Helsingistä ohjaten. Meillä kun on edelleeen noin 60 seutukaupunkia ja niillä noin 300 elivoimaista maalaiskuntaa, yli miljoona suomalaista.
Aluevaaleissa äänet keskittyivät odotetusti keskuskaupunkeihin ja puolensataa kuntaa jäi vaille edustusta, sektorisuharit sairaaloissa ohittivat sosiaalitoimenkin tuntematta sitä lainkaan. Se työllistää kuitenkin väkeä toiseksi eniten Suomessa metalliteollisuuden jälkeen. He eivät pienyrittäjinä levittäydy puoluen Suomen alueella. Parturi kampaajia tarvitaan paikallisina ja heillä on tutut asiakkaansa. Konsulttien ja poliitikkojen kieli oli heidän kokemanaan kovin vierasta sitä seuratessa nyt ennen ”aluevaalejamme”. Koko ilmiö sivuutettiin vaalintenteissä. Näin heidän asiakkaansa, yli puolet suomalaisista, jätti ne odoteusti väliin. He kun ovat näiden pienten yrittäjien ASIAKKAITA ja huomasivat kuinka heidät uondetaan taas kerran, petetään.
Meillä on nyt näitä aluehallinnon sektorisuhareita tullut lääninhallinnon lakattua pilvin pimein. Maaseudun ja seutukaupunkiemme pelastus voisi olla vielä Sveitsin mallin mukainen noin kymmenen osavaltion muodostama vahvojen myös kaupunkialueiden rakenne, josta esimerkkinä Suomessa köyhä Ahvanenmaa. Kohtuullisen hyvin ovat menestyneet, kun emme täältä Helsingin suunnalta ole heitä häpäisemässä. Maarianhamina keskuskaupunkina ei ole ollut este saarivaltion kehittämiseen, päinvastoin. Samaa on odotettu mannersuomessa mutta turhaan. Keskuskaupunki imee itselleen kaiken mahdollisen seutukunnistamme. Nyt se on liki tyhjä ja juuri sosiaalitoimen varassa eläväkin. Toki on poikkeuksiakin mutta usein yhden yrittäjän varassa tai vahvasti yhteisöllisenä verkottuen kuten Vieremä tai Tammela esimerkkeinä Savosta ja Hämeestä. Kumpikaan ei odota tukea Kuopiosta tai Hämeenlinnasta, eikä sitä ilman yhtäkään edustajaa saisikaan. Tammela on kylien kunta Lounais-Hämeessä, emäkunta Forssan kupeessa, jonka väkiluku tuplautuu kesäisin, Vieremä Ylä-Savon helmi hiihtäjineen ja metsäkoneyrittäjineen Iisalmesta pohjoiseen. Tällaisia kuntia meillä on pilvin pimein. Niitä on nyt TUETTAVA. Olen käynyt nämä kunnat läpi koskisotien jälkeeen opiskelijoineni Oulusta ja uskon tietäväni mistä on kysymys. Helsigistä en ole apua ikinä saanut. En myöskään ns. keskuskaupungista. Apu on tullut rajojen takaa ja vastaavanlaisilta talousalueilta, osavaltioilta ja Brysselin byrokratialta, yrittäjiltä.
Onneksi saamelaiset pohjoisimpana ovat yhdistäneet voimansa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Nyt samaa henkeä vaadittaisiin yhdeksältä osavaltioltamme muun Euroopan mukaan. Ne voivat siten myös erikoistua eikä maata kohdella Helsingistä kuin siirtomaana maaseutu jo pilatenkin seutukaupunkeineen. Sektorisuharit sivuun ja aluesuunnittelijat työhön. En ole nähnyt vielä yhtään alan suunnittelijaa tässä viimeisimmässäkään näytöksessä.
Valittiin huonoin mahdollinen keino ja vaalit lääkäreitten hoitamana aluetieteilijöinämme ja -suunnittelijoina. Keskittykööt hoitamaan kunnolla OMAN AMMATTINSA. Sama pätee sosiaalihallintoa. Siellä työskentelee liki parturi kampaajan tapaisia pienyrittäjinä ja työllistää liki yhtä paljon väkeä kuin maan teolliset työnantajat. Kuvitteleeko joku että parturi kampaaja laajentaa työnsä ja verkottuu Rovaniemeltä hoitamaan Kilpisjärven, Muonion ja Inarin parturoitavat?? Kuvitteleeko joku että valtio sen maksaa? Konsulttien puheita ei pidä kuunnella. Niissä ei ole arjen elämän sisältöä lainkaan. Pelkkiä puppusanageneraattoreitamme.
Siellä käytetään nyt sellaista konsulttislangia, joka ei ole tästä maasta ja maailmasta lainkaan. Ja kokoomus sekä keskusta ovat siinä muita kokeneempia tyhjän puhujiamme. Eivät jää demarit rakkauspuolueena heistä kauaksi. Punamultaako ne nyt rakentavat 2020-luvulla? Takana on jo menetetty vuosikymmen. Metropolit kasvavat valtoimenaan ja maaseutua ei ohjaa kukaan. Eero Uusitalo kirosi nämä sektorisuharit ja häipyi mahdottoman haasteen edessä maaseudun kehittäjänä. Tutkainta vastaan on turha potkia kun ääniä kerätään oman aikamme mediakratian hurlumhei kilpailussa.
Seuratkaa miten suuret uutiset vältellään ja haetaan suuret otsikot aiheistam joillaei ole arjen elämään mitään kosketusta Päivi Räsäsen tapaan kohuja rakennelleen leijonan jälkinä hiekassa. Tämä aihe on on liian suuri ja konkreettinen, kosketta liian montaa pintä yrittäjää ja ihmistä heidän asiakkainaan, on tylsä työstettäväksi uutisena saati keinona hankkia ääniä vaaleissa. Huomiotalous ei sellaista halua riesakseen. Media uutena vallankäyttäjänä, ei enää vallankäytön vahtikoirana, vaatii hurlumhei uutisointia. Joka päivälle uuden lööppiuutisensa. Se on rapautunut siinä missä puoluteet ja demokratiammekin, aluehallinto.