Tiesitkö että valtaosa suomalaisista maanviljelijöistä ei saa työstään lainkaan tuloja? Kun olin lapsi, tapana oli kertoa, kuinka talonpoika menee metsään myydäkseen puita ja rahoittaakseen sillä maanviljelyn. Se ei ollut vitsi ensinkään. Tuolloin maatalous oli pientiloillamme eräänlainen elämisen muoto, ja kukaan ei nauranut tai ihmetellyt tuota suomalaiseen maatalouteen pesinyttä sosiaalisen pääoman ja muistin vielä tänäänkin toimivaa totuutta.
Metsätuloilla maksetaan muita menoja, kuten elintarviketuotantomme. Viljelijä taas ei ollut yrittäjä vaan maatalous elämänmuoto ja sellaisena myös yhteiskunnan tukema. Samankaltaista ajattelua tapasi myös monessa muussa ammatissa, ei vähiten sairaanhoitajan työssä tai tutkijan ja tieteen tekijän, saati taiteilijan ammatissa, pappi, lukkari, talonpoika, kuppari jne. loruissamme. Työ oli myös tekijänsä oloinen ja näköinenkin.
Primaarielinkeinoista siirryttiin aste ylemmäs jalostaviin ja sekundaarisiin ja lopulta urbaanin kulttuuri tertiäärisiin ja kvartääri ammatteihin. Yhteiskunnallinen arvostus kohosi näitä asteikkoja nousten ja samalla mukana oli myös enemmän koulutustakin. Tänään tämä jako ei enää toimi. Primaarielinkeinot ovat osa teknistä kehitystä ja usein monella tapaa vaativin ammatti tuotteineen. Samalla myös monella tapaa valvottukin ja tutkimus, koulutuksen ja neuvonnan kohde.
Luonnonvarat ja niiden käyttö ovat samalla olleet aina suomalaisille osin myös ilmaishyödyke kalastella ja marjastaa metsissämme, sienestää ja nauttia myös metsästyksestä, samoilla luonnossa. Ei se toki ole sitä kaikkialla maailmalla. Pääsääntö kun on päinvastainen.
Yleensä maatalous ja luonnonvarat ovat eliitin omistuksessa ja kalastusluvat uskomattoman kalliita, jos sellaisen nyt onnistuu saamaan. Lisäksi luontoa ja sen hoitoa arvostetaan siinä missä viljelyä eikä metsät ja pellot ole suomalaiseen tapaan ketjun heikoin lenkki ja aliarvostetuin myös ammattina.
Muutos on tapahtunut hitaasti, sukupolvien kuluessa, jolloin maaseutumaisemamme on sekin hyvin kirjava ja esittelee rinnakkain vuosituhantista historiaamme. Jos vain osaamme sitä lukea. Maaseutumaisemistamme aikanaan kokoamamme kirja oli aikanaan yllättävän työläs tehtävä muiden tutkijan ja opettajan töiden rinnalla. Tuota maisemaa tulisi myös suojella.
Toki tässä on tapahtunut hiven muutosta parempaan mutta kovin hitaasti ja luottaen luonnonvarojen sekä niiden jalostuksen hoituvan myös muilla keinoin kuin uskoen luonnonlakeihimme. Moni meistä on etääntynyt luonnosta ja luonnon tuotteista sekä syyllistää itsensä ja viljelijät ruokaketjumme alkupään ahertajina. Takavuosina tämä oli joskus kohtuutonta ja tänään viljelijöitä on yhä vähemmän.
Tähän on haettu korjausta valistuksen kautta mutta ei se vain tahdo mennä perille samalla kun maatilojen koko kasvaa ja eläinten hoito teollistuu. Yksikkökoot ovat jo nyt huomattavan suuria ja automatisoituja, karja jalostettua. Samasta eläimestä saadaan satoja tuotteita, ei vain maitoa ja lihaa sekä näiden jalosteita. Kun ne katoavat, tuotteet on tehtävä tavalla, joka rasittaa ympäristöämme.
Kun nämä raaka-aineet jäävät ketjun alkupäästä pois, ne on korvattava sellaisilla tuotteilla, joiden ympäristörasite on paljon suurempi ja jo nyt saamme kärsiä vaikkapa mikromuovista myös veressämme. Vielä hetki sitten sellaista ei pidetty mahdollisena. Meret kaatopaikoina eivät ole siihen tarkoitettuja nekään.
Elämme mediayhteiskunnassa, hybridiyhteiskunnan kouristelussa, kyberhyökkäyksiin varautuen ja seuraten myös Ukrainassa sotaa, joka ei välitä siviilien kohtalosta, päinvastoin. Näin myös kuvittelemamme sivistys ei etene odottamallamme tavalla ja joudumme pettymään. Ennusteet mediayhteiskunnan kehityksestä eivät toteudu niin ruusuisina kuin mitä olemme kuvitelleet. Tämä koskee etenkin medioitamme ja tiedottamista, sen siirtymistä suurille teknologiayrityksille.
Olemme saaneet sellaisen median, jota itse klikkaamme sekä sellaisen ympäristön ja Suomen, jonka itse olemme sosiaalisen mediamme kautta luoneet. Urakoin itse normaalin päivätyön verran ilmaiseksi, kuten nyt tämäkin ”cluster article” sosiaalisen median sähköisenä tuotteena. Vuonna 2020 kiitin lukijaa, joka oli järjestyksessä kahdeskymmenesmiljoonas lukijani kotisivullani.
Kirjojen ja artikkeleiden lukijat sosiaalisen ja perinteisen median sivuilla ovat erikseen ja muodostavat teknologiayritysten jättejä. Oletan että tätä kautta lukijoita on kuitenkin moninkertainen määrä Googlea seuraten. Uudet käsitteet kun ovat tulleet tutuiksi Googlaten hetkessä miljardeille netin käyttäjille.
Kotisivuni on mediana kovin vaatimaton sosiaalisen median sivuihin ja teknologiajättien levitykseen verrattuna ja kilpaillen Googlen, Amazonin, Facebookin jne. kanssa suosiosta. Niinpä kun puhumme ”kansasta” ja ”mediasta” on syytä muistaa, ettei sillä tarkoiteta tänään ja tulevaisuudessa likimainkaan samaa kuin Topeliuksen aikana. Sama pätee luontoon, luonnonvaroihin ja niiden käyttöön.
”Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ettei jonkun heidän sukupuunsa jäsenen suonissa ole virrannut toisen kansakunnan verta. Mutta sanottu on, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata isänmaanansa, kaikki, jotka noudattavat tämän maan lakeja ja tekevät työtä sen menestymiseksi, ovat yhtä kansaa.”
Lainaus on Topeliuksen 1875 ilmestyneestä Maamme-Kirjan kuvauksesta. Vielä tuolloin hyvin yhtenäiskulttuurina pidetystä ja myöhemmin yli 50 painosta saaneesta kansakunnan ”raamatustamme”.
Mihin suuntaan olemme menossa jatkossa? Miten käy tälle Topeliuksen kuvaamalle yhtenäiskulttuurillemme? Pysyykö Suomi edelleen torjuvana ja sisäänpäin kääntyneenä saarekkeena, kylien ja seutukuntien Suomena, jossa ihmiset tekevät itse uutisensa nyt Facebookin ja Twitterin kautta kylänsä rakentaen, samanmielisiä etsien ja uusia instituutioita epäillen? Tästä kehityksestä on tehtävä valtavasti tutkimusta ja lainaan Jussi Pullisen kirjoitusta kahdesta raportista Helsingin Sanomissa vuodelta 2015 (HS 22.12.).
Ehkä joukkoon mahtuu samalla joku Apple-yhtiöönkin eksynyt kirjoittelija, jonka jutut leviävät amerikkalaisen nettiyhtiön tai useamman jätin hallitsemaan maailmaan. Nämä kun varjelevat ja seuraavat kirjoittajien ja kuvien sisältöä sekä niiden rahoitusta, jakelua ja ehkä myös hakien aiemmin kuvaamiani klustereita robottien avustamana. Ettei vaan näin jo tapahtuisi ja olen osa tätä elämää rinnan edellisen yhteisöeläjän roolini kanssa. Kymmeniä miljoonia lukijoita ei kylästäni ja seutukunnasta taida löytyä? Vielä takavuosina suomalaisiin medioihin kirjoittaessani minulla oli kohtuullisen hyvä käsitys lukijoitteni mieltymyksistä.
Varmaan näiden uusien mediayhtiöiden välillä käydään myös kilpailua, jossa toteutuu vahvemman laki, evoluutio. Voin hyödyntää sitä suosien vahvempaa ja varmistaen näin myös oman menestykseni. Pudotuspeli on joko dynaamista tai tuottaa vain muutaman menestyjän, joita kannattaa myös käyttää.
Toki voimme pyrkiä myös ruokkimaan sellaista joukkoälyä, joka nousee meistä ihmisistä itsestämme ja on samalla monikulttuurinenkin. Mukana on joukkorahoitusta, avoimia verkkoyhteyksiä ja tiedon jakaminen luo oman innovatiivisen kulttuurinsa. Instituutioiden sijaan syntyykin luottamusta ja lähipiiri, joka nousee meistä ihmistä itsestämme, eräänlaisesta joukkoälystämme, siis klusterirakenteistamme. Luotan näihin klustereihin ja niiden syntyyn.
Näitä skenaarioita on tuotettu menneen vuosikymmenen aikana useita ja kirjassani ”Social media economy and strategy” toin oman panokseni ja myöhemmin japanilaisten kanssa niin ikään kirjaan, jossa oma osuuteni käsitteli innovaatioita korporaatioiden näkökulmasta. Täytin tuolloin 60-vuotta, jolloin elimme 2010-luvun alkua. Siirtymä vuoteen 2015 ei ole tuonut suuria yllätyksiä aiemmin kirjoitettuun.
Tuon jälkeen kävi lopulta kuten ennustettiinkin, populismi herätti äänestäjät ja yliopisto oli sekin pian pullollaan yrittäjyyttä. Väitöskirjani ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikasta ei ollut aivan turha Turussa sen tuottaen, mutta oululaisen teknologiakylän antamalla kokemuksella.
Aluksi heikkona löydetystä signaalista, ensimmäisen vaiheen innovaattorien tuottamista, syntyi mediayhteisöjen ”saaristoja”, joissa samanmieliset jakoivat keskenään tietoja ja taitoja, kuvia mutta saivat rinnalleen myös valtavat teknologiajätit, jotka päättivät, mitkä jutuistamme pääsivät näiden toimesta algoritmien suosioonkin ja jakoon. Algoritmeista tuli keskeinen väline, joille kertomukset tai kuvat oli siirrettävä. Algoritmit huolehtivat kyllä lukijoitten löytämisenkin.
Ihmiset päättävät lopulta myös verkoissa, millaista tietoa tarvitaan, epäkohdat havaitaan ja niihin puututaan, valtion terrori sellaisenaan ei ole mahdollista, se tuomitaan jyrkästi siinä missä pelotkin muuttuvat, halutaan osata ”oikeaa” ja vielä oikealla tavallakin. Syntyi sosiaalivaltion sähköinen rakenne, jossa ratkaisevaa oli lopulta henkilökohtainen turvallisuus. Suurelta osin verkosto oli tuolloin ja on edelleen vaikeasti osoitettava, mikä on oikeaa ja mitä kautta uusi evoluutio etenee. Se ei ole enää muutamaan nelikenttään jaettava vaan paljon mutkikkaampi ja dynaam