Yhdeksänvuotias pieni tyttö kuoli Jared Loughnerin luoteihin Arizonassa samalla kun kongressiedustaja Gabrielle Giffordsin ura päättyi yhdysvaltalaisen politiikanteon arjessa. Tyttö oli syntynyt 9.11.2001, eli samana päivänä, jolloin Yhdysvaltoja kohtasi sen historian pahin terrori-isku New Yorkissa ja Washingtonissa. Hän kuului niihin “Toivon kasvot” -kirjan lapsiin, joita tämä “Face of Hope” -teos esitteli maailmalle.
Hänen syntymä ennakoi surullisella tavalla väkivaltaista kuolemaa.
Loughneria on esitelty psykopaattina, häiriintyneenä ihmisenä, jolle ei olisi tullut antaa asetta. Jokainen ihminen, joka kantaa asetta, on asetta kantamattoman kokemana pelottava, oli aseen kohde ihminen tai mikä tahansa luontokappale ympäristössämme. Jokainen päihteillä elmistöään tietoisesti tuhoava ihminen on päihteitä käyttämättömän mielestä vaarallinen itselleen ja muille, harkitsematon ja tiukasti kiinnin oman aikansa oudossa kulttuurisessa käytännössä. Kaikkea mielettömyyttä ei toki pidä orjallisesti noudattaa, saati jäädä niiden koukkuihin. Useimmat näistä koukuista ovat tarkoituksella asetettuja. Niiden tarkoituksena ei ole suojella elämää, yksilöä ja yhteisöä.
Ronald Reganin murhaa yrittänyt halusi tehdä sillä vaikutuksen erityisesti ihailemaansa filmitähti Jodie Fosteriin. Loughner katsoi hallituksen yrittävän aivopestä ihmisiä, manipuloida heitä, toimittaja Tuomas Niskakankaan kirjoituksessa (HS 10.1).
Pahan kierrättäjät
Helsingin Sanomien elämää käsittelevän osan näkyvin huomio on tänään kohdistettu kiusaamiseen. Toimittaja Viivi Virtasen kokoama aineisto on aikuisten kokemuksista kiusaajina. Lapsena muita kiusanneet ymmärtävät tekonsa aikuisina ja osaavat sitä katua. Anteeksipyyntö kiusatuilta olisi jo suomalaisille mahdoton tehtävä. Katumus kuoleman jälkeen ja ilman anteeksiantoa on turha. Siinä ei ole mukana toivon kasvoa tai kipinää. Aikuisen, kypsän ihmisen, tulisi kantaa toivon kasvoja (Face of Hope) myös suommalaisessa naamakirjassa (Facebook).
Kirjoituksen kootut syyt kiusaamiseen ovat niitä tavallisia. Kateus, huomion hankinta, halu manipuloida ja olla porukan keskipiste, saada palautetta ja huomiota, porukan älyttömyydet, järjestelmä, jossa joku oli potkittavana, kotona saatu huomio uhrien vanhempien soitellessa, uhrien poikkeavuus, ärsyttävät piirteet, ronski kasvatus ja huumori kotona, ujokin nousi hierarkiassa uskaltamalla letkautella kiusatulle. Siinä suomalainen paha on pantu kiertämään sukupolvelta seuraavalle. Lapsen motiivit tai murrosikäisen normit eivät saisi olla enää aikuisen elämää. Me synnymme 40 vuotta ja kuolemme 40 vuotta, geenimme ovat 40 vuotiaan elämää varten. Pahan kierrättäjä on vaarallisempi kuin psykoottisesti vammainen, paha ihminen.
Naurusnaamainen väliamerikkalainen
Brittijärjestö New Economic Foundation onnellisuuslistalla olemme sijaluvulla 59. Meidän sijalukua laskee etenkin suuri ekologinen jalanjälkemme, mutta myös tapamme toimia koneitten lailla ihmisten maailmassa. Ei ole aikaa rauhoittua perheen ja ystävien kanssa, elämme “sitten kun” -elämää ja murehdimme koko ajan. Ei ole aikaa ihmisille, joista välitämme. Koulukiusatut ja suomalaiset laukaukset kouluissa ovat osa tätä ”toivon kasvojen” suomalaista muistijälkeä. Me kykenemme ymmärtämään ja analysoimaan, miksi Arizonassa kävi niin kuin kävi. Siihen riittää oppimamme käytännön filosofia.
Emme osaa nauttia siitä, jonka olemme saavuttaneet. Joku kertoo vievänsä sen meiltä pois, ilkeilee. Kiusaa se on pienikin kiusa. Facebook kiusaajia on viety muutama käräjille. Netissä kielen käyttömme on törkeää, jatkuvaa halventamista ja pilkkaa. Tutkijana sellaisen seuraaminen pilaa koko päivän. Monelle työpaikka ja sen kiusaajat on jo niin toistuvaa arkea, ettei siihen jaksa reagoida. “Face of Hope” on kuollut jo matkalla ja harva uskaltaa tarttua aseisiin. Näin kertoi Helsingin yliopiston rehtori takavuosina kestämistään työpaikalla sodan käyneenä ihmisenä. Eivät kuulemma sentään uskalla tarttua aseisiin. Arizona on eri asia, ja suomalainen peruskoulu. Rehtori oli väärässä.
Positiivisuus ei ole suomalainen ominaisuus. Onnellisimmat ihmiset löytyvät Costa Ricasta, Dominikaanisesta tasavallasta ja Jamaikalta. He osaavat nauttia siitä, mitä heillä on, ovat vähään tyytyväisiä, suunnittelevat vähemmän, elävät enemmän.
Ei saa syntyä niin totista paikkaa, etteikö siitä hymyssä suin selviä ja naurusnaamainen suomalainen on harvinainen kaamosajan hangissa. Rentouttava pilailu on takavuosien savolainen lahja maailmalle, kadonnutta kansanperinnettä sekin. Sen olisi suonut jäävän osaksi sosiaalista muistiamme ja addiktioksi, riippuvuudeksi osana geenejämme.
Uudet addiktiot
Tutkija Matilda Hellman väitteli juuri aiheenaan hallitsematon riippuvuus, addiktio, joka voi yllättää ja vie mennessään. Onnea väittelijälle, tohtorin miekka on upea saavutus eikä sitä oteta koskaan pois. Sellainen ase on ainut oikea. Aineistona tutkija käyttää addiktioaiheisia kirjoituksia Helsingin Sanomissa, internetissä, tabloidilehdissä ja blogeissa. Ihminen voi olla riippuvainen liki mistä tahansa alkaen liikunnasta, tietystä ruuasta, juomasta, netistä, kännykästä, medioista, työstä, musiikista ja alkaa kärsiä, kun on hetkenkin ilman huumettaan. Jollekin ase on addiktio siinä missä kiusanteko.
Nykyisin riippuvuusilmiötä lähestytään toisin kuin aiemmin, henkilökohtaisemmin. Sosiaaliset mediat ovat tulvillaan ilmiöitä, kuten mediamaailmamme yleensäkin, mutta tapa, jolla ne toimivat on reaaliaikainen ja kohtaa meidät hyvin koskettavasti ja vahvojen tunteitten tasolla.
Etenkin iäkkäämmälle ihmiselle kirjoitettu sana, kirje, netin viesti kirjoitettuna, on koskettavampi dokumentti kuin puhuttu ja kasvokkain viestitetty. Jopa terapiaa suunnitellaan annettavaksi jatkossa yhä enemmän netin välityksellä ja koskien etenkin masennusta ja sosiaalisia pelkojamme, mutta myös itsetuhoiseen käyttäytymiseen tällainen terapia auttaa (HS 10.1).
Koukuttava aikamme
Kun addiktiot, koukuttavat riippuvuudet, liittyvät välittömään ja reaaliaikaiseen tapahtumaan, ne muistuttavat alkoholismia tai päihteitten käyttöä, jossa välitön tyydytys ja dopamiiniruiske ovat tärkeämpiä kuin pohdinta sosiaalisista tai terveydellisistä ongelmistamme.
Kun kaikki muuttui kvartaaliyhteiskunnassa kilpailuksi, siinä nopean edun tavoitteluksi, myös ihmisestä tehtiin osa tavarayhteiskunnan hyödykkeitä. Emotionaaliset tunteemme ovat kaupan ja puhumme avoimesti ihmissuhde- ja rakkausmarkkinoista. Tällöin vahvuutena on mahdollisuus katsoa idolia ja koukkuun jäänyttä julkkista moralisoiden tyyliin, olen tavis mutta hallitsen sentään kehoni ja elämäni, pohtii Matilda Hellman aihettaan (HS 10.1). Moni idoli kun on jäänyt juuri päihteitten koukkuun. Hellman väittelee aiheesta, jonka käytännön sovellukset ovat omassa ajassamme. Ilman tieteen tuomaa uutta tietoa ja teoriaa kaivo kuivuisi ja olisimme hukassa.
Kun tietokonepelejä pelaava on kiinni koko ajan reaaliajassa, aikakäsitys muuttuu ilman globaalia nettiäkin. Tällainen lapsi on levoton luokassa, jossa koulutus tähtää tulevaan eikä nykyhetken palkitsevaan addiktioon, riippuvuuteen.
Kun yliopistossa ja koulutuksessa unohdetaan pitkän aikavälin tavoitteet, koulutuksen ja tutkimuksen tarpeet luoda tulevaisuutta, antaa pohja yksilön ja kansakunnan kasvulle tulevaisuudessa, syntyy varmasti vaurioita. Kun koulutus, tutkimus ja sivistys koetaan vain sosiaalisena etuutena, osana sosiaalipolitiikkaa, syntyy vääristymiä. Taloudellisia leikkauksia tehtäessä on suojeltava ensisijaisesti elämää, sen pitkäaikaista kiertoa, ”Face of Hope” -ajattelua.
Laukaus “Face of Hope” -sydämeen
Vielä hetki takaperin korkeakoulutuksen ja tutkimuksen rahoitus oli sijoitus tulevaisuuteen, ei tukiainen, kirjoittavat tutkijat Jussi Nissilä ja Ilmari Nokkonen Lontoon-instituutistamme (HS 10.1). Maksujen käyttöönotto on isku ajatukselle, jossa korkeakoulu on kaikille kuuluva oikeus. Aseet, päihteet, väkivalta katoavat vain nostamalla kansansivistystä sukupolvesta seuraavaan. Se on ainut keino saada aikaan hymyileviä suomalaisia.
Britannian jäljet pelottava ja mallien haku Yhdysvalloista on polarisoituneen yhteiskunnan malli. Siinä Arizona poikkeaa oleellisesti niistä alueista Yhdysvalloissa, jossa päätökset pääsääntöisesti tehdään ruuhkautuneissa keskuksissa ja Washingtonissa. Meillä lähestytään tätä käytäntöä pelottavasti.
Ei vain henkisesti sairaat, vaan kaikki ihmiset ovat alttiita kiihkoilulle ja addiktioille. Yhdysvaltain Missisipin alueet ja Meksikon raja ovat syvän lännen alueita. Kiväärin latausäänet ku klux klan kuuluvat siellä vielä elämään toisin kuin itärannikolla. Presidentti Barack Obama ja hänen ajamansa politiikka koetaan hyvin eri tavoin eri puolilla laajaa valtiota.
Palinin tapa kärjistää Tea Party -liikkeen maailmaa oli liki Kennedyjen ajasta muistuttavaa ja toi mieleen myös Martin Luther Kingin. Arizona reagoi pari vuosikymmentä myöhemmin siihen, mitä muualla Yhdysvalloissa ja maailmalla tapahtuu, ja muistuttaa nyt piirikunnan seriffin kuvaamana vihan ilmapiiriltä. Vaaleissa Yhdysvallat leikki tulella ja palasi takaisin vuosiin, josta oletimme heidän jo vapautuneen. Laman jäljet näkyvät ja velkantuminen kasvaa. Yhdysvaltain tie ei voi olla omamme.
Giddofsin vaalipiiri oli erityisesti Tea Party -liikkeen kohteena ja sen kampanjatoimistoon iskettiin jo aiemmin, Giddofs tunsi olevansa tähtäimessä. Valitettavasti luoti osui pahimmin ja kipeimmin Face of Hope -tyttären sydämeen.
Se luoti tiesi paikkansa, runoili Runeberg Koljonvirran taistelusta Iisalmessa. Tähän se runo ei sovi lainkaan.
Ihmisen puolesta puuhastelijat
Ennen meillä Suomessa puhuttiin “meistä ja muista”, nyt keskitytään yksilöön ja hänen itsehallintaansa ja selviytymiseen, kertoo väittelijä Matilda Hellman. Kun jokainen tuli omalla persoonallaan osaksi uuden mediayhteiskunnan ja sosiaalisten medioitten globaalia maailmaa, tulkinta siirtyi lähiyhteisöltä, kodilta ja koululta, lapselle ja aikuiselle itselleen. Nyt vaaditaa lapsiltamme kypsää aikuisuutta jo varhain.
Toki tämä kaikki, uusi mediayhteiskunta ja sen paradigma, koskee myös vanhuksiamme. Me jopa raivostumme, kun joku alkaa hoitaa meille kuuluvia asioita puolestamme poliitikkojen tapaan. Juuri tämän vuoksi politiikan arvostus laski romahtaen. Kaikki muu on sen seurausta ja lieveilmiöitä tälle politiikan vastaiselle liikkeelle ja ajalle.
Pääoppositiopuoluetta haukutaan ja se on hakattavana hallitustakin näkyvämpi. SDP:n kannatus on laskenut historiansa pohjalukemiin ja puolue saa “hyviä” ohjeita joka suunnalta medioistamme. Tyypillisiä SDP:n virheitä ovat, STT:n Pekka Pohjolaa lainaten, mielikuvakaupan luonne, joutuminen puolustuskannalle, kilpailu ja markkinayhteiskunnan luonne, joka suosii kokoomusta, mutta hyljeksii demareita, uskottavan ohjelman puute ja räksyttäminen, valtiojohtajapuolueen rasite, kaksipäinen johtajuus, oman puoluejohdon moukarointi, naisen tuoma unelmahöttö jne.
”Ei se puolue vaan äänestäjä”
Ei demareilla ole ongelmaa vaan äänestäjillä. Nämä ongelmat esittelee media ja on mediakratiassa ylivertainen nopeine tutkimuksineen, sekä uusi että vanha media ja yhdessä sosiaalisen median kanssa puolueinstituution ohittaen. Tällainen paradigman muutos on vanhalle puolueelle omituinen.
Puolueinstituution tehtävänä on ratkaista ihmisten ongelmia, ei omiaan. Omien ongelmien esittely kaiken aikaa medioissa vie näytelmään, jossa gallupdemokratia alkaa olla ainut kiinnostava ja puolue joutuu puolustuskannalle. Sellainen asetelma vie aina alamäkeen. Äänestäjät ovat taas osa sitä nettikansaa, jonka kohdalla vanhat puolueinstituutiot ovat epämiellyttäviä ylipäätään ja demarit erityisesti. Puolueet perustettiin ihmistä varten ja heidän ongelmiaan ratkomaan, ei päinvastoin. Nyt kansa seuraa puolueiden ongelmia ja pohtii niiden ratkaisua omissa medioissaan.
Puolueet ovat tulleet aivan liian hitaasti osaksi henkilökohtaista, ihmisen omaa persoonallista viestintää, ja nyt se on liian myöhäistä havaita. Kun demareiden äänestäjät ovat keskimäärin eläkeikäisiä tai sitä lähestyviä, miten uusiutuminen voisi tapahtua joutumatta historiansa vangiksi? Nostamalla eläkeikää pilviin? Kertomalla kuinka 50 – 70 -vuotias on ihan nuori ihmiseksi. Sellaiset ”toivon kasvot” ovat vain kasvojen kohotusta ja naamiona naurettava tulevaisuuden puolueelle.
Tällainen politiikka vieraannuttaa, oma suuri tehtävä on kadonnut jonnekin tavoittamattomiin. Jos jotain kiinnostavaa olisi, sen nappaisivat nopeammat. Jos tutkija tekee löydöksen, se varastetaan reaaliaikaisesti ja tuhansien toimesta miljoonien tutkijoiden maailmassa. Siitä on oltava hyvillään, ajatus leviää ja voi hyvin, Google kertoo sen kehityksen päivittäin, sosiaaliset verkostot ja sosiaalinen media, sen analysointitavat, uuden löydöksen vaikutuksen turuilla ja toreilla.
Gonzo uutisena
Kun maailmalla tippuu muutama lintu, mediat nostavat siitä metelin, mutta vaikenevat kuinka samaan aikaan joka päivä katoaa kokonaisia lajeja sukupuuttoon. Valtavista aineistoista media poimii vain gonzo -journalismin tapaan kaikkein omituisimmat ja esittelee ne osana toimittajan kokemusta, lähiyhteisön kokemaa “miltä maailma näyttää” -elämää tai asiantuntijan kertomana, piilottaen maailmankuvansa sen taakse, sen sijaan että kertoisi tuhansista maapallon kriisipesäkkeitä tai miljoonista aseen käyttäjistä, murhista tai kansanmurhista. Kuka sellaisen keskellä kestäisi? Posttraumaattinen stressi on vakava tauti.
Jos jokin asia tapahtuu Suomessa kerran tuhannessa vuodessa, se kohtaa tuhat kertaa suurempaa populaatiomassaa joka vuosi, ja on meille käsittämättömänä vieras uutisenakin. Sama koskee vielä suurempia eläinpopulaatioita, lintuja ja kaloja. Globalisaatio ja uusi mediayhteiskuntamme vain tuo niitä meille nähtäviksi ja koettaviksi. Jopa pyrkien olemaan tässä reaaliaikaisia.
Niihin ei pidä reagoida herkimpien ja tarttua aseeseen, pelätä maailmanloppua, valvoa öitään ilman apua, saati joutua manipuloivan kiusaajan kynsiin. Asetta kantava ihminen on aina arveluttava, siinä missä alkoholismi nuoren ihmisen, tai kiusaaminen kenen tahansa tavaramerkkinä. Kiusaaja joutuu aikuisena kokemaan painajaiset, joita kiusatulleen aiheutti. Ei toki vain kiusattu, joka kantaa näitä traumoja läpi elämänsä hänkin. Hän voi sentään hakea apua joutumatta kokemaan siinäkin häpeää. Hänellä on sentään toivon kipinä toisin kuin kiusaajalla.
Ei sellaista pidä edes yrittää esitellä uutena ideana tai innovaationa, joka ei liity omaan kulttuuriin ja kieleemme, omaan maailmankuvaamme. Siihen ei löydy edes oikeita symboleja ja kulttuuria sen sisällön avaamiseksi. Jos sellainen alkaa lähestyä, sitä ei voi avata demaripuolue kansallisena liikkeenämme. Ja ensin olisi pyydettävä anteeksi aiemmin tehtyjä virheitä, ja se on mahdoton tehtävä vanhoille puolueillemme.
Puolueinstituutio on tähän tehtävään liian hidas ja konservatiivinen, eikä meillä ole erikseen puoluetta uusien innovaatioiden avaamiseksi. Innovaatio ei ole kansanliike vaan muutaman promillen kokema ilmiö. Innovaatioyhteiskunta käsitteenä on omituinen kummajainen ja tapa suojautua innovaatioilta. Innovaatiota tavoitellessasi “sen saat mitä pakenet” ja lopputulos on käänteinen, konservatiivinen taantuma.
Kuusikymppiset twittaajat, sirkuttajat
Kun julkishallinnon asiat nousevat esille netissä, niiden sisältö ei kosketa ensimmäisenä eläkeikäistä twittaajaa, Facebook -kasvoja tai nopeita kommentteja Arizonan suunnalta. Kun vastapuolena on media, joka on muuttunut sosiaaliseksi ja yhteisölliseksi, keskiössä sähköinen osaaminen, yksilöä korostavaksi ja myös osaavaksi, jossa työ ja sen merkitys ei olekaan enää SDP:n vanhoissa arvoissa, vaan vallan muualla, ja jopa ihmisten pakonomaiset riippuvuudet kaukana puolueen takavuosien ohjelmasta, saati Forssan kokouksesta, sen on mahdoton muuttua joutumatta polaroituvan yhteiskunnan väärälle puolelle vedenjakajaa.
Tässä prosessissa yksi Jungner ei kesää tee vaikka ymmärtäisi kuinka hyvin mistä on kysymys. SDP antaa kasvot takavuosien “miltä me näytämme” -maailmalle, kun sellaista ei oikeasti enää ole, brändien aika on takana kansallisena ohjelmana, SDP:n suurena projektina hyvinvointiyhteiskunnasta. Politiikan vastaisuus osuu juuri demareihin.
Toki sama koskee takavuosien maalaisliittoa, ei toki keskustaa, siinä missä kokoomusta pelkona ajautua paikallisen palinin käsiin retorisena taitajana ja taitavana polarisoijana. Kun kaikki haluavat olla muodikkaasti populisteja, vain sen aidoin edustaja Timo Soini voi kerätä ääniä silloin, kun kaikki mikä liikkuu on populistista pulinaa, oli se ansaittua kritiikkiä tai uutta hakevaa idealismia. Tavoiteltaessa toivon kasvoja, ”Face of Hope”, luoti osuu omaan jalkaan.