23.05. 2022
Piispa emeritus Eero Huovista on haastateltu kirkon Kotimaa-lehdessä. Luin haastattelun sähköisestä lehdestä kirkolle veroni maksavana ja pohdin samalla, mikä merkitys kirkolla ja seurakunnalla on tämän päivän elämääni vain kuusi vuotta Eero Huovista nuorempana nojatulihaastateltavana.
Piispa emeritus Eero Huovinen on tavannut pitää Kirkkopäivillä nojatuolihaastattelun eli arvoja luotaavan haastattelun kiinnostavien vieraiden kanssa. Viime kerralla Jyväskylän Kirkkopäivillä 2019 hän haastatteli Björn Wahlroosia. Nyt Oulun Kirkkopäivien lauantai-iltapäivänä Huovinen itse siirtyi nojatuoliin haastateltavaksi.
Luin tuon Wahlroosin haastattelun. Olen lukenut lukuisia hänen haastattelujaan ja jonkun hänen kirjoittamansa kirjankin. Tunnen niiden kautta häntä hieman paremmin kuin omia sukulaisiani tai sisariani. On muitakin medioitten rakastamia haastateltavia, joita pidän ikään kuin läheisinä ja johtuen juuri medioittemme tavasta keskittyä yli viiden miljoonan suomalaisen ja lähes kymmenen miljardin globaalin kanssakulkijamme elämänkierron kuvaamiseen. Kutsumme heitä julkimoiksi ja se heitä myös viehättää osana vanhenemistamme. Kirkoilla ympäri maailmaa ovat omat erityisen näkyvät julkimot piispoista paaveihin ja moni heitä on muuttanut pelkillä puheillaan maailmankuvaamme. Enkä jopa enemmän kuin tiede ja taide yhdessä viihdeteollisuuden kanssa ja meillä veikkauksesta ja muista uhkapeleistä leipänsä ansaiten. Kukaan ei ole kai huomannut pohtia kirkollisveron rinnalle kulttuuriveroa, jonka suuruusluokka voisi olla lähellä vaikkapa EU:lle tai Natolle kohta maksamamme yhteisen veron poissulkien maataloustuet, joista jokapäiväinen leipämme ja ruokahuolto hoidetaan. Rukoillenhan se ei onnistu, vaikka senkin maataloutemme huolto ja hoito ansaitsee.
– Monet muistavat, että sinä tulet vierelle, katsot silmiin ja kysyt, mitä kuuluu. Mitä sinulle kuuluu? haastattelijana ollut Kuopion piispa Jari Jolkkonen tiedusteli kurottuen nojatuolistaan kohti Huovista katse entisen esimiehensä silmissä.
– 77 on lasissa ja kuolema on tänään lähempänä kuin eilen, Huovinen totesi.
Hän kertoi ottaneensa tavaksi kysyä suoraan ihmisiltä, millä tavalla nämä haluaisivat kuolla. Se toimii etenkin tilanteissa, joissa puheenaiheet ovat vähissä.
– Jonkinlainen uteliaisuus sen suhteen, minkälainen on elämän loppu, asuu minussa. Voi olla, että loppu voi olla vaikea, ahdistava ja masentava. Voi olla, etten ehkä itse kestä sitä. Jollain lailla se kuitenkin kiinnostaa minua. Tiedän samalla, että jos se huomenna sattuu kohdalle, voin joutua perumaan puheeni. Loppu voi olla niin vaikeaa, ettei siitä kannata olla kiinnostunut, Huovinen pohti.
Jätän tämän pohdinnan omalla kohdalla vähemmälle kysymykseen, mitä sinulle kuuluu. Kaikki mikä ääneen puhutaan, vastattiin lapsena ja siirryttiin seuraavaan kysymykseen. Kuoleman pohtiminen ensimmäisenä on kirkonmiehen aiheena ymmärrettävä. Tavallinen kuolevainen kun tahtoo liittää kirkollisveronsa hautausmaiden ja kalmistojen sekä muiden kirkollisten instituutioiden hoitoon sekä rippikoulun käyneinä ja luterilaisen kirkon koruttomat sakramentit suorittaneena muutamaan tapahtumaan, ellei nyt ole tapana piipahtaa joulukirkossakin. Kirkollisvaalit olen yleensä kiertänyt, olkoonkin että kerran olen ollut kyllä ehdokkaana seurakuntavaaleissa. Sain muutaman äänen ja olin niistä ylpeä ja yllättynyt.
Piispa ei voi kertoa kunnollisia vitsejä
Jolkkonen kyseli Huoviselta tämän lapsuudesta Stadin kundina. Piispa emeritus totesi, että lapsuus on jättänyt häneen taipumuksen velmuiluun. On tarve tehdä jekkuja.
– Piispan hommassa se on tietenkin vaikea piirre. Minulla on ollut aina halu tehdä yllättävää, tulla sisään takaovesta ja kertoa vitsejä. Piispa ei tietenkään voi kertoa vitsejä, ainakaan semmoisia kunnollisia vitsejä.
Oman lapsuuteni kuvaaminen jätin jopa vuosi sitten kirjoittamissani muistelmissa pohtien enemmänkin sukuni tarinaa ja sen dramaattisimpia vaiheita kirjaten. Luostarilaitokselle veronsa maksaneet lampuoidit olivat metsineen ja viljelmineen, kaskipeltoineen ja tervahautoineen, purjekuntineen ja suurine veneineen kirkkoa hyvinkin lähellä jo ennen sen rantautumista suomalaiseen maaseutumaisemaan. Kloster sukuna piti yllä siten hiven samoja ilmiöitä, johon seurakunnan osallistuivat koulutuksessa ja sosiaalityössä, pyhien menojen ylläpidossa kuin mitä seurakunnan myöhemmin ennen kuntiamme ja valtiolle maksettuja verojamme. Vitsit olivat kuitenkin vähissä myrskyssä venettä repien tai tervahautaa polttaen. Se että suurin purjekunnan veneistä hukkui Kallaveteen juhannuksena 1850 lopetti loputkin vitsailut.
Lapsuuden varjopuolena Huovinen totesi olleensa nykymittapuun mukaan koulukiusattu poika.
– Olin papin poika ja minulle puettiin golfhousut. Väkivaltaisestikin minua lyötiin. Koulussa olin arka ja sivussa oleva. Jotenkin olen siitä päässyt elämän aikana yli. Se antoi rokotuksen elämän vaikeuksia kohtaan, Huovinen sanoi ja huomautti, että hänestä koulukiusaamiseen tulee kuitenkin aina puuttua.
Koulukiusaaminen kuului oman aikani lapsuuteen ja sitä jatkui toki kansakoulun jälkeen aina lukiovuosiin. Sen jälkeen kiusaajia on tavannut myös työpaikoilla mutta heidän kohtalonsa on ollut aina enemmän tai vähemmän surullinen. Kiusaajat olisi saatava ajoissa hoitoon. He kun käyvät kalliiksi yhteiskunnalle ja itselleenkin. Kiusaaminen kuuluu protestanttisen kirkon oppeihin ja jos joku oli kiusattu niin varmasti Jeesus ristiään kantaen. Me siis tavallaan luomme kiusaamiskulttuurin osaksi kristityn elämää ja lauloimme rippikoulussa ”matolauluksi” kutsuttua: ”Mitä vaivainen on mato matkamies maan”. Se oli lopulta ainut virsi, jonka myös opimme ja sitä yhtenään toistelimme. Syntyi vaikutelma kristityn vaelluksesta ja sen vaivoistamme. Sitä syvennettiin Oulun yliopiston kovin laestadiolaisessa ilmapiirissä.
Jos ei onnellisia, niin ainakin kiitollisia
Jolkkonen tahtoi tietää, mahtaako Suomen jatkuva päätyminen maailman onnellisimmaksi kansaksi kansainvälisissä mittauksissa olla luterilaisuuden ansiota vai ollaanko täällä onnellisia luterilaisuudesta huolimatta.
– Luterilainen piirre on se, että julkisen vallan tehtävä on huolehtia köyhistä, syrjäytyneistä ja elämän kelkasta pudonneista. Se ei ole yksityisen hyväntekeväisyyden varassa. Se on yksi tekijä.
– Jos ei aina olla onnellisia, pitäisi ainakin olla kiitollisia siitä, miten hyvin me on selvitty ja miten hyvin meillä asiat on. En väistä sitä, että väestöstä kymmenen prosenttia on niitä, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella. Sitä joukkoa ei pidä unohtaa. Mutta kokonaisuudessaan suomalaisten elinolot ovat uskomattoman hyvät.
Suomi on maailman onnellisin maa koska sillä kymmenellä prosentilla ei muuta mahdollisuutta olekaan. Jos toimeentulo on kortilla ja työttömyys vaivaa on muutettava asennettaan onneen. Onnettomia ovat lopulta sellaiset meistä, joilla on siihen varaa. Siis varaa valitella ja hakea itselleen aiempaakin parempaa elintasoa ja palveluja. Sitä kutsutaan tasapainon eli balanssin tavoitteluksi ja se tunnetiin jo vuosisatoja sitten selittäen juuri näitä vinoja vastausjakaumia, jossa köyhien ja syrjäytyneitten asema näytti vastauksissa olevan positiivisempi kuin varakkaiden ja hyvin palveluiden vieressä asuvien vastaukset. ”Happamia sanoi kettukin pihlajanmarjoista”.
Kaikki ovat kirkon jäseniä, vain etuliite vaihtelee
Entäs sitten kirkko, jonka jäsentilastot sen kun laskevat? Miten onnelliselta sen tulevaisuus näyttää?
– Alkuun Jeesuksella oli 12 seuraajaa, Suomessakin heitä on nykyään 4 miljoonaa. Kehitys on ollut semmoinen, että mikä tahansa yritys olisi kiitollinen siitä markkinaosuudesta, Huovinen täräytti.
Huovinen muisteli, että Kotimaan entinen päätoimittaja Jaakko Elenius käytti sanaa paniikkiprotestantismi. Se tarkoittaa Huovisen tulkinnan mukaan sitä, että kun kirkon jäsenmäärä on 66 prosenttia kansasta, aletaan puhua romahduksesta, vaikka muut organisaatiot voivat vain haaveilla moisista määristä.
Huovisen mielestä pitää olla optimisti. Hän esittikin myönteisen tavan ajatella ihmisten kohtaamista:
– Minua vastaan tulee kirkon nykyisiä, entisiä tai tulevia jäseniä. Ne ovat kaikki kirkon jäseniä, niillä on vain erilainen etuliite.
Huovinen puhuu kuten menestyvän firman ja teollisuuslaitoksen eläkkeelle jääneen toimitusjohtajan kuuluukin puhua. Samoin voisi veistellä myös maakuntahallinnon eläkkeelle jäävät tulevat vetäjät rinnan EU:n budjetista elantonsa hankkivat virkamiehet ja meppimme. Toki mukaan mahtuvat myös monet menestyvän kunnan ja etenkin kaupungin johto ja vielä hetki takaperin Venäjän oligarkit ja kirkon johdossa toimiva ortodoksisen synodin johto. On osattava lyödä samaa rumpua valtion johdon kanssa ja käynnistäen sen jo 1700-luvulta alkaen. Protestanttina Venäjällä ei oikein tänään menestyisi. Ei myöskään aikanaan kommunistien ottaessa siellä vallan ja luostarilaitoksenkin joutuessa ryöstetyksi. Huovisen tapa kohdata ihmisiä muistuttaa erästä tsaaria ja hänen tapaansa kohdella kirkkoaan ja hoitaa näin oman ”kirkkonsa” jäsenten kuuliaisuus. Näin voi saada historiassa myös nimensä eteen epiteetin ”Suuri”.
Kärsimyksen sanoittaja
Piispa Jolkkonen totesi, että vanhemman polven teologit muistavat Eero Huovisen dogmatiikan opettajana. Suuri yleisö tuntee hänet parhaiten kuitenkin lohduttajana ja kärsimyksen sanoittajana. Huovisen uran varrelle on sattunut monia raskaita onnettomuuksia, kuten Konginkankaan onnettomuus, Estonian uppoaminen ja Thaimaan tsunami.
– Mikä on tuntunut järkyttävimmältä, Jolkkonen kysyi.
– Olen varovainen panemaan kärsimyksiä järkyttämisjärjestykseen. Joskus voi yhden ihmisen maailma romahtaa ilman, että kukaan sitä näkee. Kärsimykset ovat aina ainutkertaisia. Vaikeimpia kokemuksia olivat tsunamissa loukkaantuneet ja yksin jääneet lapset. Näitä lapsiahan ei voinut mennä lohduttamaan, koska heillä oli tukenaan osaavaa matkatoimistoväkeä. Mutta pelkästään lasten kohtalon katseleminen oli vaikeimpia mieleen painuneita asioita, Huovinen kertoi.
– Onko kärsimyksen kohtaaminen muuttanut sinua paremmaksi tai pahemmaksi ihmiseksi, Jolkkonen tiedusteli.
– Ehkä hiljaisemmaksi. Kärsimyksen vieressä pitää ensisijaisesti olla hiljaa. Me helposti lähdemme lohduttamaan puhumalla päälle sen sijaan, että jäisimme kuuntelemaan, mitä kärsivä haluaa itse sanoa. Pitää olla korvat auki ja suu kiinni. Se ei ole kovin helppoa, Huovinen sanoi, katsoi Jolkkosta tiukasti silmiin ja tokaisi:
– Pulputtavat papit on vaikea laji.
Pulputtavat papit ovat todellakin vaikea laji siinä missä tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Tällaisina aikoina sovittelevilla ihmisillä ja ajatusten esittäjillä ei ole oikein tilaa majatalossa. Niinpä kaltaiseni ihmiset helposti vaikenevat ja jättävät estradit räyhähengille ja näille pulputtajille. Täytyy tyytyä nykyisen työelämän typeryyteen, menetettyihin mahdollisuuksiin. Jotkut jopa huolestuvat, kun maan hiljaiset ja ujot vaikenevat. Toisaalta paluuta entiseen ei sitäkään ole, jolloin vaikkapa sotarikoksiin syyllistyneet ovat ylittäneet Venäjällä moraaliset rajat ja heidät on siitä tuomittavakin. Tässä maailmassa Patriarkka Kirill tulee avustaneeksi sellaisia voimia, joita ei saa sivuuttaa, olkoonkin että sotarikollinen saa harvoin tuomion. Liberalismi on sekin vielä tarpeen eikä kansallistunnetta tule jättää oikeistoradikaalien yksinoikeudeksi. Paljon kärsineet eivät jaksa enää edes puhua, saati hakea apua kirkolta.
Kiitollisuus on tullut lahjana
Keskustelun päätteeksi Jolkkonen ja Huovinen palasivat kiitollisuuteen. Jolkkonen tahtoi tietää, mitä Huovinen ajattelee siitä, että kristillistä spiritualiteettia kannattelee kiitollisuus.
– Viimeisen viiden vuoden aikana vähitellen on alkanut pulpahtaa oman mielen pintaan tunto, että olen oikeastaan aika kiitollinen mies. Virassa olin usein stressaantunut, ahdistunut, väsynyt ja epätoivoinen enkä tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Nyt, suunnittelematta ja tilaamatta, anomatta ja pyytämättä, on ruvennut tuntumaan siltä, että saan olla kiitollinen monista asioista. Se on tullut lahjana jostain ja yllättänyt minut, Huovinen sanoi.
– Mistä olet kiitollinen, Jolkkonen kysyi.
– Kehtaakohan sitä sanoa… Luultavasti Jumalasta.
– Ja kirkkopäiväyleisö on kiitollinen sinusta, piispa Jolkkonen päätti haastattelun.
Oulun teatterin suuren salin täysi kirkkopäiväyleisöä nousi seisomaan ja puhkesi aplodeihin.
Eero Huovinen otti suosionosoitukset vastaan pää painuksissa ja lausui lopuksi siunauksen.
Lue lisää Kirkkopäiviltä:
Tansanialainen piispa Andrew Gulle Kirkkopäivillä: ”Voimme tulla myös tänne opettamaan teitä”
Kristittyjen Elokapinan aktiivi: ”Olemme viljelleet tuhoa ja varjelleet omaa egoamme”
Voit lukea myös humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden, maantieteilijöiden ja aikatieteilijöiden tutkimuksia. Jos kohdalle osuu poikkitieteinen kirjoitus, jossa robotiikka on avustanut kirjoituksen eteesi liki huomaamatta, älä jätä sitä lukematta. Tutkimusten tulokset eivät ole koskaan tutkijoiden mielipiteitä. Ei edes valistuneita sellaisia. Lue tieteen tuloksia ja jätä mielipiteet muille.