Suomen Nato jäsenyydestä on puhuttu kaikkien demari presidenttiemme aikana ja toki jo ennen sitäkin. Kekkosen jälkeisessä Suomessa tästä aiheesta puhuminen oli turvallisuusriski. Oikeammin vasta kaksivaiheisesta presidenttivaalista ja Martti Ahtisaaren valinnan jälkeen Nato nousi keskusteluun, jossa mukana oli toisena osapuolena Elisabeth Rehn.
Ahtisaari sai jyrkimpien Nato vastustajien äänet. Tästä huolimatta juuri Ahtisaaren aikana meillä käynnistettiin rauhankumppanuus Naton kanssa ja osallistuimme kriisinhallintaoperaatioihin entisen Jugoslavian alueella. Suomen armeija länsimaalaistettiin ja muokattiin myös ulkoisesti yhteensopiviksi Nato-joukkojen kanssa. Se näkyy jopa pukeutumisessa.
Tuli tavaksi puhua töpselistä, joka asetetaan seinään ja olemme Natossa.
Ahtisaari oli amerikkalainen diplomaatti Suomen presidenttinä. Ei toki viipurilainen syntyjään, saati kansakoulunopettaja taustaltaan. Hän sai toimistaan globaalissa maailmassa rauhan Nobelin. Hän oli sen ansainnut toimistaan maailmalla.
Jostakin syystä vaiheessa, jossa Neuvostoliitosta eronneet maat liittyivät Natoon, Suomi sanoikin ei Natolle. Taustalla vaikutti Itä- ja Keski-Euroopan entisten kommunistimaiden tapa toimia. Se ei kuulunut Suomen tuon ajan ohjelmaan ensinkään. Näin siitä huolimatta, että juuri tuo hetki olisi ollut sopiva liittyä Naton jäseneksi. Suomalainen typeryys on joskus hämmentävää.
Kaikki puolueet olivat jäsenyyttä vastaan. Vain piskuinen puolue ja Risto E.J. Penttilä sekä Jukka Tarkka puhuivat Natosta. Näin tämä ilmiö leimattiin myös mahdollisimman marginaaliseksi muiden, suurempien asioiden rinnalla. Samalla siitä tuli osa suomalaista sisäpolitiikan puuhasteluamme. Urho Kekkosen varjo oli osa suomalaista elämää vuosikymmenet.
Mitä me siellä teemme, mitä me sieltä saamme, kyseli myös Mauno Koivisto ikään kuin kyseessä olisi ollut maatalouspoliittinen pohdinta ja kehitysaluetukien jaosta ja mitä pienellä maalla nyt voisi olla saatavaa tällaisesta globaalista liitosta.
Tyypillisiä tuon ajan keskustelijoita olivat Erkki Tuomiojan kaltaiset henkilöt, joiden ylimielinen asenne näkyi kaikessa muussakin Amerikkaan vähänkin viittaavassa. Keskustelua piti yllä Max Jakobson ja hänen ”Nato-seuransa” ikään kuin tuon ajan leffasta ja seiväshypyn menestyksestä syntynyt vanhojen herrojen ”Hiljaisten seiväshyppääjien kerho” Mika Waltarin kirjoittamana ja alakaneettina tuon ajan Komissaari Palmu elokuvissamme.
Mihail Gorbatsov vieraili maassamme, käväisi myös Oulussa ja ojensimme hänelle Nokian kännykän soittaa Kremliin. Hän vaikutti hyväntahtoiselta herralta, kaukana sellaisesta KGB:n agentista, joka niin ikään vieraili yhtenään Turussa myös yliopistossamme kummikaupunkimme Pietarin pikkuvirkamiehenä. Kyse oli Putinin vierailuista Turussa. Ei häntä miksikään silloin noteerattu. No nyt on pakko. Ottakaa kaikki vieraanne vakavasti, jolloin säästytte myöhemmiltä murheiltanne.
Jostakin syystä vielä 2000-luvun alun Nato keskustelumme jakautui kahtia vaikka todellisia erimielisyyksiä ei oikeasti ollutkaan. Presidentti Tarja Halonen epäili yhdessä Erkki Tuomiojan kanssa, kuinka pääministeri Paavo Lippunen yrittää ujuttaa Suomea Natoon. Tämä keskustelu oli käyty varmaan jo aikana, jolloin nämä nuoret tapailivat toisiaan. Halonen tapasi Putinin moneen kertaan ja piti mukavana miehenä. Ei sellainen mies maailman rauhaa järkytä, omastamme nyt puhumattakaan. Viisasteli kahakoista Suomen ja Kiinan rajalla.
Niinkin myöhään kuin vuonna 2007 Suomi eli omassa ajassaan ja maailmakuvassa, jota ravisteli Jyri Häkämiehen hurja mainita Suomen turvallisuushaasteesta kolmella sanalla ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”. Puhe sai presidentti Halosen järkyttymään. Edes Georgian sota ei avannut suomalaisten silmiä. Talvisota oli jatkosotineen jotenkin unohtunut. Olisiko tähän hajoavaan suurvaltaan jotenkin reagoitavakin? Muistettava millaista on olla hajoavan suurvallan jäsen tullen rajan yli jouluostoksille Suomeen pilkattavaksi.
Kun Sauli Niinistä lopulta valittiin presidentiksi, vastaehdokkaana oli nykyinen ulkoministerimme Pekka Haavisto. Hän jos kuka oli Nato-jäsenyyttä vastaan. Toki näin oli myös vaalit voittanut Niinistökin. Jyrkimmin kuitenkin ehdokkaistamme Paavo Väyrynen ja Paavo Arhinmäki. Paavo pyrkii taas kerran Keskustan puoluejohtajaksi. Hän sai presidentinvaaleissa kuusi prosenttia äänistä. Samaan pääsi myös aikanaan Paavo Lipponen. Kansan tuki takana.
Vain demareiden konkarit Liisa Jaakonsaari ja Lasse Lehtinen yrittivät saada aikaan keskustelua Nato jäsenyydestämme. Jaakonsaari veisteli, kuinka Nato on sumalaisten salarakas. Siihen oli toki hyvä ja lämmin suhde, mutta tuosta suhteesta ei poliitikot saaneet sanallakaan mainita. Syntyi käsite optiosta.
Kun avainpoliitikot ovat jotain mieltä myös kansalaismielipide pysyi kovin varauksellisena tuohon salarakkaaseen. Niinkin myöhään kuin vuonna 2014, Venäjän ja Putin miehittäessä Krimin ja osallistuessa Itä-Ukrainan sotaan, maamme avainpoliitikot pysyivät omituisen vaitonaisina. Kun kyselin tätä omituisuutta medioittemme kautta ja blogeissani, kirjoissani, niitä ei julkaistu lainkaan. Mikä maatamma vaivasi ja kuka sitä vei suuntaan, joka oli lapsenkin havaitsemana omituinen?
Sama ilmiö oli havaittavissa Urho Kekkosen aikoihin, jolloin Neuvostoliitosta ei saanut mainita sanallakaan sellaista, joka loukkasi mahdollisesti UKK:n luomaa pelon ilmapiiriä ja niitä valheita, joista olimme yksimielisen hiljaa. Sama päti myös Suomen Kuvalehteen, josta nyt voi lukea samat asiat, jotka kirjoitin aikanaan kirjoissani. Mikä sai hybridiyhteiskunnan kouristelemaan ja miten utopioista tuli yllättäen dystopioita.
Kuka vastaa siitä, että menetimme kokonaisen vuosikymmenen? Kymmenen vuotta ja yhtä monta hallitusta. Nyt pandemia pitää hallitusta pystyssä sodan ohella. Pelko on se, joka yhdistää kansaa.
Kun nämä pelot kirjoittaa kirjojensa kansilehteen, kirjojen otsikoiksi, miksi niihin on niin vaikea vastata? Viekö se vallan vastaajalta?
Suomen Kuvalehteä lainaten tänään tilannekatsaus on muuttunut ja Helsigin Sanomien kuukausiliite kertoo, suora lainaus presidentti Sauli Niinistön lausunnosta ennen edellisiä presidentinvaalejamme:
Niinistö toisti kielteisen kantansa, koska jäsenyys voisi vetää Suomen osalliseksi konflikteihin, mutta jatkoi ääneen ajattelua: ”Jos spekuloida täytyy, niin jos kävisi niin, että syystä tai toisesta Venäjän ja Euroopan Unionin välit kiristyisivät, jolloin Venäjä alkaisi ymmärtää, että EU ja sen jäsenmaat, Suomi mukaan lukien, on samanlainen vihollinen kuin Nato, niin silloin jos me joutuisimme tällaiseen tilanteeseen, jolloin me tavallaan olemme sen leiman otsaamme saaneet, se on siihen lyöty, niin silloin me joutuisimme kyllä miettimään minusta hyvin vakavasti Nato-jäsenyyttä, jos se etu, joka meillä tavallaan tällä hetkellä on, olisi menetetty”.
Totta. Jo lapsena opimme kuinka kaveri joka vie karkkimme ja syö ne, on tehnyt jotain sellaista, jonka perään on turha itkeä.
Niinistön profetia on juristin maalailema tapa kuvata kuinka Natoon voi liittyä, kun valtaosa kansasta sitä haluaa tai lopulta vaatii ja syynä ovat sellaiset tekijät, jotka hän on jo profetiassaan kuvannut. Pelkkä EU jäsenyys ei riitä, optio on liian vähän, sota Euroopassa ja talvisota 1939 ovat opettaneet, ettei meillä ole varaa jättäytyä yksin ja luottaen lapsen tapaan pelkkään hyvään onneen ja syrjäiseen sijaintiin.
Kansan enemmistö kääntyi nopeasti Ukrainan tapahtumien seurauksena Nato-jäsenyyden taakse, ja se ratkaisi myös politikkojemme tavan toimia. Naamiot oli riisuttu Nato-jäsenyyden kannalle, ja poliittinen eliitti riensi oman kansansa perässä.
Sen juoksun keulilla on kokoomus ja tämän edun se voi pitää jopa muutaman kuukauden, olettaen että edessä on Turkin rinnalla Yhdysvallat ja myöhemmin myös heidän vaalinsakin. Kaikki me olemme sodan syttyessä lopulta yksin ja ratkaisevaa on, miten olemme omat asiamme hoitaneet rauhan aikana. Menetettyjä vuosikymmeniä ei sallita.