27.06.2022
Viimeisimmän tänään medioista luettavan tiedon mukaan puolueittemme jäsenmäärä on edelleen vähentynyt ja on nyt noin 190 000, josta valtaosa keskustalaisia. Ilmiö muistuttaa pienten seutukuntiemme tapaa menettää luonnollista tietä ikääntyvää väestöään, kun samaan aikaan uusia ei ota syntyäkseen.
Niinpä tilaisuus, jossa läsnä on noin sata suomalaista, heistä kaksi kuuluu johonkin poliittisen liikkeeseen, eli puolueeseen, on sen jäsen. Jos tuossa tilaisuudessa on runsaasti nuoria, muualla kuin maaseudulla järjestetty, vielä sata ei riitä siihen, että mukana olisi myös jonkun puolueen jäsen.
Vielä 1980-luvun puolella noin puoli miljoonaa suomalaista kuului johonkin poliittiseen puolueeseen jäsenenä. Mitä on tapahtunut demokratialla ja puoluelaitoksellemme? Kuka sen otti ja tärveli?
Pitäisikö tästä poliittisten liikkeittemme kriisisitä olla huolissaan? Riittääkö että hoidamme asioitamme mielenosoitusten avulla ja yhä vaikeammaksi käyvän yhteiskuntamme demokratiaa yhden asian liikkeinä? Olemmeko menossa varmasti oikeaan suuntaan, kun liittymisemme Natoon hoidetaan itsenäisyyttämme koskevana kysymyksenä galluplukujen avulla sekin.
Nyt Natoon menijöitä olisi jo yli 80 % mutta jostakin syystä Madridin kokous huomenna saattaa osoittaa meille Turkin tavat ja Naton säännöt. Muutenkin Eurooppa Venäjästä katsoen on sen rajalla lounaassa kovin erilainen kuin luoteessa.
Yhdysvalloista taas pohtien ilmansuunnat voivat mennä hyvinkin vaikeaksi tulkita Eurooppaa ja sen koillista tai kaakkoiskulmaa. Noinkohan mahtavat siellä erottaa käsitteet Balkan ja Balttia? Ero kun on liki sama kuin meiltä katsoen Yhdysvallat ja Amerikka koillista ja kaakkoa vertaillen. Siis vaikkapa Floridaa ja Kanadan puolella ranskankielistä rannikkoa Quebeciä. Jos olet vieraillut, olet ehkä havainnut eroja.
Jättivaltio Venäjäkin vaihtelee melkoisesti vertailtaessa Tyynen valtameren puoleisia alueita Itämeren ja Mustameren suunnalla oleviin rajoihin ja valtioihin sekä sieltä löytyviin naapureihin. Hyvinkin voi Turkilla olla siellä omia menneen maailman ja tämän päivän ongelmia hoidettavana ilman Natoakin tai sen apua hakien.
Suomi on pieni mutta pinta-alaltaan suuri maa. Saaria ja järviä enemmän kuin missään muussa maassa maailmalla ja pituutta sama kuin Tanskasta Italiaan ajelisit.
Kun itärajalla on Venäjä, siitä on riittänyt nyt puhetta ja pulinaa. Venäjä kun vaikuttaisi käyttäytyvän tavalla, jossa se vaikuttaisi pelkäävän koko ajan rajojaan tai hakisi 1400-luvun muistoissa eläen mir kyliensä yhteisöllistä paratiisia. Mukana kun tulisi myös tuon ajan sosiaaliset rakenteet ja talous, öljyä ja kaasua naapureille jakaen ja siitä laskuttaen, odottaen kuinka ikirouta samalla Jäämeren rannoilla sulaa ja kuplii lisää kaasuja ilmakehään.
Suomella on kuitenkin, ainakin toistaiseksi, parlamentarismi ja siellä poliittiset liikkeemme, puoluelaitokset. Edustajamme pitävät siellä puheitaan ja miljoonan puheen raja on menossa sekin rikki. Kymmenen eniten puheita pitäneitten joukkoon ei mahdu yhtään kokoomuslaista ja lähinnä tätä on Ben Zyskowicz yhdentenätoista ja 3549 pidetyllä puheellaan.
Ben on kokoomuslaisista edustajistamme siis suulain ja samalla hänen heittonsa puheitten lomassa ovat nasevia ja häntä voisi kuvata oman puolueensa terävä-älyiseksi isähahmoksi, ellei sitten ala hakea venäläiseen tapaan kirjallisuudesta ja tässä tapauksessa Aleksis Kiven seitsemästä veljeksestä kansanomaisia persoonallisuustyyppejämme.
Toki tavaksi on tullut ennenkin vertailla jopa maakuntiemme stereotyyppejä joko Seitsemään veljekseen tai vaihtoehtoisesti Tuntemattoman sotilaan persoonallisiin maakuntakuvauksiin, sotamiehiimme näitä maakuntien ominaisuuksia stereotypioina istuttaen.
Kymmenentenä listalle mahtuu Toimi Kankaanniemi, jonka muistamme niin kristillisenä kuin perussuomalaisena edustajanamme. Puheita on tilastoitu 3772 kappaletta ja Toimi muistetaan myös ministeriajoiltaa Esko Ahon hallituksessa ja taisi olla joku kaikille miehille yhteinen naisseikkailukin, jonka luonteesta ei voi sanoa sen enempää kuin kesäisistä medioistamme ja leijonan jäljistä hiekassa.
Olen molempien kanssa, Benin ja Toimin, keskustellut ja pidän heitä miellyttävinä ihmisinä, mutta myös asiansa osaavina puolueensa isähahmoina niin vaadittaessa. Herrasmiehiä viimeisen päälle ja esimerkillisiä asiansa osaajia.
Olen Beniltä usein kysynyt, miksi hän ei huoli itselleen ministerin salkkua ja saanut saman vastauksen kuin muutkin kyselijät. Olen ottanut siitä oppia. Uskottavinta on vältellä ikäviä kyselevät kertomalla migreenistä. Ben on ainut, joka lähettää tutkijoille kyselyihin, paitsi vastaukset, myös kiitokset. Se on harvinaista herkkua Suomessa.
Heti Toimin jälkeen listalla on peräti neljä puhelijasta kommunistia, vieläpä aitoja ja oikeita aikansa ääriryhmän edustajia ja änkyröitä, Neuvostoliitosta aikanaan paljon hyvää löytäneitä. Nyt voisi olla jo vähän vaikeampaa Putinin Venäjästä.
Mukana on myös ainut listalle sopinut nainen, Marjatta Stenius-Kaukonen sekä 3800 puhetta. Hänen taakseen jää muutamalla puheella Lapin oma kasvatti Esko-Juhani Tennilä. Eskoa retuutettiin aikanaan omassa puolueessa ja hän piti päänsä ja paikkansa pohjoisen rehdin kansan tuella.
Esko-Juhanin ja Marjatan jälkeen tulevatkin sitten Ensio Laine ja Pentti Tiusanen. Nykynuoriso ei näitä äärivasemman siiven ahkeria puheenkäyttäjiä muista. Ensio ehti puhua 4204 kertaa ja Pentti peräti tuhat puhetta enemmän. Noinko olisivat pitäneet puheistaan lukua?
Mauri Pekkarinen on keskusten puheliain edustaja, vaikka itse olisin odottanut ystäväni Sirkka-Liisa Anttilan ottavan tämän paikan Forssalle. Toki Maurikin on tuttu pitkältä ajalta ja etenkin Brysselissä häntä tavaten myös ennen nykyistä virkaa siellä.
Pekkarinen on aikaansaava ja turhaan häntä nimiteltiin siltarumpu poliitikoksi Jyväskylästä. Sain hänet kerran houkutelluksi myös MTT/LUKE tilaisuuteen ja aiheena tietysti maaseudun ja maatalouden ohella ympäristökysymykset. Ihmetteli mihin oli tullut.
Oli käynyt moneen kertaan toki yliopistomme, mutta tämä laitos oli hänelle tuntematon Lounais-Hämeeseen piilotettuna. No niin oli aikanaan minullekin ja monelle muulle. Johannes Virolainen oli saanut ajatuksen hajasijoittaa Helsinkiin ahdettuja laitoksia maaseudulle ja tämän maataloudesta vastaava laitos nyt vaikutti juuri sellaiselta.
Suostuivatkin vielä siihen ja muuttivat Jokiosiin, ikivanhan komean kartanon maille. Willebrandien ja Mannerheimien sekä ties kenenkä aikanaan asumaan ja josta sikisi myös Wahren ja Forssan kaupunki. Se oli pihtisynnytyksellä tehty yhdyskunta Loimijokilaakson vaatimattoman kosken partaalle. Monen maakunnan rajalla, Turun, Tampereen ja Helsingin kolmion keskustassa, kilpailu on kertomattakin melkoisen ankara.
Kun kaikki ilmansuunnat ovat vain kilpailijoita esitteleviä, elämä muuttuu ahdistavaksi. Siitä on turha mennä Turkuun, Tampereelle, Helsinkiin, saati Hämeenlinnaan tai Lahteen valittamaan. Poriin ja Satakuntaan menevä tie ei ole kenellekään ilman rautatietä uskottava teollinen ympäristö. Siitä puhuminen eduskuntatalossa olisi koominen yritys oikoa joskus tehtyjä virheitä keinotekoisia rajoja vedellen kartalle. Aluetieteet ja aikatieteet eivät ole suomalaista osaamista. Niiden tarkoitus, rajojen, ei ollut yhdistää vaan erottaa nämä alueet toisistaan. Tällainen puhe on vielä eduskuntatalolla pitämättä.
Viiden kärki syntyy sitten vennamolaisista ja mukana on yksi yllätyskin. Sulo Aittoniemen jykevän hahmon kaikki muistavatkin ja miehen tavan olla myös tarvittaessa hiljaa.
J. Juhani Kortesalmi valittiin Oulun vaalipiiristä ja oli uskollisin aseenkantaja Veikko Vennamolle myös aikana, jolloin Kekkosen valinta vaati seteliselkärankaisia ja ties mitä konnuuksia. Oulun suunnalta meillä oli parhaimmillaan hyvinkin puolenkymmentä yliopistomme edustajaa, joiden eteen teimme myös työtä puoluerajoista piittaamatta. Kaikki kun edustivat omaa talousaluettamme ja myös Lappia sekä yliopistomme kampusta. Niin myös J. Juhani.
Kortesalmi jatkoi uraansa Mikkelin maaherrana ja tuolloin valmistui myös väitöskirja porotaloudestamme ja dosentuuri samalla. Sen sijaan SMP:n raunioille puolueensa perustaneen Timo Soinin tarina vaatisi minulta kirjan kirjoittamista aloittaen listan kärkihahmosta.
Kaikkihan nyt sen ymmärtävät, että keulapaikka kuuluu ilman muuta Veikko Vennamolle 13540 puheelle. Välillä tosin Veikko kantaen uloskin puheripulin yllättäessä.
Soini taas oli minua selvästi nuorempi ja Veikon oppipoika puoluetoimistosta. ”Aivan oikein Timo mutta päinvastoin”. Tuo nyt jäi mieleen nuoren oppilaan pyrkiessä antamaan ohjeita opettajalleen, tullineuvos Veikko Vennamolle. Pekka Vennamo ei kymmenen listalle päässyt eikä myöskään hänen kummisetänsä Johannes Virolainen. Karjalan poikia kaikki ja samasta Viipurin lukiosta kuten myös Martti Ahtisaarikin. Vihoittelivat toisiaan suomalaiseen tapaan yhteiset juuret tuntien.
Veikko Vennamon opin tuntemaan jo hyvin varhain lapsena kulkien hänen mukanaan Kuopion vaalipiirissä samalla runoja lausuenkin. Olin mukana myös uuden puolueen perustamistilaisuudessa Pieksämäellä 8-vuoden iässä vuonna 1959. Olen siis nähtävästi ainut elossa oleva SMP:n ja perussuomalaisen puolueen perustajajäsen.
Jo lapsena Veikon puhetyyli ja tapa saattaa kuulijansa hurmokseen tarttui myös lausuntatapaani, olkoonkin että sitä piti korjailla ottaen huomioon ikäni ja runojen luonne ja sisältökin. Ensimmäisen tutkielmankin tein aikanaan Oulun yliopistossa juuri SMP:n äänestäjistä Kuopion vaalipiirissä. Eivät he olleet niinkään maalaisliittolaisia kuin korpikommunisteja vuonna 1970.
Se oli mielenkiintoinen havainto siinä missä opiskella tietokoneen käyttö paremmin kuin samaan aikaan virheitä vaaliyönä tehnyt tamperelainen professori Risto Sänkiaho omine ennustuksineen. Ne menivät harakoille.
Hän kun ei voinut uskoa, että jonkun puolueen kannatus muuttuu tuhansia prosentteja. Siinä meni ennusteet sekaisin ja oikean ennusteen antoi sitten puolueen värikäs puoluesihteeri Pohjois-Karjalasta, mopollaan kenttää kiertänyt Eino Poutiainen. Poutiainen valittiin hänkin tuolloin eduskuntaan.
Yksi joukosta vielä puuttuu eli toiseksi eniten puheita pitänyt edustajamme. Hän ei ehtinyt olla kovin montaa vuosikymmentä edustaja mutta puheita riitti ja ne olivat täyttä asiaa ja kovalla äänellä kerrottuja.
Kyse on 7566 puhetta pitänyt tiedekuntamme dekaani, professori Erkki Susi Pulliainen Oulusta.
Erkki puhui aina kovalla äänellä, ja nyt eläköidyttyään myös eduskunnasta, on alkanut kirjailijaksi. Kuluvan vuosituhannen aikana hän on ehtinyt kirjoittaa peräti 23 monografista kirjaa. Niiden hinta vaihtelee vajaasta kymmenestä eurosta 35 euroon ja mediahinta on vajaa 20 euroa. Kannattaa siis etsiä ja ostaa.
Ne kun kertovat paitsi susista myös luonnosta, ahneudesta, lähiruuasta, bioenergiasta, finanssikriisistä, yhteisvastuusta, hallitusohjelmasta 2011, globalisaatiosta, Lapista, peltopyystä, Nafta Natosta ja tietysti pedoista yleensäkin ja koirasta erikseen.
Vertailin omia kirjojani Erkin kirjoihin ja tein merkittävän havainnon. Olen samaan aikaan vuosikymmenen kuluessa kirjoittanut hieman Erkkiä enemmän, kirjat ovat kolme kertaa enemmän tekstiä sisältäviä, kooltaan ja myös nelivärikuvitukseltaankin johtuen melkoisen paljon kalliimpia, mediaanihinta noin 60-70 euroa. Hinta ei ole laskenut, pikemminkin noussut vuosien myötä. Ne eivät ole viihdekirjojamme.
Kun Erkki on minua hyvinkin vuosikymmenen iäkkäämpi, henkistä ikää ei nyt lasketa, Erkin vauhdissa pysyen edessä olisi vielä tuottelias vuosikymmen. Tosin silloin on muistettava, ettei kirjoja tehdä tänään kuten Erkin aikoihin 2010-luvulla. Kukaan ei niitä osta vaan ne siirretään valmiiksi nettiin, hoidetaan äänitys, tehdään ikään kuin kuunnelmiksi, hoidetaan omalle kotisivustolle, josta ne saa lukea ilmaiseksi, kotikäyttöön tehdyt työt ovat sitten lähinnä keräilijöille ja Suomen ulkopuolelle tarkoitettuja taideteoksia. Suurin myyjä on Amazon ja sosiaalinen media markkino.
Sama pätee luonnollisesti politiikkaan ja siellä puoleisiin. Jos ne eivät uusiudu, kukaan ei tule jäseneksi maksaakseen turhasta, saati lähde kilvoittelemaan paikkaa kahdensadan medioitten haukuttavan joukosta ja tehden duunia, jota halveksitaan ja jonka lopussa on kirjailijan ammatti eläkepäiviä ilman tuloja sekin.
Presidentiksi ei pidä pyrkiä Paavo Väyrysen tapaan. Tilastollinen todennäköisyys kun on kovin vaatimaton tuon viran hoitajaksi ja ministerin salkkujakin on uskomattoman vähän jaossa.
Todennäköisyys melkein mille tahansa muulle on suurempi kuin päätyminen pääministeriksi, ministeriksi miksi tahansa. Lottovoittajiakin kun on moni verroin enemmän ja jos päädyt lopultakin ministeriksi, sinusta tulee koko kansan yhteinen sylkykuppi ja sähköisten laitteitten kohdalla olet kaikkien vaikeasti vammautuneitten yhteistä riistaa.