Innovaatiopolitiikasta ekologiseen klusteriin
Kun uutta hallitusta kootaan ja ennen sitä vaaleihin valmistaudutaan ei ole epäilystä, etteikö käsite innovaatio ja innovaatiopolitiikka ole esillä yhtenään. Sama koskee ympäristöä ja sen suojelua ja ekologista klusteria osana tätä tavoitettamme. Erityisesti nyt kun fossiiliset polttoaineet ovat rajan takana ja raja suljettu joudumme panostamaan eritäin merkittävästi sellaiseen ponnisteluun, jonka yhteydessä esiintyvät käsitteen luovuus, innovoivuus, innovaatiopolitiikka, ekologia ja ekologinen klusteri sekä luonnollisesti myös klusteripolitiikka ja klusteritalous.
Tähtäimessä ei vain Euroopalla vaan myös suomalaisilla on omavarainen sähköntuotanto, tuulivoima ja vihreä energia, hiilineutraali talous, koko ajan pienenevä hiilijalanjälki, jossa liikenteen ja rakennusten osuus on ollut valtava. Samalla kun inflaatio karkaa käsistä, se on pelastamassa ilmastoa, kirjoittavat mediat tänään ja ovat vuosikymmenet myöhässä, kuten aina ennenkin innovaatiopolitiikassa.
Kun valistus ei toimi, silloin jälkiomaksujatkin ja hitaasti reagoiva kuluttajat on pantava verolle. Politiikan keinot on kohdistettava sinne, missä ne rokottavat kuluttajaa ja innovaatioaallon hitainta jälkiomaksujaa.
Mukavuudenhalua ei meistä voi mikään poistaa muu kuin talven pakkaset ja hätä selvitä sen yli. Nyt se on ollut myös pandemia ja sota. Näin on ollut ennen ja näin on myös tänään, syntyi hätä mitä kautta tahansa. Rinnakkain kulkevat energia, järki ja tunteet mutta lopputulos on poikkitieteinen ja sen oivaltaminen, luova ja innovatiivinen ihminen yhteisöineen ja yhdyskuntineen. Siinä inflaatio pelastaa ilmaston.
Kun kaksi edellisen vuoden kirjaani käsittelevät jo otsikkosivullaan kahta jälkimmäistä (Cluster policy ja Cluster economy) sekä käsitettä Cluster art, en nyt puutu enää niiden esittelyyn. Sen popularisointi jää median ja toimittajan työksi. Vihreä vallankumous tulee suunnalta, jota saattoi odottaakin.
Joko pakenet Venäjältä tai rakennat sen uskottavaan kuntoon ja hyväksyen kylmät tosiasiat myös rinnan putinismin tuoman järjettömyyden kanssa. Näin tehtiin myös toisen maailmansodan jälkeen Hitlerin Saksassa. Mediayhteiskunnassa vastuu vaan kuuluu medioillemme. Ei tieteelle ja tutkimukselle sekä sitä vältteleville jälkiomaksujille, mukavuuden haluisille ihmisille.
Sen sijaan palaan hyvin lyhyesti käsitteeseen innovaatiosta ja innovaatiopolitiikasta lainaten suoraan kirjoitustani aiheesta syksyltä 2008 sekä ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikasta. Jälkimmäinen löytyy myös toisen väitöskirjani kannesta, sen nimestä. Toki ilmiö ja väitöskirjakin on ollut tuolloin myös vaikkapa Helsingin Sanomissa luettavana muitten medioittemme ohella.
Aikaa vain on kulunut ja välillä meitä on opastanut yli kymmenen hallitustakin. On päästy äänestämään Toni Halmetta asioittemme hoitajaksi yhdessä Timo Soinin kanssa.
Globaalisti aihe on erityisen ajankohtainen ja etenkin juuri nyt Ukrainan sodan pakottaessa meitä Euroopassa ponnistelemaan uudenlaisen talousmallin toteutuksessa. Edes Saksa ei aio perääntyä lähtien hakemaan ratkaisua vanhoista ydinvoimaloistaan.
Jälkimmäinen nyt käyttämäni kirjoitus on suoraan toisen väitöskirjani ensimmäiseltä sivulta, sen esittelysivuna hiven avaten, mistä on kysymys suomankielisenä versiona. Näiden ilmiöiden yhteiskunnallinen merkitys myös aluetaloudelle ja meille jokaiselle on nyt polttavan tärkeää oivaltaa ja työskennellä sen eteen helpottaen sopeutumistamme Venäjän öljyn ja maakaasun jäädessä jatkossa pois energiaratkaisujemme arsenaalista.
Mikä on innovaatio?
07.09.2002
Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttuureissa käsite poikkeaa paljonkin omastamme. Omassa kielessämme (lat. innova’tio) innovaatiolla tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä, ja laajempi viittaa melkein mihin tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävään prosessiin.
Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista mutta myös sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista ja organisaatioista. Symboli-innovaatio lähestyy Gadamerin hermeneutiikkaa, jossa kieli on avainkäsite ja vastaanottomme myös innovaatioiden kohdalla kieleen sidottu ilmiö. Usein puhutaankin enemmän innovaation leviämisestä (diffuusio) ja sen omaksujatyypeistä kuin itse innovaation tuottajista tai innovaatioympäristöistä. Jo ennen 1900-lukua innovaatio kuitenkin mainittiin usein tärkeimpänä sekä avaininstituutioiden että talouden ohjailijana.
Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli hyvinkin näkyvää ja siinä britit luottivat desentralisaatioon, Ranska elitismiin ja Saksa yksittäisiin tutkijoihinsa sekä tiedon siirtoon. Tänään Italiaa ohjaa oikeisto ja koko Euroopasta on tullut konservatiivisempi. Venäjä on tukenut äärioikeistoa rikkoakseen EU:n yhtenäisyyttä. Tänään sota Ukrainassa ei oikein ole kenenkään julkisesti hyväksymä. Paavo Väyrynen nyt on poikkeus aina kaikesta. Venäjällä demokratia ei tarkoita vaaleja, jossa ihmiset keskustelevat keskenään. Demokratiassa kun erimielisyys on innovaatiota tuottava välttämättömyys. Innovaatio on uudenlainen yhteiskunta ja sen tapa toimia. Sellainen horjuttaa vanhaa valtaa ja vallassaolijaa.
Tämä historiallinen tausta näkyy joskus vieläkin näiden emävaltioiden alusmaiden toiminnassa. Innovaation oletettiin syntyvän etenkin seurauksena kriiseistä, taloudellisesta panostuksesta tai pelkästä sattumasta.
Kapeassa määrittelyssä puhuttiin usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuotteista ja niiden ominaisuuksista), innovaatiotyypeistä (jatkuva, dynaaminen, epäjatkuva), omaksujatyypeistä (innovaattoreista ja vitkastelijoista) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista. Reaaliaikainen tieto ja sen leviäminen vain muutti prosessin luonnetta ja sen toimintakulttuuria on tarkkailtava myös diffuusion (leviämisen) tavasta ottaen huomioon myös hyvin erilaiset omaksujatyypit. Sekä yksilöinä että yhteiskuntana, alueena rajoineen.
Mitä tarkoittaa innovaatiopolitiikka?
Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Alun perin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Tiedeyhteisössä tämä merkitsi siirtymistä yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuudesta kohti kansallista innovaatiostrategiaa.
Ennen toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa kutsutaan usein strategian “esihistorialliseksi” ajaksi. Vasta toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustoiminnan vyöryn (Big Science). Syntyi aluksi sotilaallinen tutkimus, Yhdysvaltain johdolla syntynyt teollinen- ja teknologiapoliittinen tutkimus (1945), kylmän sodan aikainen valtapoliittinen tutkimus sekä Silicon Valley piilaaksona ja tiedepuistotoiminnan (Science Park) alkiona vuonna 1951.
Synnyin tuolloin ja minulla ei ole omaa kokemusta tuota aikaa edeltävästä maailmasta. Olen vain lukenut siitä. En luota likimainkaan kaikkeen lukemaani ja historian tulkintaan jälkiomaksujien kirjoittamana. He kun pyrkivät ylläpitämään vallitsevaa yhteiskuntaa ja omia voittojaan.
Tuolle ajalle tyypillistä oli yhdysvaltalainen pragmaattinen (utilitaristinen) filosofia ja maailmakuva, institutionaaliset rakenteet ja klusterit osana innovaatioketjujen kokoamista. Myöhemmin tämä oli kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot sisältävä lähestymistapa (sosiaali, terveys, ympäristö, alue). Organisaatiorakenteet sisälsivät vain yhden toimintakaavion (verkosto, klusteri) ja työskentelytavan (tiimi, ryhmä, tiimiroolit) sekä ajankäytön, elämänmuodon ja maailmankuvan, jota ohjasi ns. evolutionaarinen luova prosessi (ei revolutionaarinen, erona on vain yksi kirjain). Avainkäsitteitä olivat avoimet markkinat, globalisaatio, evoluutio ja liberalismi. Sekä Ranska että Venäjä ovat kokeneet revoluutionsa.
He ymmärtävät pitkän pöydän päissä tuntikaudet toisiaan kuunnellen. Se on tylsää kuunneltavaa. Taas kerran ranskalaiset ovat löytäneet sille oman nimensäkin käsitteenä. Sitä ei pidä opiskella Suomessa. Suomalainen kulttuuri ei ole ranskalainen eikä venäläinen.
Toisen vaiheen innovaatiopolitiikan yhteydessä avainkäsitteitä olivat integraatio ja globalisaatio, informaatioyhteiskunnan teknologia, osaamiskeskukset ja innovaatioympäristö sekä oppivat alueet, innovaatiokapsiteetti, pragmatismi, liikemiesmentaliteetista ja moraalista syntyvä utilitarismi sekä hierarkioiden ja rajojen kirot.
Suomi mukaan innovaatiopolitiikkaan
Suomessa innovaatiopolitiikan “esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Prosessin etenemistä helpotti myöhemmin kohtuullisen matalat luokkarajat, tietty hyväksytty yksilöllisyys ja joustavuus, Ruotsista saatu hallintomalli sekä Venäjältä tullut toimintatapa edistää liikkuvuutta.
Suomessa innovaatioaaltoa nopeuttivat kriisit; kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot sekä laaja kontaktien verkosto Eurooppaan.
Kansalliseen tieteellistekniseen innovaatioita tuottavaan kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma syntyi vuonna 1973, jolloin Yhdysvalloissa toimi jo täysin kattava tiedepuistojen verkosto ja Eurooppakin oli hakemassa tiedepuistoilleen monikansallista tukea. Ouluun ensimmäinen taidepuisto ja teknopolis rantautui kymmenen vuotta myöhemmin. Oulun “ihme” käynnistyi tämän prosessin tukemana.
Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Kaikille yliopistoille tuli rakentaa oma ohjelmansa ja TEKES syntyi tämän kansallisen strategian symboliksi vuonna 1983. Prosessi muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja epäilemättä sitä myös imitoitiin samaan tapaan kuin Japani.
Pragmaattinen vaihe tuli Suomeen monelta suunnalta ja tavoite oli kuroa kiinni muiden OECD-maiden etumatkaa keskittämällä. Öljykriisin aikoihin muu maailma joutui korporatiiviseen vaiheeseen ja Suomi edusti omaa linjaansa kuroen muiden etumatkan näin kiinni.
Toisessa vaiheessa Suomi haki jo omaa osaamistaan ja sen kriittisiä tekijöitä fokusoiden ja löysikin oikeat kasvualueet. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin ja on sitä edelleenkin. Omavarainen korkean teknologian miljöö syntyi kuitenkin ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982. Sen synnyttäminen oli meille ylpeyden aihe maailmaa kiertäen. Samalla syntyivät kirjani ”Agropolis strategy” ja ”Social media economy and strategy”. Toki paljon muitakin (www.clusterart.org).
Alueellinen innovaatiopolitiikan kausi käynnistyi vasta EU-ohjelmien myötä vuonna 1994. Tuolloin ohjelma sisälsi käsitteen osaamiskeskuksesta, kriittisestä massasta osana suomalaista “syndroomaa” ymmärtää innovaatioalue. Takavuosilta rasitteena oli edelleen halu säästää resursseissa keskittämällä. Vasta tämän jälkeen maahan levisivät käsitteet oppivista alueista, sosiaalisesta pääomasta ja muistista sekä uusi käsitys innovaatioiden leviämisestä ja syntytavasta.
Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa
Suomea auttoi innovaatiopoltiikkansa hoidossa individualismi – instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla informaatioyhtesikunnan sisäänajovaiheen alussa. Suomalainen individualismi sopi kansainväliseen ajan henkeen ja uuteen talousmalliin.
Toinen tekijä oli kansallinen maailmankuva (visio) paremmasta huomisesta ja sen pragmaattinen sisältö. Evolutionaarinen ajattelu sopi hyvin uusien innovaatioiden jatkuvaan vastaanottoon ja yhteiskunnan jatkuvaan muutostilaan sekä sen hyväksymiseen.
Kolmas tekijä oli ja on yhteisen edun ja sosiaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muistimme. Tänään me tiedämme kuinka siihen vaikuttaa myös eilen kirjoittamani käsite genetiikan ja perimän kohdalla löytyvänä ”keinotekoisena” perimämme muutoksena, usein traumaattisena.
Tähän muistijälkeen kuuluu Suomessa etenkin kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi siihen kuuluu ankarien olojen koulima kyky tai suoranainen pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisuun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei voi tehdä monia vääriä valintoja.
Suomessa on aina vahva kansallinen näkökulma, jota tukee kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos. Molemmat ovat omanaisuuksia, jotka tukevat verkosto- ja klusteritalouden päämääriä ja toteutusta. Näihin liittyvät determinismi (environmentalismi) ja hyvinvointivaltion opit, matalat luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Tämän ajan käsitteistöä ovat olleet Suomessa yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit ja klusterit sekä englanninkielisinä “communicator”, “coach”, “rewarder”, “supporter”, “controllers”, “explorer promoter”, “creator innovator”, “concluder producer”, “truster organizer”, “linker”, “reporter adviser”, “empowerment”, “leadership” etc.
Innovaation leviämisestä (diffuusio) ja imitoinnista alueelliseen innovaatiopolitiikkaan
Vielä myöhään 1980-luvulla innovaation oletettiin syntyvän yhdestä pisteestä ja leviävän sieltä ympäristöönsä. Tämän tuloksena oli resurssien keskitys ja käsite kriittisestä massasta. Opin taustalla oli Torsten Hägestrandin innovaation diffuusion teoria (spatiaalinen diffuusio) ja tämän taustalla taas vanha klassinen fysiikka.
Syntyi käsite hiearkisista palveluista sekä diffuusion suunasta metropolialueilta kohti maakuntakeskuksia ja pientaajamia sekä innovaatioita heikosti vastaanottavaa maaseutua. Virta ei kulkenut toiseen suuntaan lainkaan eikä maaseutu voinut olla innovaatioita tuottava.
Nykykäsityksen mukaan innovaatiot syntyvät prosessin tuloksena. Oleellista ei ole fyysinen paikka vaan eri “rooleja” käyttävät instituutiot (klusterit) tai henkilöt (tiimit, ryhmät jne.). Innovaatiot eivät “synny” vaan ne löydetään. Ilmiö on sama kuin luonnonlakien ja teorioiden kohdalla. Niitä ei keksitä vaan ne löydetään.
Innovaatioprosessi on globaali ilmiö ja tapahtuu aina paikallisesti jonkun verkoston osan toimesta. Tällöin oleellista ei ole “KEKSIÄ” vaan pikemminkin kyky vastaanottaa kaikkialla läsnä olevia innovaatioita. Tällöin “roolit” ovat verkostoja helpottava tapa vastaanottaa muuten usein vaikeasti hyväksyttäviä tai löydettäviä prosesseja, ilmiöitä, ideoita jne.
Kyseessä ei ole tiimin ideointi vaan kyky ottaa vastaan jo olemassa olevaa ja usein torjuttua. Tällöin innovaattorit ovat henkilöitä, joiden rohkeus “uskaltaa” toimia toisin (toisinajattelija, oppositiohenkinen) muuttaa prosessin kulkua. Heillä on muusta esim. sosiaalisesta pääomasta vapaa reflektoiva kyky ottaa vastaan esim. toisesta kulttuurista syntynyt rakenne, idea, organisaatio jne.
Globaalissa “paikassa” innovaatioita on aina läsnä määrätön määrä. Se miten näitä otetaan vastaan, ratkaisee tämän alueen innovaatioaste; vastaanottavan alueen kulttuurinen ja sosiaalinen muisti ja usein sen asettamat rajat ja esteet. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä kuin Gadamerin hermeneutiikassa. Innovaatiot eivät koskaan “leviä” vaan ovat kaiken aikaa läsnä ja löydettävissä.
Alueita ei nykyisin tule luokitella kuten aikanaan hierakiset alueet ja kaupunkikeskukset kyliin saakka tyypitellen vaikutusalueineen. Näin menetellen toimitaan täsmälleen päinvastoin kuin mitä itse innovaatioprosessi edellyttäisi, jossa luokitellaan innovaatiot ja niiden vaativuustaso. Alueet eivät innovoi vaan siellä olevat organisaatiot, henkilöt, yritykset jne. Tällöin alueita ei luokitella vaan löydettävät innovaatiot ja niiden vaativuus alueella oleville toimijoille.
Tällöin innovaattorit ja innovaatio-organisaatiot kykenevät ottamaan vastaan myös vaikeasti “hyväksyttäviä” ja uuden oppimista sekä sopeutumista vaativia prosesseja, tekniikoita jne. Jos esim. yliopiston ainelaitokset estävät muuten prosessoinnin esim. konventionsa seurauksena, sinne on mentävä oppilaana. Ei aina opettajana.
Alkuunkaan aina “opettaja” ei ole innovaattori ja paras prosessoija innovaation vastaanotossa. Joskus hän on sen vankin konventionaalinen vastustaja. Sama koskee mitä tahansa hierarkkista organisaatiota ja sen tapaa prosessoida innovaatioita.
Globaali paikallisuus tarkoittaa nykyisin suhteellista aikaa ja paikkaa, ei absoluuttista. Suhteellinen aika ja paikka ovat osa einsteinilaista neliulotteista maailmaa (1925). Vastaavasti absoluuttinen aika ja paikka, johon mm. innovaation leviäminen ja hägestrandilainen ajattelu gradientteineen rakentui, on osa newtonilaista klassista fysiikkaa ja 1600-luvun kaksiulotteista geometriaa.
Aikanaan uudet tieteet erikoistuessaan ottivat käyttöönsä analogioita (1800-luku), jossa mukana oli hyvin vanhoja teorioita ja myös nykyisin virheitä. Tässä nykyinen maailmamme ja maailmankuvamme ei enää vastaa viimeisimmän tekniikan vaatimuksia.
Joskus tällainen kulttuurinen viive innovaation saapumisessa tai vastaanottamisessa voi olla tieteen postulaateissa vuosisatoja. Niin nytkin näyttäsi olevan maantieteen kohdalla. Kyse on historiallisesta, kulttuurisesta ilmiöstä, jolloin taustalla on myös biotieteistä tuttuja geneettisiä esteitämme (ks. edellinen artikkeli ja epigenetiikka).
Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka
Luostarinen, Matti (2005)
MTT / Luke
Johdantosivu väitöskirjalle
Innovaatio ymmärretään usein teknisenä tuotteena, uutuutena tai ideana. Laajemmin innovaatiot ja niiden tuotanto ja kulutus liitetään ihmisten ja yhteisöjen, organisaatioiden toimintamalleihin, mutta myös alueiden tai valtiokoneiston tapaan toimia. Harppaus tietotekniseen vallankumoukseen toi mukanaan kansalliset ja kansainväliset innovaatiojärjestelmät ja -politiikan sekä laajensi käsitteen kaikki yhteiskuntasuunnittelun lohkot käsittäväksi. Klusteritaloudella puolestaan kuvataan usein alueen tai kansakunnan kilpailukyvyn ydintä.
Klusterilla tarkoitetaan verkostorakennelmaa, jonka osaaminen, voimavarat ja yhteistyösuhteet nostavat verkoston tietyn liiketoiminnan merkittävään asemaan kansallisilla ja etenkin kansainvälisillä markkinoilla. Ekologinen klusteri on puolestaan osa modernisaatiota, kestävää kehitystä ja sen rakennemuutosta yhteiskuntapolitiikan kaikilla lohkoilla, mutta etenkin ympäristöpolitiikassa ja osana innovaatiopolitiikkaa.
Ekologisen innovaatiopolitiikan ja yrittäjyyden klusteritutkimus selvittää 1) innovaatioprosessien ja -roolien syntytapaa, omaksujatyyppejä sekä eri instituutioiden osuutta innovaatiopolitiikassa. Erityisesti on paneuduttu uuden tiedon luomiseen kansallisena, alueellisena ja maaseudun ekoyrittäjyyttä koskevana prosessina. 2) Toisena tehtävänä on selvittää ekologisen tuotteen ja kulutuksen segmentit ja trendit, joilla on merkitystä maaseudulla sijaiseville ekoyrittäjille ja näiden toiminnan verkostoille. 3) Kolmas tehtävä on hakea ekologisen yrittäjyyden innovatiiviset roolikartat. Tehtävänä on löytää innovaatiotoiminnalle parhaiten soveltuvat roolimallit vastaamaan kulutukseen ja kansainvälisen innovaatiotutkimuksen suosituksiin klusterirakenteissa.
Tiedonhankintamallit ja uuden tuottaminen ovat sidoksissa yksittäisiin tiedon tuottajiin, verkostoihin ja klusterirakenteisiin. Konventiot ovat yleisiä vastaanottoperiaatteitamme ja samalla uuden innovaation toimintamekanismeja; niiden syvempi kieli. Uuden löytäminen ja vastaanottaminen on aina ristiriidassa vallalla olevan konvention kanssa. Innovaattori on siten ristiriidassa vallalla olevaan konventioon ja ajattelussaan divergoiva, maaseudulla usein tulkittu radikaali toisinajattelija.
Maaseudulla innovaatioprosessi on ollut pääsääntöisesti innovaation diffuusiota regionaalisessa ympäristössä. Kyse on ollut uuden tiedon leviämisnopeudesta ja kyvystä vastaanottaa ja soveltaa sitä. Sekä alueet että omaksujat on ollut mahdollista tyypitellä sekä tuotannossa että kulutuksessa.
Leviävät innovaatiosyklonit (diffuusioaallot) ovat muodostaneet tunnistettavan sosiokulttuurisen ajallisen jatkumon. Samoin näiden oletettu etenemissuunta keskusalueilta vaikutusalueilleen. Innovointia on hidastanut etenkin imitaatioon kuuluvat lukuisat isolaatiomekanismit. Moderni verkostoyhteiskunta ja sen klusterirakenteet muuttivat innovaatiopolitiikan aktiiviseksi toiminnaksi.
Tässä ekologinen klusteri edustaa maaseudun kehittämisen ja modernisaation viimeisintä vaihetta. Sen yhteydessä on otettu käyttöön käsite luova talous ja se sivuaa läheisesti evolutionaarista taloustiedettä.
Tutkimuksessa faktoripisteiden ryhmittelyssä kuluttajat on mahdollista jakaa kymmeneen homogeeniseen ryhmään, joista viisi on mahdollista nimetä pääryhmiksi käyttäen sosiologian ja antropologian postmodernin ihmisen elämänstrategian kuvauksia (kuljeskelija (flaneeraaja), turisti, kulkuri, peluri ja telecity ihminen). Näillä kaikilla on oma erityinen asemansa yrittäjäklusterin rakennetta toteutettaessa.
Suomalaisesta ekologisen klusterin yrittäjäryhmästä on mahdollista löytää faktoripisteitä ryhmitellen seitsemän avainroolia ja näiden toimenkuvat. Näistä konventionaaliset ryhmät paikantuvat nelikentässä lähelle organisoivaa järjestelmää (Organisers). Usein yritysryhmistä tai verkostoista ei muita löydy ja kyse on tuotteiden tekijöistä (Concluder producer).
Toisen ryhmän muodostavat monialayrittäjät kokemusvälittäjinä (tuotechampionit). Usein kyseessä ovat maataloudesta juuri irtautuneet yrittäjät ja lukuisten tuotteiden kanssa aloittelevat matkailun monialaosaajat ja myös kiihkeät organisoijat (Thruster organiser). Visionäärit (intrapreneurit) kuuluvat eräänlaiseen sisäisen yrittäjyyden ryhmään ja ovat osa klusterin arvioivaa kehittämisjärjestelmää tai tiedonhankkijoita (Advisers, Reporter advisers).
Näiden kyky operoida innovaatioryhmien kanssa on muita parempi, ja he ovat korvaamaton klusterin toiminnan integraatiossa (Explorers ryhmät). Vapaamatkustajat ovat suurehko ekologista imagoa hyödyntävä ryhmä. Passiivisuudestaan huolimatta ryhmä on tärkeä monissa portinvartija (gateway) tehtävissä (=teknologian siirto ja markkinointi).
Itselliset yrittäjät (entrepreneur) ovat lähellä konventionaalista ryhmää ja toimivat lähinnä promoottorijärjestelmässä (Explorer promoter). Varsinaiseen innovaattoriryhmään (Creator Innovators) kuuluu noin 10 %:n osuus oppositioasemaan usein ajautuneita maaseudun yrittäjiä.
Heidän tuekseen kaivataan klusterissa teknologian ja markkinoiden portinvartijoita, joiden tehtävä on lähinnä palkitsevien järjestelmien ylläpito (Upholder maintainer), mutta samalla myös koko klusterin kontrollointi (Controllers) rinnan organisoivien ryhmien kanssa (konventionaaliset yrittäjät).
Ekologisen klusterin verkostorakenteissa korostuvat joko huipputeollisen kasvu-uran valinneet mallit tai humanistisekologiset rakenteet. Molemmissa verkostorakenteissa avoimuus on ainoa mahdollisuus ottaa vastaan ja lähettää sosiaalisen pääoman edellyttämiä globaaleja innovaatioita.
Tällöin korostuvat pikemminkin monikansalliset klusterit ja näiden kyky innovoida kuin puhtaasti alueelliset tai kansalliset klusterit. Tämä koskee sekä tiedon tuottajia (tutkimus), hallintoa, rahoittajia, koulutusorganisaatioita että pienyrittäjien sisäistä kykyä verkostoitua ja vastaanottaa oikealta tasolta tulevaa informaatiota innovaatiopolitiikkansa hoidossa.
Kirja sisältää myös kuluttajat ja heidän ryhmittelynsä. Lisäksi mukana on teoriaa, jonka merkitys on ollut etenkin uuden sosiaalisen median synnyssä ja laajenemisessa. Tästä lisää väitöskirjan jälkeisessä tuotannossa. Väitöskirja sysää usein liikkeelle uusia tutkimusaloja ja niiden tuloksia. Näin myös tässä tapauksessa vuodesta 2005 alkaen. www.clusterart.org