07.10.2022
Kun ruotsalaiset päästetään jakamaan Nobeleita, tuloksena on oireiden hoito sen sijaan että hoitaisimme itse tautia. Kirjallisuus on siitä tyypillisin esimerkki. Kun venäläiset päästetään irti, koko ajan saamme pelätä Suomessa, mihin suuntaan putinismi alkaa eskaloitua. Putinismi on mytomanian ja eskapismin muodostamaa oireilua.
Ruotsalaiset jakavat Alfred Nobelin perillisinä palkintonsa briteille (30), ranskalaisille (16) ja saksalaisille (14). Omille kansalaisilleen he antavat puolet siitä mitä saksalaisille (7) mutta enemmän kuitenkin kuin venäläisille kirjailijoille (6). Italialaiset saavat saman määrän kuin venäläiset (6).
Puolalaiset kirjailijoina ja sanan käyttäjinä ovat liki saman arvoisia kuin tanskalaiset ja norjalaiset yhteensä (5 ja 6). Samoin kiinalaiset, kreikkalaiset ja japanilaiset niin ikään yhteensä kansalaisina ja kielialueinamme (2 + 2 + 2 = 6).
Kaikki muut sadat kielialueet ja kansakunnat saavat omituisena poikkeuksena yhden (1) Nobelin kirjallisuudestaan, mukana myös sodan aikaisen rohkaisupalkinnon saanut Suomi. Yhteensä näitä kielialueita ruotsalaiset ovat havainneet tusinan verran (12).
Kun valmistaudumme olympian kisoihin, tuo jakauma on hiven terveempi. Palkintoja fyysisistä ponnisteluista saa likipitäen sata kansakuntaa ja mukana on myös brittejä, ranskalaisia ja saksalaisia mutta ei likimainkaan yli 70 % mitaleista kahmien.
Poikkeaako kirjallisuus ja henkiset voimavaramme jotenkin fyysisestä ponnistelustamme? Olympialaisia lajeja on runsaasti ja ne mittaavat kohtuullisesti kansakuntien ponnisteluja, sekä fyysisiä että henkisiä.
Olympialaisten mitalisade jakautuu aivan eri tavalla kuin ruotsalaisten tapa jakaa Nobeleja. Vielä hetki sitten Suomea ja kieltämme ei Pohjoismaiden Neuvostossa hyväksytty edes kieleksi. Arabia, heprea, turkki, jiddis jne. ovat nekin ruotsin Akatemian kokemana suomalaisten tapaan kaikkea muuta kuin kirjallisuutta tuottavia kulttuureja. Valtaosa maapallon kansoista ja kielialueista ei ole lainkaan niiden kirjallisuuden Nobelin voittaneiden joukossa, joita Ruotsin Akatemia jakaa (118 Nobelia vuodesta 1901). Aikaa olisi ollut rutosti korjata rasistista maailmankuvaa ja skandaaleja palkintoja jaettaessa.
Vai onko kyseessä kirjallisuuteen liittyvä hyvin yleinen ilmiö, jota kutsumme eskapismiksi mutta myös narsismin häiriönä mytomaniaksi? Onko sitä näissä Nobeleja voittavissa maissa ja kansakunnissa muita ehkä enemmän narsistista mytomaniaa ja todellisuuden pakoilua sekä kirjailijoina tämän kuvausta?
Miksi me ja mediamme arvostamme jotain sellaista, joka on kaukana globaalista todellisuudesta ja muistuttaa menneen maailman kolonialismista ja ajoista, jolloin ruotsalaiset kokosivat myös suomaalaisten kalloja ja mittailivat otsan korkeutta ja kaarevuutta, aivojen tilavuutta?
Jos törmäämme Ruotsissa ylimielisyyteen ja rasismiin, miksi sitä on siedettävä myös Suomessa ja seurattava sellaista, joka on vahingoksi akateemiselle globaalille yhteisölle ja sen suorituskyvylle Aasiassa, Afrikassa, Australiassa, Etelä-Amerikassa jne.
Jos kirjallisuuden ja taiteen, kulttuurin palkintoja on jaettava, annettakoon se sitten vaikka YK:n tehtäväksi ja kavahdettakoon äärimmäisen epämiellyttävää akateemisen osaamisen ja monialaisen tieteen kanssa pilailua tuhansien ja taas tuhansien yliopistojemme maailmassa. Yliopistomme luokitellaan kyllä ja niiden kymmenen kärjessä löytyvät liki kaikkia Yhdysvalloista. Sadan joukkoon mahtuu yksi suomalainenkin.
Nobel traditiona muistuttaa lapsekkuudessaan joulua ja medioittemme tapaa uhrata yksi viikko tieteelle. Joulu ja muut juhlapyhät ylläpitävät traditiota, jotka ovat sellaisenaan jo kadonneet ja jäljellä on viihteellinen osa elämäämme juhlamenoineen. Teatraalinen näytelmä ja sen eskapistiset tai mytomaaniset piirteet sekä narsismin häiriöt.
Tiede ei ole viihdettä. Nobel voi pilata kirjallisuutemme, jota nykyisin tuotetaan valtavat määrät sähköisenä ja ympäri maailmaa. Olisiko koko globaalin maailman tärkeintä luovuuden ja innovaatiopolitiikan viihteellistä hetkeä syksyllä Ruotsin Akatemian ympärillä syytä varoa?
Siinä kun on samaa kuin juhlia kristinoppia Korvatunturilla ja muuttaen sen luonne ja alkuperäinen tarkoitus, ei vai kaupalliseksi, vaan myös mytomaniaa ja eskapismia palvelevaksi vakavan asian rienaamiseksi osana taloutemme hoitoa ja viihdettä, mediasirkustamme.
Ilmiö olisi muuten harmiton, ellei se samaan aikaan tuottaisi putinismin kaltaisia ja koko kulttuurimme ylläpitoa uhkaavia ilmiöitämme. Mediamme seuraavat sitä herkeämättä ja ruokkivat sen oireita, mytomaniaa ja eskapismia, mutta välttelevät itse tautia ja sen parantamista.
Se että ilmiön kuvaus löytyy jo ikivanhasta hegelismistä, teesin, antiteesin ja synteesin rakentelusta, filosofiemme kuulemisesta, on jostakin syystä jäänyt kokonaan sivuun. Miksi filosofejamme on alettu pelätä?
Toki filosofimme ovat tästä pyrkineen huhuilemaan, kauhistelleet syntynyttä ilmiötä, siinä missä jotkut harvat monitieteisen ja tieteitten välisen maailman poikkitieteiset edustajatkin. Miksi se vaiennetaan ruotsalaisten kaltaisen viihteen avulla?
Alamme medioittemme kautta puhua yhä lisää oireista ja jättäen itse taudin hoitamatta. Poliitikotko sen hoitavat ruotsalaiseen tapaan ja heille Putinin tapaan vallan antaen?
Olisiko syytä palata lähihistoriaan ja pohtia miten Hitler sekä hänen rakentamansa fasismi syntyi? Se ei ollut arvo, ei normi eikä maailmankuva vaan ainoastaan toimintamalli. Kuten Nobeleitten jako ja tapa luokitella jopa kirjallisuutta, luovuutta.
Sitä esiintyi sekä idässä että lännessä, oikealla ja vasemmalla. Se oli pelkkä toimintatapa. Se syntyi yhden miehen ympärille ja läntinen kulttuuri otti sen omakseen Saksassa. Se syntyi mytomaniasta, eskapismista ja synteesinä oli fasismi. Toki muutakin taustalta löytyy mutta nämä ovat ne taudin vaikeimmat ja parhaiten näkyvät piirteet.
Niiden korjaamiseen meillä ei riitä hoitajia. He kun hoitavat vain oireita. Itse sairauden hoito on muiden kuin lääkäreitten kontolla. Poliitikkomme taas tahtovat ruokkia sitä aina vaalien alla. Siis valehdella tietoisesti sekä lupailla sellaista, josta eivät pidä kiinni mytomaanikon tapaan. Heitä kuuntelevat äänestäjät taas esittävät eskapistista roolia, jossa mukana ovat vaikeat todellisuuspakoisuutta kuvaavat häiriöt.
Mitä on eskapsimi?
Lainaan oululaiset psykologi Anni Salmista, en nyt enää itseäni:
Omaa eskapismiaan voi pohtia siltäkin kannalta, että estääkö se minua elämästä mielekästä elämää? Mitä se minulle tarjoaa, mitä ottaa? Käytänkö aikaani sellaiseen toimintaan, joka haittaa elämääni jollain tavalla?
Eskapismi tarkoittaa todellisuuspakoisuutta: taipumusta etsiä häiriötekijöitä ja helpotusta epämiellyttäviin tosiasioihin. Sillä pyritään välttämään kohtaamasta todellisuutta tunne- tai käyttäytymistasolla. Tyypillisessä muodossaan eskapistinen ihminen pakenee arkipäivän stressiä, kuormittavia tilanteita tai yksinäisyyttä esimerkiksi päihteillä, matkustelulla, nukkumalla tai fantasioimalla, mutta myös vaikka taiteen ja mietiskelyn avulla.
Ihmisillä on erilaisia psyykkisiä hallintakeinoja ja defenssejä, jotka voidaan mieltää eskapismiksi. Esimerkiksi torjunta on eskapistinen hallintakeino, jossa omat halut, toiveet ja tarpeet torjutaan tietoisuudesta: niitä paetaan ja peitetään.
”Defenssien avulla muokataan todellisuutta siedettäväksi, että se kestettäisiin, vaikka tunteen säätely perustuukin todellisuuden vääristymiselle hankalan tilanteen kohtaamisen sijaan,” Salminen toteaa.
Ääritapauksissa psykoosin ja dissosiaation voi tulkita eskapistiseksi psyykkiseksi hallintakeinoksi, eräänlaiseksi äärimmäiseksi eskapismiksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan tietoinen valinta, vaan liian vaikeassa tilanteessa tapahtuva elimistön automaattinen reaktio, jonka tarkoituksena on yksilön selviytyminen.
”Tyypillisesti eskapismi on pyrkimys välttää epämiellyttäviä tai hankalia tunteita, kuten pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta. Eskapismiin turvaudutaan, kun elämässä tapahtuu esimerkiksi jokin yllättävä vaikea tapahtuma, jota ei välittömästi kyetä kohtaamaan, tai jos arki yleisesti tuntuu epätyydyttävältä tai vaikealta ja vaatimukset liian kovilta. Se voi olla lyhytaikaista ja varsin spesifin tilanteen sanelemaa, tai kroonistunutta ja pitkään jatkunutta,” Salminen kuvailee.
On tavallista, että eskapismiin turvautuvalla yksilöllä on vaikeuksia tunteiden säätelyn ja tunnistamisen kanssa. Tunteista ei osata puhua eikä niitä osata ilmaista, mikä voi johtaa eksyneisyyden kokemukseen ja lisääntyvään pahoinvointiin.
Voi olla, että lapsuudessa on jääty vaille emotionaalista läsnäoloa, eikä vanhempien suunnalta ole mallinnettu tunteiden oppimista. Miten puhua tai ilmaista jostain sellaisesta, jota ei osaa oikein tunnistaakaan? Silloin on luontevaa, että tunteita vältellään; ne mielletään liian hankalina tai kipeinä, ne ovat jotain vierasta.
Lapsuudessa opitaan varhaisissa suhteissa sosialisaatiotaidot, eli taidot olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja ne toimivat pohjana itsesäätelyn ja tunteiden säätelyn taidoille. Taidot voivat olla heikosti rakentuneita, eli ei tunnisteta omia tunteita eikä osata säädellä niitä, joten ne koetaan kaoottisina.
”Ihmisinä me emme kuitenkaan voi kytkeä tunteitamme pois päältä, vaan ne ovat oleellinen osa kokemusmaailmaamme. Niinpä ne jäävät vellomaan ja yleensä tuntuvat sitä vaikeammilta mitä kovemmin niitä yritetään vaimentaa tai välttää. Pakeneminen tosimaailmasta voi tuoda silloin nopeaa, lyhytaikaista lohtua tai turvaa.”
Eskapismia on pääsääntöisesti yhdistetty monenlaisiin ongelmiin, kuten ahdistukseen, yksinäisyyteen ja riippuvuuteen. Oleellista on se, millaisia eskapismin keinoja käytetään ja mihin tarkoitukseen.
”Jos eskapismilla pyritään välttelemään huolia, tunteita ja todellista maailmaa, on vaikea löytää siitä todellisia hyötyjä, koska mikä tulee silloin lopulta ratkaistuksi? Todellisuus on meidän tosiasiallinen kontekstimme, emmekä voi sulkeutua siltä,” Salminen sanoo.
Lievemmissä muodoissaan eskapismilla on myös hyötyjä ja yksilön selviytymistä edistäviä vaikutuksia. Päiväunelmointi ja omiin ajatuksiin uppoutuminen voivat olla rentouttavia hetkiä ja lisätä hyvinvointia.
Flow-tila, eli mielekkääseen askareeseen uppoutuminen niin, että ympäröivä maailma unohtuu, on monelle luovalle henkilölle tavoiteltava, inspiroiva mielentila. Taiteellinen ihminen voi olla luovimmillaan eskapistisessa tilassa.
Pelimaailmassa eskapismia ei nähdä vain vaikeiden tilanteiden pakenemisena, vaan eskapismia voidaan käyttää myös uusien taitojen kehittämiseen, suhteiden vahvistamiseen ja positiivisten kokemusten hakemiseen.
”Omaa eskapismiaan voi pohtia siltäkin kannalta, että estääkö se minua elämästä mielekästä elämää? Mitä se minulle tarjoaa, mitä ottaa? Käytänkö aikaani sellaiseen toimintaan, joka haittaa elämääni jollain tavalla? Pyrinkö välttämään hankalia tilanteita, tai mistä asioista olen sen vuoksi luopunut?”
Usein voimme olla vaikkapa tottuneita johonkin tiettyyn toimintaan, vaikka se ei itse asiassa enää palvelekaan hyvinvointiamme. Voi olla hyvä pohtia, tekeekö elämässään niitä asioita, jotka kokee arvokkaiksi ja omien arvojensa mukaisiksi. Arvoteema kytkeytyy hyvin oleellisesti myötätunnon löytämiseen itseään kohtaan.
”Entäpä jos en morkkaisi ja tuomitsisikaan itseäni asiasta x, vaan suhtautuisin siihen myötätuntoisesti?”
Hyväksyä se, että kukaan ei ole vapaa kärsimyksestä ja vaikeudesta, mutta jokainen yrittää elää parhaalla mahdollisella tavalla, niillä keinoilla ja resursseilla, jotka meillä on kullakin hetkellä käytössämme.
Eskapismi on edellä kuvatulla tavalla erityisen ongelmallista silloin kun se kohtaa samaan aikaan mytomanian ja henkilön, joka kykenee vaikkapa poliittisine valtakoneistoineen hallitsemaan eskapistista yhteiskuntaa VALEHTELEMALLA ja peitetarioillamme. Kirjailijat ovat näiden taitojen kuvaajina ammattilaisia usein tietämättään. Se myy siis hyvin ja Nobelit jaetaan kulttuureihin, jossa näitä ilmiöitä on runsaasti ja usein ne ovat lisäksi traumaattisia. Lisäksi uudet sähköiset välineet tuottavat meille yhtenään eskapistisia elämyksiä siinä missä kuvaruutuun tuijottelukin.
Mitä sitten on patologinen valehtelu, mytomania suomeksi. Lainaan lyhyesti Wikipediaa, jolloin se on ehkä uskottavampi kuin oma kirjoitukseni:
Patologinen valehtelu, eli mytomania (kreik. mythos tarina + mania) eli pseudologia fantastica (kreik. pseudos väärä + logos puhe, tieto + phantasia mielikuvitus) on sairaalloinen halu valehdella ja keksiä sepitettyjä tarinoita. Mytomaniaa sairastavia kutsutaan mytomaaneiksi, suomeksi yleensä patologisiksi valehtelijoiksi.
Pakonomainen valehtelu ei ole lääketieteellinen diagnoosi, vaan se liittyy muihin mielenterveyden ongelmiin oireena.
Jos ihminen hakee valehtelusta hyötyä, se saattaa olla osa narsistista persoonallisuushäiriötä. Käyttäytymismuodosta voi parantua, jos kokee sen itse ongelmaksi, mutta esimerkiksi narsistiseen persoonallisuushäiriöön liittyvää valehtelua ei voi saada parantumaan, sillä henkilö ei itse koe sitä ongelmaksi.
Vankisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauermanmukaan valehtelu menee sairauden puolelle, jos se on ihmiselle pakonomaista tai jos se palvelee hänen sisäistä tasapainoaan niin, että vaihtoehtoja ei ole.
Eräs patologisen valehtelun muoto on paroni von Münchhausenin mukaan nimensä saanut Münchhausen-syndrooma, jossa potilas on tuntevinaan fyysistä kipua ja valittaa siitä saadakseen huomiota.
Oleellista on, että patologinen mytomania on narsistinen personnallisuushäiriö ja sitä tapaa lievempinä tai vaikeampina muotoina. Sen tunnistaa parhaiten, kun käy läpi tuhansia haastatteluja ja tietokone käsittelee ja luokittelee vastaukset rinnan oikeitten tietojen kanssa (vaikkapa verotustiedot). Ilmiötä on yllättävän paljon juuri narsistisena häiriönämme myös Suomessa.
Kirjassani ”Teesi, Antiteesi ja Synteesi – Mytomania, Eskapismi ja Putinismi olen käsitellyt näitä aiheita laajemmin sekä viimeisimmässä kirjassani ”Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022” ilmiöiden aiheuttamia lukuisia kasaantuvia ongelmiamme myös globaalisti.