Hyvää ruotsalaisuuden päivää – käsikädessä Natoon marssien
Suomi on kokenut historiassaan kaikkiaan 57 hallitsijaa, joista 41 kuninkaita, viisi keisaria ja yksitoista presidenttiä. Ruotsalaisuuden päivä vie pohdinnan kuninkaisiimme, joista Kustaa II Aadolf tunnettiin suurvalta-ajan perustajana.
Häntä edelsi Kaarle IX – herttua ja kuningas sekä hänen jälkeensä tyttärensä Kristiina.
Kiintoisaa on kuinka Kustaa Aadolfin ja ruotsalaisuuden päivä on ollut vuodesta 2015 alkaen myös Mimosan nimipäivä. Me tunnemme ihmisiä, joita kutsumme mimosan herkiksi. Haluttiinko Suomessa kertoa kuinka ruotsalaiset muistuttavat hernekasvien sukuun kuuluvaa mimosaa?
Mimosat (Mimosa) on hernekasvisuku, johon kuuluu pääasiassa trooppisessa Amerikassa tavattavia ruohoja, varpuja ja pieniä puita. Muutamia lajeja tavataan myös Afrikassa ja Aasiassa. Mimosoiden lehdet ovat toistuvasti parilehdykällisiä, ja kukat tiiviissä pallomaisessa mykerössä. Suvun tunnetuin laji on tuntomimosa (Mimosa pudica), joka on tullut tunnetuksi siitä, että sen lehtiä kosketettaessa lehdykät painuvat nopeasti vastakkain ja lehtiruoti taipuu alaspäin.
Liikkeen mekanismia ei tarkkaan tunneta, eikä tiedetä, miksi kasvilla on tällainen ominaisuus. Siinä on hiven samaa kuin vertailla suomalaisuutta ja kieltämme ruotsalaisuuteen ja heidän kielensä rakenteeseen.
Kielen rakenne näkyy tavassamme toimia ja opastaa toisiamme, käydä sotamme tai pelata joukkuepelejämme. Siinä on samaa herkkyyttä kuin edellisessä artikkelissani kuvaten professori Yrjö Vasarin kielellistä neroutta rinnan kasvitieteilijän oivalluksiin niiden käyttäytymistä tarkkaillen. Ilmiön ymmärtäminen vaati poikkitieteistä tutkijaa.
Aika oli Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja itsetunnon kohottajana erittäin merkittävä vaihe. Suomen täyttäessä vuonna 2017 sata vuotta kirjoitin kirjaani ”Finland’s big history – Suomi 100” sen alkuun tiiviin muistelman kaikista kuninkaistamme, keisareista sekä presidenttiemme ajoista samalla.
Kustaa Adolfin ja hänen tyttärensä, mutta myös edeltäjänsä aika olivat suomalaisille erityisen merkittäviä ja muistamme sen vieläkin. Tosin ymmärtämättä aina miksi.
Iisalmessa maaseurakunnan kirkkoa on alettua kutsua Kustaa Adolfin kirkoksi. Sotiemme kuvaukset on hoidettu yläsavolaisen ohjaajan Edvin Laineen toimesta siellä. Pääkadun molemmissa päissä on kirkko. Toinen on luterilainen, toinen ortodoksi. Kirkkopuistossa on komea Juhan Ahon patsas. Hänet tunnetaan lastuistaan, Nobelin kirjallisuuden palkinto olisi kuulunut hänelle.
Itä ja länsi kohtasivat täällä ja Koljonvirralla taisteltiin, Sven Dufvaa näytteli Veikko Sinisalo, sama henkilö, joka näytteli koulussamme, Iisalmen lyseossa, koko tuntemattoman sotilaan yhden miehen esityksenä.
Runoja lapsesta saakka lausuneena sitä seurasi henkeään pidätellen. ”Kukkivat Roudanmaat” kirjoitti opettajamme kirjailija Eino Säisä kansakouluajoilta. Kukkivat roudan maat kertoo yläsavolaisen Hiltusen perheen elämästä vuosina 1943–1959. Se on tarina Suomen lähihistorian kahdesta tärkeästä vuosikymmenestä – sota-ajasta ja jälleenrakennuskaudesta.
Sota on jättänyt varjonsa, mutta elämä jatkuu. Maaseutuyhteisön kehitys on osaltaan taustana nykypäivän suomalaiselle yhteiskunnalle. Kilpailimme kirjoitustaidossa Iisalmen silloisen lyseon lukiossa toimittaja Pekka Hyvärisen kanssa, Suomen Kuvalehden päätoimittajan, MTV:n ainoan henkilön, jolle presidentti Mauno Koivisto suostui antamaan sopulina haastatteluja.
Hyvärinen valittiin tammikuussa 2008 Julkisen sanan neuvoston (JSN) puheenjohtajaksi. Hän erosi joulukuussa 2009 vastalauseeksi neuvoston vapauttavalle päätökselle niin kutsutun lautakasajutun osalta. Hyvärinen kirjoitti jo kouluaikoina palkitun romaanin ”Minä ja Lootin vaimo” sekä myöhemmin mm. Urho Kekkosen värikkäästä elämäntyöstä niin ikään yläsavolaisena vaikuttajana.
Hän kritisoi ankarasti myös sosiaalisen median kirjoittelua mm. ilman nimeä ja vailla vastuuta kirjoituksistaan. Yläsavolaisena mediahenkilönä, kirjoittajana, Hyvärinen edusti tyypillistä suomalaista käsitettä ”mimosasta” sen myönteisessä merkityksessä yhdessä Urho Kekkosen kanssa sitä tulkitenkin.
Olemme tutustuneet ruotsalaisiin turkkilaisten tapaan duunareina aivan uudella tavalla heidät tuntienkin. Me havaitsimme sen heidän reaktioissaan, mimosan herkässä tavassa aistia suomalaisten liikehdintää toisin kuin venäläiset idässä. Turkkilaisten kanssa runsaasti yhteistyötä tehden mm. yliopistojen ja tiedepuistotoiminnan kautta, uskon tunnistavani nämä meitä yhdistävät piirteet ja mimosan herkkyyden mutta samalla myös luovuuden, innovatiivisen lahjakkuudenkin.
Se näkyy nyt haettaessa yhteisesti ja samaan aikaan Naton jäsenyyttä. Se tiedetään Unkarissa ja Turkissa. He tuntevat meidät ja ruotsalaiset. He viivyttelevät jäsenhakemustemme käsittelyä. Ruotsalaiset reagoivat siihen toisin kuin suomalaiset. He eivät ymmärrä mistä nyt on kysymys. Toisin kun suomalaiset myös ruotsia kielenä ja kulttuurina oivaltaen, sen sisäistäneenäkin.
He eivät tunne puolestaan kieltämme lainkaan. Hakemus halutaan jättää kuitenkin yhdessä. Turkkilaiset ymmärtävät unkarilaisten tapaan mistä on kysymys. He ovat hämillään kuten Putin Venäjällä mutta eri syistä. Mimosan herkkyys puuttuu.
Käsite itsenäisestä valtiosta on ollut toki epämääräinen ja prosessi valtiollisesta itsenäisyydestä ja sen merkeistä, hallinnon juridisista ja myös tieteen tunnistamista rakenteista on kaiken aikaa luonnollisesti muuttuva ja innovatiivinen ilmiö, siinä missä valtio-oppineiden kyky seurata vaikkapa hybridiyhteiskunnan muutosta, sen teknologiaa ja aikakauden merkkejä tänään osana EU:n ja läntisen maailman muutosta rinnan Venäjän käymistilan ja Ukrainassa käytävän sodan kanssa.
Niinpä pyhäinpäivän jälkisen ruotsalaisuuden päivän muistaminen on osa sellaista historiallista pohdintaa, joka tarjoaa meille aineksia arvioida omaa tilaamme tänään suhteessa vuosisataiseen tai jopa tuhantiseen kehitykseen.
Niinpä 1500-luvun alun raskaissa vuosissamme tai traumaattisessa perinnössä on jotain samaa kuin vuoden 1939 tapahtumissa ja kyvyssämme ylläpitää ja vahvistaa omaa kansallista olemassaoloamme sekä liittää se osaksi yhteisen Pohjolan kohtaloitamme. Tänään se on ajankohtaisempaa kuin ehkä koskaan aiemmin itsenäisyytemme aikana.
Kaarle IX – herttua ja kuningas
Suomen historiassa 1590-luku on raskaan ja monivaiheisen sisällissodan aikaa, olkoonkin että näitä vaiheita oli jo koettu aiemminkin. Suomessa pohdittiin, tulisiko yhteydet rakentaa katoliseen Puolaan ja kuninkaaseen vai jatkaa suhdetta protestanttiseen Ruotsiin ja Kaarle-herttuaan.
Talonpoikien nuijasota oli kukistettu kovaotteisen Sigismundin käskynhaltijan ja marski Klaus Flemingin toimesta niin Savossa kuin Pohjanmaalla. Kun Kaarle-herttualle uskolliset talonpojat oli lyöty, vuorossa oli Sigismundille uskollisen Stålarmin sotaretki Turun kautta aina Uplantiin tukemaan Sigismundia.
Suomalaiset talonpojat ja vähäinen aateli olivat mukana “makkararetkeksi” kutsutulla matkalla, todeten kuinka puolalainen Sigismund oli jo paennut Puolaan. Kaarle-herttua ei tästä suomalaisten retkestä pitänyt, alkoi verinen kosto, jota aviovaimo oli ohjailemassa.
Se oli kieroa peliä hovin sisällä, jota suomalaiset eivät tunteneet. Herttuan kostotoimenpiteet Turussa ja Viipurissa olivat verisiä ja henkensä menetti myös Klaus Flemmingin poika mestauslavalla. Albert Edefeltin maalauksessa vuodelta 1878 Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista arkussa.
Todellisuus kulki kuitenkin talonpoikien ja Jaakko Ilkan tapaisten johtajien maailmassa ja vankityrmässä Turun linnassa. Kaarle-herttua ei ymmärtänyt Suomalaisia talonpoikia, heidän Nuijasotaansa, ja alkoi opettaa kansalleen kuuliaisuutta, joka ulottui Viroon ja Tallinnaan saakka.
Lopulliseen sovintokokoukseen Turussa osallistui noin 60 suomalaista aatelissukua. Oli heitetty ensimmäiset hiivat sille kehitykselle, joka johti myös vuoden 1917 tapahtumiin vieraan tunkeutuessa sellaiseen Suomessa, josta ei mitään ymmärtänyt.
Lopullinen sovinto solmittiin vasta Helsingin maapäivillä vuonna 1616. Syntyi suomalainen marssijärjestys, jossa jotkut kulkivat edellä ja saivat jotain aikaan, muut kulkivat takana ja napisivat.
Tämä sama koettiin juhannuspäivänä 1850, jolloin luostarilaitokselle veronsa maksaneitten lampuotien vanhin viikinkimallinen ”kirkkovene” hukkui Kallaveteen ja vei mukanaan liki 5000 hehtaarin tilalta veronsa luostarilaitokselle maksaneiden avainhenkilöt tuhoisimpana sisävesiämme koskaan kohdanneena onnettomuutenamme. Isäni isoisä sentään pelastui kävellen jalkaisin kymmenvuotiaana poikasena Kuopiosta kohti Lapinlahtea.
Hänen tuleva puolisonsa oli samaa sukua kuin Isak Pihlman, Torsten ja Henrik Tawast tai tunnetut kirkolliset sukumme (Berg, Ståhlberg). Kirjoitin omat muistelmani käynnistäen ne tästä tapahtumasta, veneen rakentajista, sekä lopettaen niin ikään juuri tuohon dramaattiseen tapahtumaan, jota on kuvattu ikään kuin Titanicin kohdalla veneen noustessa loppuvaiheessa pystyyn ja soutajien ruhjoutuessa pudotessaan hyiseen Kallaveteen (Luostarinen: Cluster art and Art of clusters 70 years).
Kaarle oli perinyt Kustaa Vaasan nuorimpana poikana isänsä ponnekkaan vallanpidon, jolla hän nosti herttuakuntansa valtioksi valtion sisällä ja jolla hän ajoi lopulta puolalaisen Sigismundin ja katolisen kirkon maanpakoon ja vakiinnutti näin Ruotsissa protestanttisen monarkian.
Samalla syntyi taloudellisia uudistuksia myös Suomessa, uusia kaupan keskuksia, manufaktuureja ja elintarviketuotanto koheni. Yhteinen vihollinen yhdisti lopulta veljekset ja valtionjohtajan valtataistelu johti kuninkaan häätöön maasta. Vain yksi mies johtaa maata, loput seuraavat naisia, niin myös Juhana.
Tämä traumaattinen perintö jäi suomalaiseen sosiaaliseen pääomaan ja on siellä vieläkin. Kaarle oli talonpoikien ymmärtäjä ja oikea protestantti, karkea voimapoliitikko. Hän ei ollut niin sivistymätön kuin väitettiin.
Hän oli propagandisti ja kursailematon kielenkäyttäjä, oman aikansa populisti. Perinnöksi pojalle Kustaa II Adolfille jäi sodat Puolaa, Tanskaa ja Venäjää vastaan sekä käymistilassa oleva valtio. Lahjana Jumalalta oli paksu nahka. Tätä ominaisuutta suomalaiset alkoivat johtajissaan arvostaa.
Kustaa II Adolf – suurvallan perustaja
Kustaa II Adolf poikkesi täysin hallitsijaominaisuuksiltaan edeltäjistään. Hän oli energinen, nopeaälyinen, toimelias, mutta järkevästi harkitseva kärsimättömänäkin. Hän kykeni diplomaattiseen kieleen ja oli hyvä puhuja.
Isänsä ja isoisänsä tapaan taipumusta oli kuitenkin myös painostukseen ja turvautuminen arvovaltaan, jota sairaalloinen lihavuus lisäsi. Hilpeys ja leikinlasku, huumorintaju oli kaikkien tiedossa. Vastapuolella oli äkkipikaisuus, räjähtelyt, pitkävihainen säälimätön vaino suvun rasitteena.
Hän piti komeaa hovia ja oli joviaali isäntä, sotaretkillään liki askeettinen ihminen. Ääripäät tekivät hänestä arvaamattoman ja tällaista ominaisuutta Suomessa alettiin pelätä. Naisia ihaillut ja rakastanut romantikko solmi järkiavioliiton, joka tuotti yhden tyttären, Kristiinan.
Liitto oli ahdistava myös kuningattarelle keskenmenojen vuoksi ja dynastiansa varmistaakseen kuningas joutui järjestämään vallanperimykseen myös reservin Kaarle Kustaan (Kaarle X Kustaa) kautta.
Se osoittautui myöhemmin tarpeelliseksi ja tämän suomalaisetkin oivalsivat mutta aina hieman myöhässä. Kustaa Aadolf loi itselleen perinnön eurooppalaisena suurmiehenä ja hänen kuolemansa, kaatuminen sodassa, oli uutinen koko Euroopassa.
Maihinnousu Keski-Eurooppaan ja protestanttinen johtotähti teki hänestä pelottavan hahmon uskonsodaksi muuttuneessa kolmikymmenvuotisen sodan pohjoisena osapuolena. Saksan ohella Ruotsilla oli sota Puolassa ja sinne oli Liivinmaan tapaan perustettava miehityshallinto.
Voitokas kuningas loi suurvallan, jonka asema säilyi aina Pultavan tappioon vuonna 1709. Myös Kustaa Aadolfille oli helpompi taistella periaatteiden puolesta, kun elää niiden mukaan.
Kustaa Aadolf oli saanut, tai ottanut, protestanttien leirin johtajan viitan harteilleen. Hän pakotti Saksan evankeliset yhteisrintamaan kanssaan. Kun Tillyn komentama vastapuoli väsyi jatkuviin hyökkäyksiin, näytti lopulta siltä, että tie Saksaan olisi ruotsalaissuomalaiselle armeijalle auki.
Hakkapeliittojen huudoista tuli legenda, josta on kirjoitettu runsaasti niin Suomessa kuin saksalaisissa kansanlauluissa. Torsten Stålhadsken kuninkaan “lumiaura” eteni koottuna valikoitujen talonpoikaiskansan ankaraa elämää kokeneiden nuorten miesten parhaimmistosta, jollaisena myös kuningas heidät kuvasi.
Suoraan lainaten “Tottuneina työhön, ei kapakkaelämään, kestämään vaivoja, pakkasta, kuumuutta, nälkää taistelivat nämä suomalaiset talonpojat. He eivät olleet tottuneet nautintoihin, tyytyivät elämään vähällä, ovat taipuvaisia kuuliaisuuteen esimiehiään kohtaan, oppivat helposti sotaharjoitukset, ovat voimakkaita ruumiiltaan, ja jos tarvitaan ja heitä oikein johdetaan, halveksivat he kuolemaa ja vastuksia.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun suomalaista luonnetta ja tulevan talvisodan korpisoturia kuvattiin suomalaisen sisun perikuvana Keski-Euroopassa ja pelättiin enemmän kuin Mustaa Surmaa.
Viikinkeinä suomalaiset ja Itäinen maakunta tunnettiin toki aiemminkin ja tätä suuntaa kavahdettiin. Kustaa II Adolfin joukot olivat tulleet Keski-Eurooppaan pysyäkseen siellä. Tällä oli suuri merkitys tulevalle Euroopalle ja sen historialle omaan aikaamme saakka.
Pohjola oli nyt osa ydin Eurooppaa myös sotilaallisesti, kauppapoliittisesti ja protestanttisen kulttuurin keskus. Myöhemmin Ruotsissa hänen johtonsa luisui takaisin aristokratian käsiin ja se muuttui lähemmäs seuraelämää ja tuttua juonittelua. Mitä suurempi valhe esitettiin, sitä suurempi mahdollisuus oli, että siihen myös uskottiin.
Kristiina
Kristiina sai laajapohjaisen kasvatuksen kuten aikanaan Kustaa Vaasan vanhin poika. Jälleen kerran tähän pedagogiseen virheeseen perustui myös Kristiinan tuleva tragedia Eerik XIV tapaan. Hänestä olisi tullut hyvä Paavi mutta kuninkaana hän oli kehno.
Kristiina opetettiin ratsastamaan ja metsästämään kuten nuoret miehet. Hänen lahjakkuutensa ja tiedonjano herätti huomiota. Hän muistutti oman aikamme feministejä.
Hän kirjoitti vaivatta latinaa, ranskaa, saksaa, italiaa ja hollantia. Lempeä opettaja perehdytti hänet teologiaan, filosofiaan, matematiikkaan ja astronomiaan, ei enää astrologiaan. Se hämmensi, kun vielä todettiin julkisesti, kuinka kuninkaallisen Majesteetin lahjakkuus ylittää hänen sukupuolensa ja ikänsä rajat.
Tässä korostettiin juuri sukupuolta. Nainen ei voinut olla noin lahjakas. Kaikki viisaat olivat petolintuja, tuon ajan ajattelussa, joka periytyi myös omaan aikaamme. Kun 18-vuotias nainen keskusteli kirjallisuudesta ja runoudesta filosofien kanssa, puhui ranskaa ja latinaa kuten äidinkieltään liki tunnekielinä, oli laajakatseinen kuten kokenut valtiomies, valtakunnankansleri Axel Oxenstierna koki hänet kuin kruunun jalokiveksi, koriste-esineeksi uuden suuren valtion valtakunnanneuvoston pöydän päässä.
Tällaisessa ajattelussa mikään ei menesty niin kuin menestys ja tämä virhe on myös oman aikamme ajattelussa elävä harha. Kuningatar oli päättänyt pysyä aviottomana ja järjesti serkkunsa Kaarle Kustaan kruununperijäkseen. Tämän jälkeen kuningatar päätti antautua täysin kulttuuriharrastuksilleen.
Tärkeäksi henkilöksi kohosi deduktiivisen tieteen filosofian kehitellyt ranskalainen Rene Descartes. Olen kirjoittanut tästä vaiheesta paljon kirjassani Arctic Babylon. Kirjan avaaminen vaatii tässä myös historian tuntemusta.
Descartes on peräti avainhenkilö kirjassani Arctic Babylon. Syntyi tiivis suhde tiedemieheen niin kauan kun tämä eli kuningashovissa. Kuningatar Kristiina tunsi nyt kuitenkin sellaista, joka oli muulle Euroopalle tuntematonta kiitos Descartesin luentojen.
Kristiina alkoi kehittää hoviaan osana Euroopan johtavaa tiede- ja kulttuurikeskusta. Barokin ajan taidetta ja rikkauksia virtasi voitetuista valtioista Tukholmaan. Hovin osuus menoista paisui paisumistaan. Baletti, oopperat ja turnajaiset viehättivät kansaa ja nuoria ranskalaisia aatelisherroja.
Johtoon nousi heistä Johan Adler-Salvius “homo-novus”. Hänen kuolemansa jälkeen Kristiinan kyky hahmottaa suurvaltapolitiikka alkoi rapautua. Ilman paimentaan lampaat eivät ole katras ja Kristiinan perintö jäi liian vaatimattomaksi.
Kristiina alkoi suunnitella luopumista kruunusta. Hän oli taipuvainen uskomaan Erasmus Rotterdamilaisen opin “Missä luterilaisuus astuu sisään, siellä kävelee tiede ulos”. Kristiina halusi palata katolisen kirkon helmaan ja jättää kruununsa.
Syntyi haikeat jäähyväiset, matka Roomaan ja elämä, jossa kirkonmiehet, kirjailijat, taiteilijat ja taiteentuntija sekä myös tuon ajan poliitikot, Paavia myöten, vierailivat Kristiinan vastaanotolla. Se oli Rooman “Kristiinan kausi”.
Kristiina oli katolinen mutta ei välttämättä kovin hyvä sellainen. Vihkiytyminen politiikkaan säilyi, oli sisään kirjoitettu pakkomielle ja sellaisena arvokas osa omaa kulttuuriemme myös tänään.
Kristiina haudattiin Pietarinkirkkoon ja hänen taide- ja antiikkikokoelmansa, kirjasto ja käsikirjoituskokoelmat hajaantuivat ympäri Eurooppaa museoihin, arkistoihin ja yksityisten keräilijöiden haltuun siinä missä Rene Descartesin deduktiivisen tieteen ihanne, inkojen ja mayakansan kerätyt aarteet hänen löytämänään tieteenä ja niiden sijainti tulevissa Euroopan tiedeakatemioissa.
Näin myös Turun yliopisto sai alkunsa ja myös kosketuspinnan tieteen deduktiiviseen ihanteeseen. Turun yliopisto perustettiin suurin juhlallisuuksin Kristiinan ollessa 14-vuotias. Perustajia olivat Pietari Brahe, Jöns Kurki, Turun piispa Isak Rothovius sekä etenkin Axel Oxenstierna, joka oli tyytymätön Tarton yliopiston Johan Skytten aikaansaannokseen.
Yhdentoista professorin joukossa oli vain kaksi Suomessa syntyneitä: pyhien kielten professori Martinus Stodius sekä fysiikan ja kasvitieteen professori Georgius Alanus. Seuraajansa Martinus Stodius sai Isak Pihlmanista, jonka Tytär Anna oli naimisissa Torten Tawastin kanssa ja heidän tyttärensä sai tyttären, jonka isoäiti oli Elisabet Ståhlberg, Georg Ståhlbergin tytär ja tulevan ensimmäisen Suomen tasavallan presidentin juuria Suomessa.
Syntynyt tytär oli oman isäni isoäidin äiti. Näin suvut siirtyivät Ruotsista ja kohtasivat Suomessa myös tulevat presidenttisukumme ja idästä lähteneen Luostaristen (kloster) suvun ja Viipurin raivokkaat Tawastit.
Oma sukunimeni periytyy taas luostarilaitoksesta Valamosta, siis kreikkalaiskatolisesta ja ortodoksisesta Bysantin kulttuurista, äitini kohdalla kustavilaisesta Kuopiosta. Isoisäni veli Ilmari Luostarinen oli taas asuttamassa Karjalan evakkoja Enso Guzeitin pääjohtajana valtion maille ja käynnistämässä myös Lapin koskien rakentamisen kirjoittaen Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan sotavuosien alkaessa.
Myöhemmin koskisensuojelulait ja rakentamisen päättäminen siirtyi seuraavalle polvelle johtaessani Kemijoen ja Iijoen koskisodat päättäneitä tutkimuksia. Tuolloin päätöksiä tehtiin jo oman aikamme poliitikkojen toimesta, jossa presidentin valta oli kaventumassa ja valtaa käyttivät puuta jalostavat yhtiöt, voimalaitosyhtiöt, ei enää niinkään hallitsija, presidentti, vaan edustuksellinen demokratia alkaen pohtivan ja filosofisen Mauno Koiviston presidenttikaudelta.
Hän sai koulutuksensa Turun yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan sosiologian laitoksessa. Laitosta johti forssalaisille erityisen tuttu Lounais-Hämeen maakuntalehden perustaja ja häntä seurasi dekaanina ja laitoksen esimiehenä myöhemmin professori Erkki Asp.
Osa yhteisistä julkaisuistamme on mainittu tämän kirjan lopussa (Finland’s big history 2017 – Suomi 100). Oulun yliopistossa, sen maantieteen laitoksella julkaistut työt ovat professori Uuno Varjon perustaman laitoksen aikaisia ja myös hänen tieteelliset juurensa ovat Turun yliopistossa.
Sen sijaan julkaisut, jotka ovat Maatalouden tutkimuskeskuksen (MTT) ja nykyisen Luonnonvarain tutkimuslaitoksen (LuKe) ajoiltani, ovat Helsingin yliopiston peruja ja siis nuorempia. MTT täytti hiljattain 100 vuotta ja sen tutkijoina on toiminut myös presidenttejämme ja ministereitä, vuorineuvoksia jne.
Toki heitäkin, Suomen hallitsijoita, presidenttejä, näki vielä 1960-luvulla jo Ruotsin vallan aikana perustetussa Lapinlahden kestikievarissa ja Lapin kelomajoissa, renessanssiruhtinaan tapaan eläen ja Suomen maaseudun tai Lapin koskisotien historiaa selvittäessäni.
Niidenkin historia oli lopulta tässä ajassa, Kristiinan serkun Kaarle X Kustaan toimissa. Muutama vuosisata on kovin lyhyt aika kansakuntien historiasta kirjoitettaessa ja Suomessa me törmäämme silloin myös omaan henkilöhistoriaamme ja sukupuumme rakenteisiin, geneettiseen perimäämme.
Valloitukset Euroopassa jatkuivat ja toivat Suomeen sotia sotien perään ja itsevaltiuden paineet, jotka presidenttiyden aikana kulminoituivat presidentti Kekkosen virkakaudella. Oltiin siirtymässä Kekkosten kauteen mutta kuninkaitten vallankäytön sokaisemassa Ruotsisuomen monarkiassa 1600-luvun alkaessa.
Suomen itsenäisyys oli syntynyt jo aikana, jolloin viiden Venäjän keisarin kausi käynnistyi. Kaikki sellaiset itsenäisen valtion rakenteet olivat olleet jo kauan olemassa ja Suomen venäläistämistä ei koskaan kukaan edes kuvitellut eikä sellaista tuon ajan Venäjä edes voinut vakavissaan pohtia.
Viiden venäläisen keisarin kausi oli siten Suomessa irtautumista lopullisesti Ruotsin valtiollisesta yhtenäisyydestä ja lopulta päätymistä tänään yhä yhtenäisempään läntiseen talousliittoon ja nyt myös sen sotilasliitto Natoon. Ratkaisut ovat olleet aina omiamme ja niiden ohjailu ulkopuolelta on aiheuttanut aina ongelmia ohjailijalle itselleen.