Valistus ja vastavalistus elävät ikuisesti
07.11.2022
Aikamme näkyvin teema alkaa olla lähellä Ranskan vallankumouksen vuosia ja sitä edeltäneitä aikojamme. Taantuma siis jatkuu ja yksi sen näyttävin spektaakkeli on sota Ukrainassa tsaari Vladimir Putinin retkenä. Sodan taustat liittyvät elimellisesti Euroopan historiaan ja geopoliittisiin, myös traumaattisiin vaiheisiin. Samalla myös filosofisiin sellaisiin rakenteisiin, joiden tausta ei ole pelkästään eurooppalainen.
Suomi on saanut osansa tästä paluusta menneen ajan ihannointiin osana oman aikamme teknologiaa. Eurooppalaiset, metsänsä jo aikoja hakanneet, haluavat suomalaisten palaavan metsiinsä heidän puolestaan. Luonnon monimuotoisuuden palauttaminen koetaan Suomessa juuri metsien entisöimisenä, ei niinkään kaupunkiympäristön ja vesistöjen, luonnon monimuotoisuuden parantamisena.
Suomen näkökulmasta monimuotoisuuden edistäminen merkitsee muutakin kuin lahopuita tai turvepeltojen ojien tukkimista. Kyse on pikemminkin hakea parhaita keinoja määritellen ensin monimuotoisuus ja kysyä, ketkä ne maksavat, löytyykö huonoille vaihtoehdoille parempia vaihtoehtoja. Medialta odotetaan siltäkin asiantuntemusta ja joskus itsekriittisyyttäkin.
Mediakohussa suuret otsikot ratkaisevat, eivät toki vuosikymmenten päästä näkyvät tulokset ja niiden hidas sekä työläs edistäminen. Nämä taas edellyttävät luonnollisesti valtioiden rajat ylittäviä hankkeita, jolloin mukana on myös valistusajan hengen luominen muuallekin kuin reaaliaikaisen prosessin sähkön kulusta ja tuotannosta vastaavat sekä sen tulevana talvena lankeavat laskut.
Olemme jo nyt kaukana ilmastomuutoksen tavoitteistamme, ja Ukrainan sota yksin toi lisäkierteen Egyptin ilmastokokoukseen. Mailla ei näytä olevan asiantuntijoiden mukaan uskottavaa polkua 1,5 asteen tavoitteiseen tai edes alle 2 asteessa pysymiseen, vaan nykyinen kehitys näyttäisi johtavan noin 2,5 asteen lämpenemiseen. Pelkkä sota on vauhdittanut pyrkimyksiä irtautua venäläisestä fossiilienergiasta mutta samaan aikaan turvaudutaan aiempaa vahvemmin kivihiileen tai maakaasuun.
Pelkkä poliittinen poseeraus ei oikein auta hankkeissa, jotka on luotu toteutettaviksi vuosikymmenten ja useiden sukupolvien kuluessa. Puolueiden on helpointa pitää sellaiset lupaukset, jotka eivät vaadi toimenpiteitä ja ovat hetkellisiä, ajan hengen mukaisia. Vaaleissa taas menestyvät puolueet, jotka kykenevät luomaan mieluisimpia otsikoita. Lupaukset, jotka ovat vuosikymmenten päästä täyttyviä, ovat vaalikausi kerrallaan elettävässä todellisuudessa tiekarttoineen turvepeltojen ojittajille, Helsingissä ne esittäen ja Brysselissä toteuttaen, hyvinkin mahdollisia mutta samalla epäuskottavia. Lisäksi konkreettisia asioita, eläkettä ja sen käyttöä sähkölaskuun, on helpompi käsitellä kuin suhdanteita ja keskuspankkien rahapolitiikkaa.
Niinpä minäkin turvaudun palauttamaan keskustelun historiaan ja sen meille antamiin opetuksiin. Niistä ehkä parhaiten eurooppalaisilla on muistissa Ranskan suuri vallankumous. Miten se syntyi ja ketkä sitä olivat ruokkimassa?
Ranskan suuri vallankumous alkoi liberalistisena, tuon ajan merkittävän ajattelijan, Rousseaun seuraaja Robespierre otti vallan vuonna 1793 ja teloitti liberaalit vallankumousjohtajat ja kaikki muutkin, jotka uhkasivat hänen asemaansa.
Sellaiset kirjailijat kuin Benjamin Constant ja usein lainaamani Hegel syyttivät Rousseauta tästä terrorihallinnosta ja Robespierren totalitarismista, koska he näkivät Rousseaun aatteen mahdollistavan tällaisen hallinnon ilman kansalaisoikeuksia, kuten hengen ja omaisuuden suojaa.
Rousseau kuitenkin kannatti suoraa demokratiaa edustuksellisen sijasta, ja jotkut ovat katsoneet, ettei sellaisia terrorisoivia päätöksiä olisi tehty suorassa demokratiassa, joten tämän vuoksi Rousseau ei katsonut kansalaisoikeuksia tarvittavan. Me elämme kuitenkin kokonaan eri ajassa ja kansalaisoikeudet ovat osa sellaista keskustelua, johon Suomessa on opittu juuri luontoa näin myös yhteisesti käyttäenkin.
Se poikkeaa dramaattisella tavalla ranskalaisesta, brittien tai saksalaisten tavasta asemoitua elinympäristöönsä ja sen hoitoon, mutta käyttöönkin. Se on osa suomalaista filosofista rakennetta ja sosiaalista pääomaammekin, kulttuuria.
Mitä me sitten muistamme tästä valistusajan filosofiasta ja miten se on vaikuttanut meihin tai aikanaan ranskalaisiin? Lyhyt kertaus on paikallaan ja vaikka Wikipediasta se varmistaenkin.
Yksi Rousseaun poliittisen ajattelun perusperiaatteista oli se, että politiikkaa ja moraalia ei tullut erottaa toisistaan. Kun valtio epäonnistui moraalisessa toiminnassa, se lakkaa toimimasta oikealla tavalla ja sen arvovalta kansalaisten yli lakkaa. Toinen tärkeä periaate oli vapaus, jonka suojelemiseksi valtio oli luotu. Vaikuttaa ihan viisaalta mutta toimiiko se edelleen vuonna 2022 ja vaaliemme jälkeenkin? Emmehän me ole mitään ranskalaisia vaan suomalaisia.
Rousseaun ajatukset koulutuksesta ovat vaikuttaneet kuitenkin nykyaikaisiin kasvatusteorioihin ja myös Suomessa. Hän kiisti kirjanoppineisuuden merkityksen ja suositteli, että lapsen tunteita tuli kouluttaa ennen hänen järkeään. Hän painotti erityisesti kokemuksen kautta oppimista. John Darlingin vuonna 1994 julkaisema kirja Child-Centred Education and its Critics väittää, että nykyaikaisen kasvatusteorian historia olisi joukko alaviitteitä Rousseaun kirjoituksiin. Tällainen ajattelu ei näe kuinka suomalainen kouluopetus ja kasvatus hankki runsaasti vaikutteita myös jopa Yhdysvalloista.
Tuossa väitteessä on varmasti perää lisäyksin, kuinka tuon ajan oppeja on noudatettu myös suomalaisessa kasvatuksessa ja kouluopetuksessamme mutta monin rajauksin. Lisäksi siihen on vaikutettu yllättävällä tavalla myös vaikkapa juuri Yhdysvalloista ja luonnollisesti Ruotsista. Toisin kuin jotkut väittävät, myös Yhdysvalloista löytyy filosofeja ja etenkin omaan pragmatismiimme vaikuttaneita. Heitä ja heidän oppikirjojaan ei pidä väheksyä.
Merkittävimmissä teoksissaan Rousseau samaisti luonnon villin ihmisen alkukantaiseen tilaan. Myöhemmin hän katsoi luonnon tarkoittavan sitä spontaania tapahtumasarjaa, jossa ihminen rakentaa itsekeskeistä, vaistoihin perustuvaa luonnettaan ja pientä maailmaansa. Näin luonto edustaa hänelle sisäistä eheyttään, jonka vastakohtana on yhteiskunnan suorittama orjuutus ja ”vankeuttaminen”.
Näin ”takaisin luontoon” palaaminen tarkoittaa sitä, että ihmiselle palautetaan hänen luonnollisen kehityksensä voimat, jolloin hänet asetetaan kaikkien yhteiskunnan ahdistavien kahleiden ja ennakkotuomioiden ulkopuolelle. Tämä ajatus vaikutti merkittävästi myöhempään romantiikkaan. Kovin moni sosiaalisen median kirjoittelija elää maailmassa, joka on pikemminkin romantiikkaa kuin realismia. Mutta sen juuret eivät ole ranskalaisessa filosofiassa vaan pikemminkin Yhdysvalloista levinneessä hippikulttuurissamme ja Vietnamin sodassa.
Entä tänään? Kuinka oman aikamme päättäjät ja poliitikot asennoituvat ihmiseen ja yhteisöön sekä tapaamme toteuttaa politiikkaa, jossa pidämme lupauksemmekin? Olemmeko edistyneet Ranskan vallankumouksen ajoista vain ehkä taantuneet?
Kirjassani ”Draaman kesä ja Euroopan hullu vuosi 2022 – Europe’s crazy year 2022” sekä ”Teesi, Antiteesi ja Synteesi – Mytomania, Eskaismi ja Putinismi” olen esitellyt Euroopan ja sen nykyvaiheen monen taantuman ja takauman kautta syntyväksi. Näin myös Venäjällä ja seuraten kehitystä Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Emme ole edistyneet, kuten moni ehkä odotti tapahtuvaksi, uuden vuosituhannen alkaessa.
Benjamin Constant arvosteli vuonna 1819 kuuluisassa puheessaan ”On Ancient and Modern Liberty” Rousseauta ja etenkin hänen radikaaleja seuraajiaan kuten Abbé de Mablya kaiken alistamista yleistahdolle ja yksilövapauksien alistamista yhteiskunnalliselle voimalle. Constant ei ollut ainut ja hän sai tukea monelta suunnalta.
Monet liberalistit kuten Karl Popper ja J. L. Talmonin Totalitaarinen demokratia (1952) ovat arvostelleet Rousseauta totalitarismin puolustamisesta. Myös filosofi Hannah Arendt katsoi Rousseaun aatteen puolustavan totalitarismia ja johtaneen Ranskan vallankumouksen ylilyönteihin. Toki pelkästään Rousseaun syyttämistä näistä ylilyönneistä on toki kohtuutonta.
Se mitä on tapahtunut toisen maailmansodan käynnistäneessä Italiassa ja Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa, puhumattakaan Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Venäjällä, jättää alleen kaiken edellä kuvatun filosofian.
Politiikan tutkija J. S. Moloy kirjoitti: ”1900-luku lisäsi kansallissosialismin ja stalinismin jakobinismin rinnalle luetteloon kauhuista, joista Rousseauta voidaan syyttää – – Rousseaun katsottiin puolustaneen juuri sellaista ihmismielen peukalointia, jota 1900-luvun puolivälin hallinnot yrittivät toteuttaa.”
On kuitenkin kiistelty siitä, oliko Rousseaulla todellista vaikutusta näihin hallintoihin. En ota tähän kantaa mutta epäilemättä ihmismielen peukalointia on tapahtunut ja tavalla, joka on ajallemme tyypillistä ja epäilemättä myös usein vahingollista. Teknologia ja sitä edistävät jätit medioineen on jotain kokonaan muuta kuin mihin etenkin Venäjä ja Ukrainan sota vei julmana taantumuksena.
Totta kuitenkin lienee se, että valistusajattelijat asettivat järjen ja kirjoitetun lain etusijalle ja kyseenalaistivat uskomukset, kun taas Rousseau vetosi vaistoihin ja ”hyveen” mielivaltaan.
Tänään hän saisi ajatuksilleen poikkeuksellisen paljon sosiaalisen median kannatusta.
Useimmat vastavalistuksen analysoijat ovatkin pitäneet Rousseauta vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana. Olkoonkin että tänään valistus ja vastavalistus olisivat sosiaalisen median sisällä liki mahdoton toteutettavaksi muuna kuin erottamatta politiikkaa ja moraalia toisistaan.
Näin ainakin yksi Rousseaun poliittisen ajattelun perusperiaatteista, politiikkaa ja moraalia ei tullut erottaa toisistaan, toteutuisi tänäänkin. Kun valtio epäonnistui moraalisessa toiminnassa, se lakkaa toimimasta oikealla tavalla ja sen arvovalta kansalaisten yli lakkaa. Toinen tärkeä periaate oli taas vapaus, jonka suojelemiseksi valtio oli luotu ja joka Euroopassa on myös kohtuullisesti onnistuttu toteuttamaankin.
Rousseau lähti kollektivistisesta vapauskäsityksestä – mikäli kansan yhteistahto määrää jotain, tämä myös on kansalle parhaaksi, eikä kansan kollektiivisen vapauden periaatetta loukata vaikka individualistisessa mielessä jonkun yksilön vapautta loukattaisiinkin. Rousseaun mielestä päätöksenteon tulisi ilmentää vaikeasti kuvattavaa ilmiötä, jota hän kutsui yleistahdoksi. Saavutetaanko se vaaleissa ja onko sen demokratian antama merkki ”yleistahdosta” rinnan oman aikamme median kanssa sitä valvomassa, jää edelleen avoimeksi.