22.11.2022
Huippujalkapallo näyttäisi nyt ryvettyvän korruption, globalisaation ja luksuselämän ökyilyn yhteisessä myllyssä. Tai ainakin näin mediamme sen meille välittävät. Ikään kuin näiden miljonäärien elämää ei ihailtaisi juuri pohjattoman rikkauden ja menestyksen kautta sekä samalla nationalistisia arvoja korostaen äärimmäisen teatraalisella tavalla ja Hollywood elämää hakien.
Miten kisat muka olisivat uskottavammat, jos ne järjestetään Kiinassa, Intiassa, Yhdysvalloissa tai Venäjällä? Quatar on pieni valtio aavikolla ja Lusai-stadion oli rakennettava siellä Quatarin aavikolle. Meillä Suomessa vaihtoehtoja on enemmänkin, mutta tiet tahtovat seurailla ikivanhoja harjujaksoja pilaten jääkausien aikana syntyneet luonnonrikkautemme.
Joet on padottu ja valjastettu sähkön tuotantoon, eikä niiden perään ole kukaan itkemässä, olkoonkin että samalla kalojen kutupaikat katosivat ja vanha elämänmuoto ja saamelaiset siirtyivät hekin yhä kauemmas ökykulttuurin tieltä.
Helsinki kasvoi ja imi muiden jokisuistojen tapaan vesistöjen latva-alueet tyhjiksi. Virosta saapuvat duunarit urakoivat työmailla siinä missä mansikanpoimijat Suonenjoella Ukrainasta saapuen.
Jalkapallofanit joutuvat pohtimaan, miten suhtautua tähän kaikkeen. Jalkapallon vierastyöläisiä rahoitetaan ympäri maapalloa tavalla, joka Ruandasta saapuen on yhtä uskottavaa kuin lontoolaisen Arsenalin stadion Emirates, Ruandan sponsoroidessa sitä. Ruanda on itäafrikkalainen diktatuuri.
Jalkapallo on ollut aina kaksinaismoraalin luvattua elämää ja sellaisena kuten elämä itse. Afrikkalaisen köyhän maan kannattajana on kiva olla odottaen altavastaajan menestystä tai Etelä-Amerikasta tulevan katujen kasvatin tapaa tehdä maaleja slummien tuotteena ja nyt miljonäärinä esiintyen. Kiintoisaa on, jos hän puree vastustajalta korvan tai osaa eläytyä oikein diktatuurien maineenkiillotukseenkin.
Omaa aikaamme luonnehtii kiihtyvä globalisaatio ja samalla ajaton ja paikaton kulttuurikin. Median kyky sopeutua tähän on ollut aiemmin tulen tapaan renkinä eläen turvallista, mutta isännäksi yltäessään vaarallista elämää meille kaikille. Se että Kiinassa liki miljardi ihmistä nousee köyhyydestä ja Venäjä taiteilee omien tuskiensa kanssa, ei tee niistä erityisen sopivia televisio- ja mainossopimusten kohteita, mutta silti rahaa tulvii.
Yhdysvalloissa yksittäiset henkilöt hankkivat itselleen sosiaalisen median omistukseensa ja käyttäytyvät siellä kuin pienet lapset konsanaan twiittaillen muiden sosiaalisen median käyttäjien joukossa.
Donald Trump on sentään osannut asemoida oman paikkansa paremmin miljardöörien joukkoon presidenttinäkin. Aina se ei kuitenkaan onnistu edes Hollywood taustan hankkineelta henkilöltä. Hän kun muistuttaa liiaksikin juuri tuosta amerikkalaisesta taustastaan, on kuin Amerikka itse.
Yliopiston tutkijana ja opettajana seuraan omien oppilaitteni edesottamuksia ja olen tyytyväinen, jos he ovat löytäneet paikkansa siinä missä kollegani eläkepäiviä viettäen ja kirjoitellen kirjojaan, muitakin kuin pelkkiä muistelmia. Jotkut jopa jatkavat opiskelua ja ovat hankkineet professorin viran rinnalle kokonaan uuden ammatinkin. Usein se on lähellä kirjailijan työtä, mutta on joukossa hyvin menestyviä yrittäjiäkin.
Myös jalkapalloilijoilla on edessään uusi uran valinta vaiheessa, jolloin ikää on riittävästi ja pallon osumia otsalohkoon liian lukuisa määrä uraa uskottavalla tavalla jatkaen. Jalkapallolla hankittu nerous on kadonnut. Pelkkä ylimielinen ilme tai hurmioitunut tuuletus ei sovi siihen elämään, joka odottaa urheilijan uran päättyessä.
Qatarin kisat on syytä nähdä osana evoluutiota, huipentumaa sille kehitykselle, jossa perinteinen jalkapallo huippupelaajien toimesta on ohi ja hybridiyhteiskunnan tuuletus on tuonut sen uuteen vaiheeseen. Sami Sillanpää kokee sen Helsingin Sanomien esseessä menneen pilalle, joku toinen näkee siinä vasta lajin uuden nousun ja kasvun mahdollisuuden. Olympialaiset Kiinassa ja aikanaan Natsi-Saksassa ei näitä kisoja pilannut eikä Helsinki jäänyt sekään likimainkaan viimeiseksi.
Presidentti Volodymyr Zelenskyin edustaa puolestaan uudenlaista maskuliinisuutta. Hän ei ole hegemoninen kova mies kuten Putin, vaan hän voi myös itkeä ja näyttää tunteitaan, olkoonkin että jokainen päivä Venäjän armoilla merkitsee lisää menetettyjä ihmishenkiä.
Niinpä oman aikamme ukrainalainen nainen ei ole valmis mihinkään rauhanneuvotteluihin niin kauan kun Venäjä jatkaa tappamaista Ukrainassa. Suomen pääministeri naisena edustaa tätä uutta sukupolvea ja uuden sukupolven naisihannetta. Ukrainalainen sosiologi Tamara Martsenjuk edustaa Helsingin Sanomien haastattelussa (HS 20.11. 2022) tätä uutta, aktiivisesti toimivaa feminismiä. Hän on valmis kuolemaan maansa puolesta, siirtynyt Kiovasta Berliiniin ja on vieraillut myös Suomessa Aleksanteri-konferenssissa.
Hän kiroaa Neuvostoliiton perintöä ja sen tapaa holhota naista. Nyt naissotilaat ovat näkyvä osa Ukrainan armeijaa. ”Pasifismi tappaa” on lehden otsikossa kuvaus mistä nyt on kyse, seuratessamme asenteiden ja arvojen muutosta sodan tuloksena Ukrainassa.
Vastaava kirjoitus venäläisestä miehestä, psykiatri Aleksandr Kursakovista (Jenni Jeskanen HS 22.11.) antaa kuvan kansakunnasta, jossa tärkein käsite on ”pelko” ja sen mukanaan tuoma käyttäytyminen suurina massoinakin. On syntynyt negatiivinen sosiaalinen prosessi vanhojen koettelemusten jälkeen: sota, nälkävuodet, Neuvostoliiton hajoaminen ja perestroika, luettelee Aleksandr sen historiaa.
Tämän rinnalla näyttäytyy haamuna ikivanha menneisyys, tapa luottaa tsaariin, Putiniin. Kadulle lähteminen ja mielenosoitus on riski, jota ei oteta, kokemukset ovat kehnoja. Syntyy vaikutelma, pelko, jossa yksityinen ihminen ei voi vaikuttaa mihinkään. ”Emme ole virittyneet auttamaan toinen toisiamme, tai että olisimme yksi kansa. Jokainen vastaa itse itsestään.”
Kirjoitin aiemmin kirjan otsikolla. ”Teesi, antiteesi, synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi” kuvaamaan tämän ilmiön syntymistä Venäjällä ja Hegeliä mukaillen. Psykiatri Aleksander Kursakov kuvaa sen venäläisenä mielenmaisemana. Se poikkeaa täysin ukrainalaisen naisen antamasta maisemasta. Se on sille käänteinen.
Venäjää ja Neuvostoliittoa rakennettiin voiton kulttuurin varaan, kokemus tappiosta oli vieras. Kansalla ei ole keinoa selvitä tämän uuden hallinnon kanssa. Se pakenee eskapistisiin rakenteisiin, kun sille valehdellaan. Vaikka ainoa keino on Venäjän kansan kyky vaihtaa hallintonsa. ”Tavallista venäläistä” ei voi siirtää ulos vastuusta.
Viha, pelko, suru, tuska, syyllisyys luo juuri eskapismia ja antaa mahdollisuuden hallitsijalle mytamaniaan, valehdella, synnyttää putinisimia. Se on seurausta ihmisestä, joka pelkää ja syyttä itseään, se haiskahtaa puinismille. Syntyy tunne, ettei tee tarpeeksi, ei ole riittävä ensinkään ihmisenä.
Niitä, jotka olisivat voineet tehdä jotain, ei ollut riittävästi, päättää venäläinen psykiatri oman luentonsa, itsetilityksen, mytomanian ja eskapismin luoman putinismin historiallisen tsaristisen valtion varjoja onnistuneesti kuvaten.