Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutus
24.11. 2022
“Ratzel’s landscape”, Ratzelin maisema katsoo maisemasta tarkkailijaansa, ei päinvastoin.
Tuo lause löytyy kotisivuni kohdalta ”Ratzelin maisema” tai ”Ratzel’s landscape”. Maalauksena tuo sama aihe katsoo minua selkäni takaa, joka ainut aamu ja ilta, myös tätä tekstiä kirjoittaessani. Tuo maalauksen nimi on juuri ”Ratzelin maisema”.
Aihe on erittäin polttava ja kipeä, vähän tutkittu. Syynä ovat ilmiön tutkimuksen vaatiman aineiston aiheuttaman tuska ja kipeys, sen synnyn yhteydet sotiin ja muihin sellaisiin julmuuksiin, joiden tutkimusta vaikkapa sotarikoksinamme vältellään.
Niihin onkin mahdollista puuttua vasta sopivan pitkän ajan kuluttua tapahtumista ja niiden käsittelystä, psykososiaalisista traumoistamme. Me emme välttämättä halua myöskään kuulla niiden tuloksista. Vaikka ne olisivatkin välttämättömiä näiden traumojen hoidossa ja tapahtumien uusiutumisen estossa.
Se on ollut vaiettua aluetta tieteessämmekin. Näin siitäkin huolimatta, ettemme saisi vaieta sellaisesta, josta ei saisi puhua tai kirjoittaa, tutkia. Tieteen omat pitkät ja suuret sodat ovat niin ikään esteenä ilmiöiden poikkitieteiselle valaisulle.
Taulun materiaalina on kiveä, kipsiä, kimberliittiä, pellavamassaa, lasia, öljyväriä.
Kiinalaisessa sadussa poika näki unta perhosesta ja perhonen pojasta. Herättyään poika ei enää tiennyt oliko herännyt vaiko perhosen uni.
Maiseman kuvaus on ollut etenkin maantieteilijöitten tutkimuskenttää. Akateemikko Olavi Granö oli alan suomalaisia uranuurtajia. Samalla hän oli merkittävä tutkimusmatkailija, kansatieteilijä, piirtäjä ja maalaaja kuten maantieteilijät 1800-luvulla yleensäkin. Alueiden kartoitus ja maisematyypitys, alueiden analyysi ja luonnonmaantieteelliset rajat vaativat visuaalista hahmotusta ja käden taitoja.
Oman aikamme tietokoneet ja teknologia, GIS-analytiikka, ei niitä korvaa. Maantieteilijöistä klusteritaiteen uranuurtajia olivat Granön ohella Topelius ja Hellaakoski. Taide ja tiede ovat aina olleet kuten ilo ja leikki. Jopa niin että Hellaakoski ja Topelius muistetaan paremmin runoudestaan ja saduista kuin tiedemiehinä tai valtiopäivämiehinä. Runous ja taide on keino peitellä julmaa totuutta tavalla joka on terapeuttista.
Friedrich Ratzelin maisemalla tarkoitetaan maiseman ensimmäistä ja ns. environmentalistista tai determinististä vaihetta. Ekologinen maantiede halusi tuoda esille luonnonvoimien korostetun vaikutuksen ihmisen toimintaan. Luonto asetti ihmiselle tiukat rajat, johon tuli sopeutua. Niin sanottu ”puhdas maantiede” ja maisema syntyivät näistä lähinnä saksalaisista juurista.
Vanhat luonnonmaantieteelliset jakomme ja maakuntamme ovat paljolti noilta ajoilta. Samoin monet niitä mukailleet myöhemmät hallinnolliset, taloudelliset rajamme. Niiden muuttaminen on vaikeaa. Puutumme aiheeseen joka on lähellä Ratzelin maisemaa.
Topelius kuvasi ”Maamme kirjassaan” jopa kansanheimomme luonnontuotteiksi ja näköisiksi. Tämä sama environmentalistinen perintö siirtyi kansojen kuvaukseen ja stereotyyppeihin. Ympäristö veltostutti (välimereiset alueet ja ilmastot), teki sitkeiksi (norjalaiset, suomalaiset), oli osa älyn lahjoja ja alku hyvinkin rasistisille jopa omassa
ajassamme eläville mielikuvillemme. Totuutta peiteltiin, varottiin kipeitä kokemuksia. Usein ne olivat juuri sotia ja niiden tuotteita.
Sukupolven vaihtuessa ja 1900-luvulla syntyi vastavaikutus, jossa deterministien ennakkokäsitys ärsytti. Syntyi possibilistien koulukunta, jossa äärimmilleen vietynä alettiin ihailla ihmisen teknologista voimaa ja kykyä vallata luonto – kesyttää villi ympäristö. Syntyi teknologian ihailua, joka näkyi mm. ranskalaisessa ja italialaisessa taiteessa. Usein tätä taidetta kutsuttiin kuvaavilla nimilläkin, puhtaana taiteena tai sitten ei taiteena lainkaan.
Alkava vallankumous näkyi ensimmäisenä taiteissa ja tieteissä ja vasta myöhemmin poliittisessa liikehdinnässä. Aisteiltaan valpas visionääri ja innovaattori olisi sen oivaltanut ja hyödyntänyt. Toki näin kävikin. Syntyi monia koulukuntia, joissa tapasivat tuon ajan nimekkäimmät tieteen ja taiteen, politiikan ja talouden edustajat.
Tieto kulki tuolloin vielä henkilöiden mukana. Ei netissä ja samaan aikaan kenen tahansa ottaessa sen haltuunsa. Tieto valikoitui ja valitsi omaksujansa, syntyi diffuusisia ilmiöitä sosiaalisesti ja kulttuurisesti sekä alueita erikoistaen. Tiedon kulku oli hidasta ja kaukana reaaliaikaisesta, kenen tahansa saavutettavasta tiedosta. Tieto toi valtaa ja lisäsi tuskaa. Tai näin nämä raja-aidat ymmärrettiin sanoiksi muuttaen.
Reaaliaikaisesta tiedosta huolimatta ihmisen kyky vastaanottaa ja hahmottaa tietoa, maisemaa ja luontoa, on usein rajallisempi kuin monien lajikumppaniemme. Ilves vaistoaa ja aistii meidät jo kilometrien etäisyydeltä. Samoin useimmat saaliseläimet. Olemme ikään kuin ulkona maisemasta ja luonnosta, jota kuvaamme ja pyrimme hallitsemaan. Maisema on suojelumaisemaa ja vitriinissä. Entäpä jos näkökulmamme on jälleen kerran virheellinen?
Ekologinen maisema tarkkailee meitä pikemminkin kuin me sitä. Se tuntee ja tunnistaa mutta vaikenee, koska emme ymmärrä. Tiede vie yhä kauemmas totuudesta. Se mitä etsimme, pakenee meiltä ja se mitä pakenemme, sen me saavutamme. Aistit eivät enää toimi kuten ennen.
Olemme taantuneet ja turhan tiedon kyllästämiä. Ihmissovinistinen maailmankuvamme on uhka olemassaolollemme ja näemme muut lajikumppanimme konemaisina, ikään kuin meitä varten elävinä. Kun lintujen influenssa uhkaa vähänkin meitä, tapetaan linnut.
”Maiseman silmät” ovat luonnon oma kontrolli ja osa evoluutiota, evolutionaarista maailmankuvaa ja tiedettä klustereista. Se tarkkailee meitä ja havainnoi. Tästä näkökulmasta ME olemme vitriinissä kuin Titanicin kannella matkustaen pienellä planeetallamme ja sokeasti luottaen hyvään onneemme.
Ilmiö on tuttu alan tutkijoille. Ulla Tuunanen sekä Anna-Kainsa Kuusisto ovat havainneet sen liittyvän surun paikkaan (Terra no 3/2022): Lapsensa menettäneiden vanhempien kokemuksiin suremisesta. Hautausmaat ovat niitä paikkoja täynnä, fyysisen surun kohtaamista, surun paikkojen moninaisuutta.
Suomalaisen surun tutkimus on todella vähän tutkittu aihe. Toki vielä vähemmän on tutkittu suomalaisten tapaa iloita kohdatessaan paikan, joka tuo mieleen lapsuuden ja sen maiseman, kokemukset maaseudulla tai Karjalassa, sieltä muuttaen evakkona ja sen pienpiirteiset muistot, surun maantieteen.
Itse kirjoittaisin jo maaseudun kohdalla ilon maantieteestä. Tosin taustallani on jo vuosikymmenien kokemus ja nähtyä maailmaa muuallakin kuin Euroopassa ja Venäjän sitä hävittäessä Ukrainassa. Vihaten raivokkaasti omia juuriaankin. Tuon julmemmin sitä ei voisi enää tehdä omaa surutyötään näin maailmalle tuskansa osoittaen.
Kerroin tästä enemmän ensimmäisen väitöskirjani yhteydessä vertaillessani tekoaltaan alle jääneiden alueiden, kotiseudun ja juurensa sinne menettäneiden kokemuksista verraten niitä sellaisiin muuttaneisiin, joiden kotiseudulle saattoi lomalla ja kesäisin palata mökilleen. Siinä oli valtaisa ero. Sitä ei ollut tarvis pommitta, hävittää tai rakentaa Kiinan muuria. Väitöskirjani aiheutti poikkeuksellista liikehdintää ja sitä helpotti samaan aikaan televisiossa esitetty Alex Haleyn romaanista tehty sarja ”Juuret”.
Kirjani ”Spatial identity in the face of environmental changes” sivuutettiin olan kohautuksella Suomessa ja luonnontieteellisessä tiedekunnassa väitöskirjana, ensimmäisenäni. Tosin viha kävi pinnalla, mutta vain todetakseen, kuina vaikea tuo aihe oli evakkoina Suomeen muuttaneille. Sen sijaan se kiinnosti tutkijoita yhteiskuntatieteissä ja sosiologiassa, psykologiassa ja lääketieteissä. Oli saatava etäisyyttä aiheeseen ja mukaan poikkitieteisyyskin.
Minun oli siis vaihdettava tiedekuntaa ja tutkittava aihetta enemmän siellä, missä aihe oli tärkeä ihmisen hoidossa ja hänen terveyttään vaalittaessa. Poikkitieteisyys on muuta kuin tieteiden välisyys tai monitieteisyys. Oli jatkettava tutkimusta mutta vaihdettava maisemaa. Ratzel oli omine tutkimuksineen jäänyt yksin hänkin ja unohduksiin.
Nyt maantieteilijät olivat naisina palanneet juurilleni. Tervetuloa ja varokaa aiheen sisälle rakennettuja miinoja. Miehet sotineen ovat oikeasti tehneet julmuuksia.
Eivät he toki minua maininneet työssään, alan tutkijat maantieteilijöinä. Aihe ja sen käynnistäjä, ensimmäinen avaaja, on siellä kielletty ilmiönä. Ei ihmisenä niinkään. Se oli kiellettyä aluetta ja minä ensimmäinen miinan polkija. Minähän oli siirtynyt toiseen tiedekuntaankin ja näiden välillä vallitsi pysyvä sotatila, tieteitten sodan nimellä kutsuttu, Big Science War. Ei se Suomessa ole mihinkään kadonnut.
Tuo alueen ylittäjä teki rikoksen ja muuttui hylkiöksi. Ikään kuin puoluettaan vaihtava ihminen, josta tuli liberaali konservatiivina vuosiensa jälkeen tai oikeistolainen alkoi löytää myös vasemmalta ratkaisuja taloudellisiin kysymyksiinsäkin. Ei pelkästään kivittäen ja haukkuen heitä. Poikkitieteisyys on juuri tällainen ilmiö. Kun uutta alkaa löytyä, kivet alkavat sinkoilla aiempaa vihaisemmin. Lopulta ilman on täynnä kivisadetta uuden innovaation ja paradigman lähestyessä.
Lapsensa menettäneet käyvät usein paikoilla, joissa he kulkivat lapsensa kanssa, elävät surun dialogia kehossaan, jonka vankeja ovat. Yhteinen tulevaisuus ja hoiva ovat suuria asioita siinä missä hautapaikkojen ja pyhien paikkojen jääminen altaan alle tai rajan taakse Venäjälle koskisotien tai oikeiden sotiemme jäljiltä. Putinin tapa pommittaa Ukraina kivikauteen on tätä samaa ilmiötä, mutta siirrettynä psykologiasta ja sosiologiasta valtiotieteisiin sekä osoittaen mitä nykyisen teknologian keinoin voidaan saada aikaan. Juurettomia ihmisiä, kodittomia evakkoja.
Altaiden, ihmisten rakentamien tekoaltaiden, Voltan ja Kariban, alle Afrikassa menetetyt alueet johtivat monen sieltä menetetyn heimon kuolemaan. Altaan alle jäi muutakin kuin raivatut pellot ja lapsuuden maisemat, juuret. Sinne jäivät henget ja vainajat, heidän palvontamenonsa ja koko surun dialogia kehonsakin näin menettäen.
Me emme läntisen kulttuurin ihmisinä pitäneet heitä edes ihmisinä. Sama päti Lokan ja Porttipahdan alle jääneiden Korvasen, Rieston, Madetkosken, Pillirannan jne. kylien ihmisten juuria hukutettaessa ja Väinö Ukkolan sekä hänen vaimonsa raahaamista kuvaten, väkisten altaiden alta kantaen, ja esitellen tuskaa sekä kuolemaa kiusaamisen yhteydessä julkisena näytelmänä tuon ajan Suomessa. Vahvemman oikeus ja edistys siinä osoitti voimansa. Mitä lienevät saamelaisia, sanottiin. Joku poliitikko uskaltaa sanoa näin tänäänkin. Pirkka-Pekka Petelius sentään pyytää anteeksi.
Keho tarjoaa surun maantieteen tarkasteluun useita näkökulmia niin paikkojen kuin sosiaalisen kanssakäymisen muutoksen kautta. Kun pakkomuuttajia haastatteli vuosien välein, muistot alkoivat vain kirkastua ja niiden kertominen oli paljon rikkaampaa kuin sellaisen muuttajan, joka palasi tarvittaessa ja halutessaan juurilleen etelän kasvukeskuksista takaisin synnyinseuduilleen. Toki hekin surua kokivat juuristaan, mutta ne löytyivät toki tarvittaessa ja haettiinkin myös hautausmailtamme.
Kuolleen lapsen menetys pitää yhteiset paikat ja kokemukset paikan kautta mukana elämässämme läpi koko elämänkaaremme. Menetetty lapsi pidetään mukana ja kaipaus säilyy arjessa monella tavalla. Haastatellun on vaikea sanoa, liittyykö se aina fyysiseen paikkaan ja tilaan, toisin kuin altaan alle koko elämänsä ja sen kokemukset menettäneiden kohdalla myös kulttuurisena ja sosiaalisena ilmiönä pyhien lehtojen ja hautauspaikkojen kautta sekä muistaen myös omat juurensakin lapsuudesta alkaen.
Se on hyvin pienpiirteistä kuvausta, tutkijan syvähaastattelu saa siinä toimia terapeuttina. Kun kukaan lääkäri ei ole koskaan kysynyt. Ei ole käynyt edes mielessä tällainen diagnoosikin.
Dialogi jatkuu myös uusilla paikoilla ja vanhemmat elävät kokemuksensa menetetyn lapsen kanssa. Ilmiö ei ole aivan sama kuin pakkomuuttojen ja menetettyjen juurten kohdalla altaiden alle ne hukuttaen Suomen Lapissa tai Afrikassa kymmenien tuhansien ihmisten kotipaikkana, juurina ja myös uskonnon lähteinä, sielun maisemana. Se kun johti myös usein sairastumiseen ja kuolemaan.
Surua ja kuolemaa ei voi aina erottaa tosistaan, mutta niiden paikat ja yhteiset kokemukset ovat tuttuja omille evakoillemme ja ne koettiin tutkimuksessani yhdessä vieraillen rajan takana Karjalassa. Sieltä löytyivät hyvin pienipiirteiset ja lapsena liki konttaamalla koetut suuret tunteet ja niiden läsnäolo paikoilla, joita ulkopuolinen ei edes huomaisi.
Keho toimii muistojen taltioijana ja tämä meiltä tehomaailman rakentajilta tahtoo unohtua kokonaan. Kehon tapa aistia maisemaa ja sen pienpiirteistä fysiologiaa on ulkopuolelta sanallisen viestinnän ja ymmärrämme sen ehkä parhaiten seuraten muuttolintuja tai nisäkkäiden reviirejä. Olemme edelleen samoja biologisia olentoja mutta myös psykologisia ja sosiaaliseen rakenteeseen sidottuja ihmisiäkin.
Surua ja sen kokemusta ei voi erottaa myöskään riemusta ja sen kokemisesta osana paikkoja ja niiden muistoa, geneettistä muistiamme. Se että selkäni takana on juuri tauluni Ratzelin maisemasta muistuttaa minua koko ajan tästä nerosta ja hänen havainnoistaan. Oma tutkijan maailmani oli vain käännettävä 180 astetta oikeaan suuntaan. Jonkun tuli siitä muistuttaa minua selkäni takana katsellen kirjoittamistani.
Se että tutkijana toin nämä ikävät ilmiöt etenkin siirtokarjalaisten kohdalle, edusti joskus myös raivokasta vihaa ja surutyön palautumista, siinä missä Sompion allasevakkojen kohdalla. Afrikassa nuo altaat olivat niin ikään kivulias tapa lähestyä haastateltavia ja oli parempi tehdä se vaihtaen myös yliopistoa ja tutkittavan aiheen tiedekuntaakin.
Viha ja siihen liittyvä raivo, kisaaminen Suomessa, oli osa tätä samaa käyttäytymistä ja paljastuu nykyisin etenkin medioittemme kautta ja sosiaalisessa mediassa sitä ei ole edes tarvis peitellä.
Etenkin läheiset sukulaiset, toisilleen tutut sukuvihana sitä purkaen, läheiset omaiset, ovat identiteettinsä kanssa ongelmissa raivotessaan ja vihatessaan jotain sellaista, joka liittyy myös omiin juuriin, sukuun ja sukunimeen, omaan identiteettiin ja sen käyttäjiin.
Kiinassa, jossa tähän on jouduttu oppimaan samojen nimien ja käsitteiden kautta vuosituhansien saatossa, sen tutkiminen oli helpompaa. Sitä ei peitelty ja se myös tunnetiin, se oli mukana arjen elämässä ja muuttunut voimaksi, ei vain aggressiivisesti käyttäytyen yhteisen kulttuurin ja jopa saman nimen kantajan tavatessaan.
Ilmiö ei ole siten pelkästään maantiedettä vaan myös psykologiaa, sosiologiaa, psykososiaalinen ilmiö ja saa joskus myös raivokkaita muotoja. Näin etenkin pakkomuuttojen kohdalla ja tutkien vaikkapa Raahen muuttaneiden suurta joukkoa Rautaruukin yhteydessä tai pienempänä tiedeyhteisön pakkomuuton kohdalla Vantaan Tikkurilasta maaseudulle Hämeeseen, Jokioisten pieneen kuntaan ja forssalaisten haukkuessa akateemisia tohtoreita MTT:n kohdalla MTK:n vihatuiksi poliitikoiksemme.
Äärimmäisen vasemmalla poliittisesti eläneiden kohdatessa tiedeyhteisön jäseniä ja lähestyen heidän juuriaan, seuraten sopeutumista Kanta-Hämeen maaseudulla ja suurena joukkona sinne muuttaen. Naapurina Forssan kaupunki.
Ainut keino oli sulkeutua ja piiloutua tätä raivoa ja sen synnyttämää fyysistä tuskaa henkisen rinnalla. Jokioisten kunnan ja maaseutualueiden sekä pihtisynnytyksellä rakennetun pienen Forssan kaupungin välillä vallitsi muutenkin raivokas suhde, jossa raja-aidat olivat sekä fyysisiä, poliittisia ja henkisiä, ei vähiten talouteen ja kirkkoon liittyviä vaan myös psykososiaalisia hämäläisiä ongelmia hieman aiemmin myös karjalaisten kokemana muuttona Viipurin maalaiskunnista, etenkin Muolaasta, kohti hämäläistä kartanomiljöötä ja syvää sulkeutuneisuutta siellä.
Tämän tutkiminen ja kokeminen yhtäällä tiedeyhteisön pakkomuuttajien ja toisaalla Karjalasta muuttaneiden Muolaan evakkojen ja paikallisten forssalaisten kivityksessä oli liki pahempi kuin Afrikassa tai Kiinassa, Saksassa tai Sompiossa, Raahessa kokemani sekä surun, että raivon tuntemuksinamme.
Vastaten kuntien yhteistyöhön liittyvään kyselyyn idealla rakentaa alueelle agropolis, tiedepuisto, ja muuttaen sen verkostotaloudesta kertovaksi ideologiaksi hiven parannellen japanilaisten vastaavia kokeiluja uusien yliopistojen yhteydessä ja unohtaen vanhojen yliopistojen vaikeudet teknopolis strategian rakentajina klusteritalouden opein sekä vanhoja japanilaisia keiretsuja tukena käyttäen. Japanin ihmettä on pidetty joskus Suomen ihmeenäkin. Suomea Euroopan Japanina.
Tänään agropolis klustereineen toimii liki kaikissa maissa ja maanosissa mutta hakien sopivat myös kulttuuriset toimintatapansa, eikä vieden niitä paikallisen vihan ja raivon kautta kuntayhteistyön rakenteluun niiden pyhiä rajoja ylitellen, sekä samaan aikaan tiedeyhteisöstä, joka oli Hämeessä poikkeuksellisen vihattu tohtoreineen ja vielä biotieteissä, maataloudessa ja maalaisliittolaiseksi haukuttu MTK:n kautta vihaa kylväen ja kivittäen. Näin MTT muuttui Forssassa nimenäkin MTK:n syntejä työläiskaupungissa kantaen. Näin sen tiedeyhteisön kivittäminen oli helpompaa.
Ilmiö oli jopa vaikeampi kuin monessa surutyötään tekevässä afrikkalaisessa ja allasalueen alle jääneillä seuduilla, johtuen sisällisotamme juurista ja niiden muistelemisesta osana Jokioisten kartanoa ja sen sijoittumista maineen nyt MTT:n ja tänään Luken yhteyteen sekä vihatun tiedeyhteisön vallankäyttöön liittyvänä ilmiönä.
Vihan hedelmät kirjana on hyvä opetus tuosta aiheesta ja tutkimusohjelmasta, jossa mukana on poliittista vihaa, sisällissodan ja talvisodan muisto sekä jatkosodan haudat ja evakot karjalasta. Muolaan pitäjästä Viipurin kyljestä ja Forssan synnystä Loimijokilaaksoon eräänlaisen pihtisynnytyksen tuotteena ja naisvaltaisen kutomateollisuuden ilmentymänä.
Alkuperäisen kotipakan sijaitessa Jokioisten kartanoiden alueella ja sieltä juutalaisen Wahrenin rakentaessa riitojen kautta oman yrityksensä nykyisen Forssan paikalle. Muuttaen samalla nimekkään Willebrandin aikanaan muokkaamaa kulttuurimaisemaakin.
Olin keskustellut aiheesta joskus lapsena, samalla kuunnellen Enson johtajan Ilmari Luostarisen tapaa kuvata Enso Gutzeitin tehtaiden syntyä koskien partaalle ja myös viimein sotiemme jälkeen hakien tätä mahdollisuutta myös Lapin suurten jokien yhteydessä ja Kuusamon koskisodat myös mainiten.
Se että nämä sodat tulivat osaksi tutkimuksiani ja niiden lopettaminen oli kokemuksena toki paljon mittavampi kuin pienen Forssan kaupungin tai MTT:n muuton yhteydessä sitä tutkien Jokioisissa ja Lounais-Hämeessä, ohjeistaen sitä myös taustalla agropolis strategialla ja pyrkien näin yhdistämään kuntien yhteisiä voimavaroja MTT:n poikkeuksellisia kansallisia ja globaaleja verkostoja käyttäen.
Nykyisin koko Luken voimin ja teknologialla, jossa mukana ovat kaikki mahdolliset paradigmaisen muutoksen jo hoitaneet uudet sähköiset välineemme ja niiden tarjoamat mahdollisuudet.
Lounais-Hämeessä kun agronet syntyi ennen internettiä ja se oli melkoinen voitto, jota suomalainen maaseutu tarvitsee nyt tänään, haettaessa tulosta luonnonvarojen käytössä sekä ymmärtäen myös Ratzelin maiseman merkitys yhdyskuntasuunnittelun välineenämme. Uskon tehneeni tässä työssä noin 5000 artikkelin ja 121 kirjan kautta melkoisen urakan kymmenine suurprojekteineen ja ohjelmineen.
En usko, että se olisi onnistunut väittelemättä samalla useammassa yliopistossa ja tiedekunnassa, toisistaan mahdollisimman kaukana sijaitenkin ja vältellen suomalaista mediaa julkaisijoineenkin. Menemällä suoraan niiden ytimeen ja sukuni kautta myös painotaloihin niitä teknisesti uudistaenkin, digiaikaan siirtäen, ensimmäisenä Itä-Savossa ja Savonlinnassa. Ei toki Helsingissä ja Helsingin Sanomissa.
Paradigmainen muutos käynnistyi muualla kuin maan pääkaupungiksi kutsutussa. Siellä sitä pilkattiin ja muutos käynnistyi vasta 2000-luvun puolella. Hallituksia oli viljalti, Kekkosen aikana joka vuosi vaihtuen, hänen jälkeensä syntyi muutamia Mauno Koiviston kauden pitkäkestoisia hallituksiamme ja 2000-luvulle tultaessa kymmeniä hallituksia ja niillä yhtenään vaihtuvia pääministereitämme.