Sydämelliset onnittelut tohtori Jenni Haukiolle
2.12.2022
Jenni Haukion aikataulu on kiireinen. Eilen hän otti vastaan veteraaneja ja tänään on vuorossa oma väitöstilaisuus tohtoriksi. Pohdin millaisella kirjoituksella voisi osallistua kansakunnan ensimmäisen naisen onnitteluun pysyen samalla omassa lestissäni.
Minulla on kokemusta väitöstilaisuuksista ja niistä mieleenpainuvin on ensimmäinen väitökseni Oulun yliopiston Maantieteen laitoksessa Linnanmaan tiloissa. Kustoksena toimi kovasti arvostettu laitoksen perustaja professori Uuno Varjo ja vastaväittäjiä minulla oli kaksikin. Heistä professori Erkki Asp oli todella ansioitunut sosiologi, laitoksensa esimies ja tiedekuntansa dekaani Turun yliopistosta sekä professori Eino Siuruainen, myöhemmin Oulun läänin viimeinen maaherra.
Maaherroiksi ei nimetä henkilöitä, joilla ei ole poliittista sidosta ja parlamentaarikon pitkää taustaa. Maailmankuva vaikuttaa etenkin poliittisen maantieteen tutkijan työhön ja tuloksiin.
Aiheena väitöskirjassani olivat Lapin koskisodat, tekoaltaat ja tutkimukseni käyden vuosien saatossa läpi tänäänkin kovin ajankohtaisen sähkön hankinnan ja sen tiimoilta syntyneet taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset prosessit. Matkan varrella näitä julkaisuja oli syntynyt runsaasti. Väitöskirjaa varten nippuna ne esitellen olisimme paremmin tässä ajassamme, mutta vielä tuolloin suosittiin monografista kirjaa. Isovanhempani olivat hekin osa Lapin jokien rakentamista.
Kemijoen Isohaaran rakentajan Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan kirjoitti aikanaan Ilmari Luostarinen. Ilmarin isä, oman isäni isoisä, oli pelastunut juhannuksena 1850 hukkuneesta kirkkoveneestä lähtemällä kävelemään Kallavettä kiertäen Kuopiosta kohti pohjoista kymmenvuotiaana pojannaskalina tilalle, joka maksoi veronsa luostarilaitokselle sen lampuoiteina.
Tilalla oli mittaa suuren pitäjän verran ja se ylläpiti myös purjekuntaa veneineen. Niistä vanhin hukkui myrskyssä juhannuskirkolta palaten ja vei mukanaan historiamme suurimmassa sisävesien onnettomuudessa sukuni avainhenkilöt ja Ilmarinikin, Enso Gutzeitin tulevan johtajan, lähisukulaiset.
Kilpaileva jokien rakentaja, Kemijoki Oy, oli valtion omistama. Pohjolan Voiman omistivat puunjalostajat, käytännössä kuitenkin Enso Gutzeit, jonka voimayhtiöt koskipaikoilla olivat myöhemmin myös uuden yhdyskuntarakenteen siemen kouluine ja sairaaloineen. Koskisodat olivat sotia yksityisen pääoman ja valtion omistaman voimayhtiön välillä ja etenkin kilpailtaessa Kuusamon koskista. Samoista koskista kilpailivat myös monet rajojemme takaa tulevat bulvaanitkin. Kemijoki oli suurin rakentamaton jokemme ja sota vei meiltä energialähteitä rajoja siirreltäessä. Sama Venäjä on yhtenään ongelmana ja ei vähiten tänään 2.12. 2022.
Tässä tapauksessa väitöskirjani oli lisäksi rajattava käsittelemään pelkästään ihmisten kokemuksia ja etenkin suurten tekoaltaiden kautta tapahtuneita pakkomuuttoja. Kirjan nimeksi tuli ”A Social Geography of Hydro-Electric power projects in Northern Finland” ja alaotsikoksi “Personal spatial identity in the face of environmental changes.” Evakkojen muutot eivät ole sama asia kuin menettää juurensa altaan alle. Suuria altaita löytyy maailmalta paljon ja Volta tai Kariba ovat tyypillisiä esimerkkejä Afrikasta. Kirjallisuutta näiden altaiden alle jääneiden ihmisten juurista on viljalti ja ne ovat surullisia.
Kyse oli siten kokonaan uudesta maantieteen alasta ja lähestyen aluetta ja sen kokemuksia tekoaltaiden alta pakkomuuttajien alueidentiteettiin liittyvänä haasteena. Se oli uutta ja sellaisena myöhemmin arvokkaaksi koettua ja laajeni pian myös mm. haettaessa juuriamme sukututkimuksena. Samaan aikaan seurasimme televisiosta neekeriorjista kuvattua sarjaa ”Juuret” ja Kunta Kinten suvun tarinaa afrikkalaisena orjana, hänen juuriensa kertomusta.
Alex Halleyn kirja oli kuitenkin fiktiivisenä tuotteena, kaunokirjallisena hengenlentona, elokuvaksi muutettuna, ihmisen emotionaaliset kokemukset monin verroin rikkaammin kuvattavissa, kuin mihin maantiede ja etenkin väitöskirja antoi mahdollisuuden. Tieteen ja taiteen, faktan ja fiktion, välissä on ammottava kuilu.
Professori Varjo edusti hänkin Karjalan evakkoja ja koki työn tätä kautta itselleen läheiseksi, siinä missä varmaan vastaväittäjätkin. Maantiede oli hakemassa uutta näkemystä ja laajentamassa aluekäsitettä poikki- ja monitieteisesti valmistautuen seuraavaan aaltoon ajattomassa ja paikattomassa paradigmaisessa muutoksessamme myös geopoliittisesti, emotionaalisena ilmiönä. Ensimmäisenä tälle jäälle eksyvä on aina tuomittu, mutta jo häntä seuraavat osaavat varoa kylmää kylpyä.
Toinen väitöskirjani ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka – Ecological cluster and innovation policy” sosiologiana, nyt selvemmin myös poikkitieteisenä, edellytti kahtakin tutkimusohjaajaa, professori Harri Meliniä ja professori Seppo Pöntistä, joista Pöntinen oli varttuneempi Turun yliopiston kasvatteja. Harri Melin puolestaan Tampereen yliopistosta juuri Turkuun muuttanut tiedemies.
Oma työpaikkani oli puolestaan hänelle mahdollisimman vieras MTT, Maatalouden tutkimuskeskus muutettuna Vantaa Tikkurilasta maaseudulle Kanta-Hämeeseen, Jokioisten kuntaan, Forssan talousalueelle.
Jos professorit Oulussa olivat keskustalaisia, Turussa kokoomuslaisia, Tampereella he olivat varmaan vasemmistolaisia. Tuossa väitöstilaisuudessa vastaväittäjänä toimi professori Hannu Katajamäki, punavihreänä poliitikkona.
Myös tämän väitöskirjan kohdalla keskusteltiin aluksi nippuväitöskirjasta mutta päädyttiin professori Melinin esityksestä monografiaan. Vastaväittäjä olisi halunnut nipun runsaasta aineistostani ja julkaisuistani. Edellisessä väitöksessä riidat Oulussa olivat pikemminkin hallinnollisia, professoreitten välisiä, eivätkä liittyneet lainkaan itse väitöskirjaan, saati väittelijään.
Väittelijä oli mukana vain ikään kuin pöydälle joutuneena pingispallona. Kun lyönnit ovat liian lujia, pallo voi hajota. Niinpä tuon ajan väittelijät usein sairastuivatkin. Sitä pidettiin osana tohtoriksi pätevöitymisessä, ikään kuin riittiä, josta ei voinut olla poikkeuksia.
Tiede ja sen konventiot ovat ihmisten ylläpitämiä ja samalla byrokraattisia laitoksiakin. Maantieteen historia on erityisen rikas ja vuosituhantinen ilmiömme. Se on tulvillaan verisiä kertomuksia, sotia ja seikkailijoita, uusien meriteitten etsijöitä, rajojen rikkojia. Sosiologia taas tieteenä paljon nuorempi, oman aikamme tuote.
Väitöskirjoilla on myös ennakkotarkastajat ja samalla heidät mainitaan kirjan yhteydessä. Myöhemmin kirja kulki vielä tiedekunnan kautta hyväksyttäväksi ja lopullinen siunaus syntyi julkisessa väitöstilaisuudessa. Ilmiö on siten samalla hallinnollinen, byrokraattinen tapahtuma.
Sen luonne on vanhaa perua ja muuttunut nykyisin aiemmin hyvinkin tarkasta ja joskus jopa ankarasta aiheen käsittelystä väittelijän ja vastaväittäjän välillä. Oikeammin se oli alkujaan kustoksen työn tarkastelua ja puolustamista pikemminkin kuin väittelijän. Siinä mitattiin väittelijän taidot eikä mikään näyttänyt olevan kohdallaan. Jo otsikko oli väärä ja virheellinen.
Takavuosina tieteilijöitten välit olivat pääsääntöisesti tulehtuneita. Virkoja täytettäessä tätä kysyttiinkin aina ensimmäisenä. Kysyttiin, oliko asiantuntijalausuntojen antajilla poleeminen suhde hakijaan. Virkojen täyttö vei näin vuosia ja oli samalla myös sukupolvikysymys, ei pelkästään sukupuoleen liittyvä ja traumaattinen kokemus. Nainen kun ei voinut olla professori.
Monelle tilaisuuteen osallistuvalle ilmiö saattaa vaikuttaa pelkältä rituaalilta. Tällöin kuitenkin on syytä korostaa kuinka eri tieteiden ja tiedekuntien välillä saattaa olla hyvinkin suuria eroja ja erojen taustalla on usein ko. tieteen historia ja merkitys oman arkemme elämässä.
Niinpä vaikkapa sosiologia tieteenä on kovin nuori, mutta maantieteen kohdalla juuret ovat hyvin kaukana historiassa. Seuraavassa aivan pinnallinen ja lyhyt kuvaus mistä on kyse, kun väittelijä saapuu väitöstilaisuuteen ja aiheena on maantiede. Mitä maantiede oikein mahtaisi olla?
Olen kirjoittanut runsaasti aiheista, jotka liittyvät lokalisaatioteorioihin, elollisen ja elottoman luonnon kuvauksiin ja alan tutkimukseen erilaisissa maan pintaan liittyvissä olosuhteissa: ihmisen ja luonnon aikaansaamia ilmiöitämme ja niiden suunnittelua ja suojelua, säännönmukaisuuksia, vuorovaikutussuhteita, elollisen ja elottoman luonnon prosesseja, niiden esiintymistä Telluksen pinnalla.
Tutkien niiden historiaa, väestöä, kulttuuria, asutusta, taloutta, ympäristöä, ympäristömuutoksia suhteessa ilmiöiden spatiaaliseen eli tilaan liittyviin olosuhteisiin, usein lähellä vaikkapa geologiaa, hydrologiaa, sosiologiaa, taloustieteitä, ylipäätään demografisia väestötieteitä sekä käyttäen apuna karttoja, GIS (Geographical Information System) paikkatietojärjestelmiä, kaukokartoitusta, satelliittipaikannusta ja runsasta kenttätutkimusta. Nykyisin mukana on ollut jo vuosikymmenet tietokoneet ja algoritmit, tekoäly.
Maantiedettä opetetaan Suomessa peruskoulusta alkaen ja usein osana ympäristöoppia ja myöhemmin maantietona, ei niinkään vielä tieteenä. Lukiossa lähestytään jo tieteellistä näkökulmaakin. Usein vielä lähellä biotieteitämme. Tällöin puhutaan yleisesti vielä ympäristö- ja luonnontieteellisistä aineistamme.
Yliopistoissa tukiaineet voivat olla myös luonnontieteitten ohella ihmistieteitten suunnalta tai molemmista. Maantiede tieteenalana on siten monitieteinen, poikkitieteinen, mutta myös tieteiden välinen yhdistäjä. Tämänkin taustalla on maantieteen pitkä historia ja valtava vaikutus omaan kulttuuriimme ja arjen elämään.
Ei ole sattuma, että hallinnollista työtä suorittava rehtori on samalla maantieteilijä, jolla on myös runsaasti tukiaineita taustallaan. Suomessa yliopistollista koulutusta antavat Helsingin, Turun, Oulun ja Itä-Suomen yliopistot sekä lisäksi aluetieteissä Tampereen ja Vaasan yliopistoissamme. Kyse on yleensä samalla matemaattis- luonnontieteellisestä tiedekunnasta.
Tiedekuntarajoja voidaan toki ylitellä ja hakea tukiaineita ja myös pääaineita vaikkapa valtio- tai yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta. Omalla kohdallani näin kävikin työskennellen samaan aikaan sekä Oulun ja Turun yliopistoissa eri tiedekunnissa ja tämän ohella soveltavaa tutkimusta tekevässä Luken laboratorioissa (MTT, Metla, RKTL). Molemmissa tiedekunnissa kuitenkin väitellen ja hankkien myös dosentin ja professorin pätevyyden molemmissa. Toki muissakin yliopistoissa ja tiedekunnissamme.
Niistä on ollut käyttöä myöhemmin etenkin EU:n ja kansainvälisen yhtistyön merkeissä esimerkkeinä IASP tai AURP. Valtaosa luovasta teollisesta osaamisesta tapahtuu näiden järjestöjen siipien suojissa. Toimiminen niiden hallinnossa jopa ainoana ei amerikkalaisena on ollut merkittävä lisä vuosikymmenten varrella. Väheksymättä lainkaan paikallista yhdyskuntapalvelun suorittamista samalla. Yksi vaalikausi kuitenkin riittää.
Näin juuri maantiede tarjoaa merkittävän yhdistäjän rakenneltaessa etenkin poikkitieteistä tutkimusta ja sen vaatimia niin välineitä kuin alan tutkijoiden verkostoja. Itse suosittelen tällaista uraa rakentelevalle käynnistämistä opiskelu luonnontieteisen tiedekunnan kautta ja siirtyen sieltä vasta myöhemmin ihmistieteitten pariinkin. Nykyisin teknologia on välttämätön väline.
Samalla matkalla voi varmistaa itselleen vaikkapa lukion vanhemman lehtoraatin, jos tutkijan ura ei poikkitieteisenä ole se, jota jatkaa usein vielä globaalina, kansainvälisenä prosessina. Se kun tahtoo olla työnä myös melkoisesti liikkumista vaativaakin, usein vielä alueilla, jotka ovat vaikkapa geopoliittisesti vaikeita, joskus vaarallisiakin.
Geografia liittyy historialtaan ”maan piirtämiseen” ja tällöin mukaan tulevat Maan pinta ja sen muodot, geologia ja tähtitiede. Näin puhutaan myös käsitteistä yleismaantiede, aluemaantiede, luonnonmaantiede tai ihmismaantiede. Valtiot, kunnat, maakunnat, sijaintiteoriat, geopolitiikka jne. ovat maantieteen tyypillisiä tutkimuskohteita ja tukiaineet valikoituvat erikoistumisen kautta.
Maantieteen historia on poikkeuksellisen komea. Se jakautuu karkeasti antiikin aikaan, keskiajan maantieteeseen, suuriin löytöretkiin, maapallon mittausten aikakauteen alkaen 1650-luvulta ja jatkuen 1700-luvun loppuun, Saksan 1800-luvun maantieteeseen, Royal Geographic Societyn syntyyn 1900-luvulla ja moderniin nykyiseen maantieteeseen.
Alkujaan antiikin ajan maapallon oletettiin olevan litteän. Vasta Pythagoras alkoi epäillä maapallon muotoa. Platon ja Aristoteles jakoivat tämän ajatuksen. Maan varjo Kuun pinnalla oli pyöreä ja siitä saattoi päätellä myös jotain Telluksen muodoista. Pohjantähtikin sijaitsi pohjoisemmissa maissa korkeammalla kuin eteläisimmissä.
Ensimmäisen tunnetun kartan maapallosta laati Anaksimandros, kreikkalainen tutkija ja tiedemies 500 eaa. Maantieteen isäksi mainitaan kuitenkin usein Aleksandrian kirjastonhoitaja Erastosthenes (noin 275–194 eaa). Hän laski kohtuullisen tarkasti maapallon koon, noin 40 000 km ja käytti jo käsitettä geografia.
Toki inuitiitit ja intiaanit, monet Tyynen valtameren kansat olivat hyvinkin pitkällä omassa tieteessään, ja kreikkalaiset olivat hekin oppineet kartanteon Lähi-Idästä. Kirjassani Arctic Babylon pohditaan mm. tieteen synnyn ja siirtymisen problematiikkaa yhdistäen kolmen kirjan materiaalit samojen kansien sisälle. ”Social media economy and strategy” kertoi kirjanani jo kauan sitten missä olemme menossa. Tänään monografisia kirjoja on takana 121 ja artikkeleita runsas 5000.
Kreikkalaisten ohella roomalaiset vaikuttivat luonnollisesti maantieteen muotoutumiseen ja tuolta ajalta löytyy useitakin lähinnä matkaoppaiden kaltaisia maantieteen julkaisuja ja erikoisuuksien esittelyä. Usein kuvaukset syntyvät matkoilta rannikolta rannikolle. Itse en harrasta tällaisten kirjojen tuottamista mutta aina minulla on matkoillani myös kamera mukana. ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” on osattava myös kuvata ja usein tutustuen vaikkapa Australian aboriginaalien kieleenkin ja heidän kuvaustapaansa. Se kun poikkeaa omastamme.
Starbon kirjoitti vanhan ajan tärkeimmän maantiedon oppikirjan matkoiltaan kirjassa Geografica. Klaudius Ptolemaios merkitsi jo pituus- ja leveyspiirit sekä julkaisi teoksen kartografiasta (Geografia).
Keskiajalla maantiedon kehittymiseen vaikutti etenkin Roomalaiskatolinen kirkko. Karttojen eksaktius unohtui ja alettiin tyylitellä, käytettiin symboliikkaa ja tuon ajan taidetta. Jo antiikin aikana maapallo toki ajateltiin pallomaiseksi eikä tämä toki muoto kadonnut pimeäksi kutsutulla keskiajallakaan.
Kartat saivat vain erilaisen tyypityksen ja niiden esitystapa oli vyöhykkeinen. Pisimmälle päästiin Bagdadissa. Kauppiaat liikkuivat ympäri tunnettua maapalloa ja toivat tietoa. Merkittävin maailmankartta oli Tabula Rogerianan ja tämän kartan loi Muhammad Ad-Ibris vuonna 1154.
Kartat olivat taideteoksia, eivät niinkään pelkkiä oman aikamme tuotteita. Arabialaiset kartat olivat pääsääntöisesti pyöreitä, joissa pohjoinen oli alhaalla ja etelä ylhäällä. Danten jumalaisessa näytelmässä maapallo oli toki pyöreä.
1200-luvulla Polon veljekset tekivät kauppamatkoja itään, muun muassa Mongoliaan. Vuonna 1271 Marco Polo lähti veljensä matkoille mukaan ja kirjoitti kokemuksistaan matkakertomuksen, joka saavutti suuren suosion Euroopassa aiheuttaen suoranaisen Kiina-buumin. Lisäksi tietoa alkoi hiljalleen siirtyä myös arabimaista takaisin, vastavuoroisesti, kun luostareissa alettiin tehdä käännöksiä arabien kirjoittamista kirjoista.
Omalla kohdallani juuri luostarilaitos on ollut kaiken aikaan keskeinen osa tiedettäni, halusin sitä tai en. En minä tietäni valinnut vaan tie valitsi minut. Tämäkin teksti siirtyy myöhemmin kaupunkiin, jonka perusta on luostarilaitoksessa ja painetaan siellä osana vuonna 2022 syntynyttä kirjaa. Kaupunki on Saksassa. Siellä on juhlittu luostarilaitoksen muistoksi aina vuodesta 1951 alkaen. Synnyin vuonna 1951 ja liityn juhlijoihin.
Myös muualla harrastettiin keskiajalla maantiedettä. Muun muassa kiinalaiset liikkuivat merillä runsaasti jo 100- ja 200-luvuilla. Kiinalaiset tunsivat magneettineulan ja suunnistivat kompassin avulla. Kompassi tunnettiin Euroopassa vasta 1100-luvun lopulla. Lisäksi viikingit tekivät löytöretkiä, he muun muassa saavuttivat Pohjois-Amerikan huomattavan varhain.
Merkittävä harppaus syntyi löytöretkien aikoina. Eivät ainoastaan suuret nimet kuten Vasco da Gama tai Cristoffer Kolumbus, Herman Cortes tai Magalhaes muuttaneet kuvaamme maapallostamme ja samalla kartoista Americo Vespuccin kanssa mantereita löytäen.
Myös Pohjolassa oli merkittäviä purjehtijoita, eikä täälläkään ainoastaan viikinkejä. Merenkulku kehittyi ja samalla karttaprojektiot näiden matkojen myötä. Gerhard Mercatorin karttaprojektio tuli sekin tutuksi. Tyko Brahe ja Johannes Kepler olivat tuon ajan merkittäviä nimiä. Suomen nimi esiintyi sekin ensimmäisen kerran kartoilla. Kolmiomittaus keksittiin sekin jo 1600-luvulla.
Maantiede tieteenä alkoi kehittyä jättiharppauksin ja alan julkaisuja karttoineen ja uusine käsitteineen syntyi myös Pohjolassa. Mittausteknologia otti sekin 1600-luvulla merkittäviä harppauksia, ja uusi teknologia kaukoputkineen ja kompasseineen auttoi tieteen kehittymistä. Samalla maantieteellinen nimistö ja käsitteistö kasvoi hetkessä. Tutkittiin geomorfologiaa, meriliikennettä, merivirtoja, kausaliteetteja jne.
Tiede ja teknologia eteni siinä missä uudet löydökset ja valloitukset. Käsitteet yleismaantiede ja aluemaantiede erkaantuivat nekin hyvin varhain. Siirryttiin 1650-luvulta 1700-luvulle ja samalla maapallon mittausten aikakaudelle. Se oli tulvillaan uusia innovaatioita, keksintöjä ja samalla myös tiede kehittyi ja erikoistui.
Kasvava väkiluku, muuttoliike, kaupungit, uusi teknologia, uudet innovaatiot ja suurten ihmismassojen siirtymiset maanosasta toiseen vaativat koko ajan kehittyvää teknologiaakin. Matka saksalaisesta 1800-luvun maantieteestä kohti oman aikamme tiedettä eteni maailmasotien kautta.
Nimet Humboldt, Ritter ja Darwin olivat ohjaamassa tätä kehitystä siinä missä Royal Geographic Society. Valistuksen ja puhtaan järjen kautta edettiin kohti modernia tiedeyhteisöämme. Suomessa Granö ja puhdas maantiede oli tyypillinen vaihe ennen oman aikamme alkua. Toki välillä olivat viimeiset erämaat ja Jäämeren valloitus, kolmiomittaukset Suomessa ranskalaisten toimesta jne.
Moderni maantiede (Wikipedia)
1900-luvulla maantiede ja tutkimusretket kohdistuivat paljolti huonosti tunnetuille seuduille, kuten sademetsiin ja valtameriin. Lentokoneiden ja ilmakuvauksen myötä 1900-luvun alussa kehittynyt kaukokartoitus mullisti maantieteellisen tutkimuksen. 1950-luvulla ensimmäiset satelliitit mahdollistivat satelliittikuvat ja myöhemmin spektroskopian. Satelliittipaikannuksesta ja paikkatietojärjestelmistä tuli myöhemmin maantieteilijöille tärkeimpiä työvälineitä. Yhä edelleen tehdään runsaasti työtä myös maastossa perinteisin välinein merkiten tulokset kynällä paperille.
Maapallolla riittää maantieteilijälle yhä paljon työtä. Huonosti tunnettuja alueita ja prosesseja on yhä edelleen ja maantieteessä kehitetään koko ajan uusia tutkimuskohteita. Hyvin keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi kaupunkimaantiede, globaalit riskit ja ympäristöongelmat. Paljon tutkituilta seuduilta ja tuntemattomammilta alueilta saadaan myös jatkuvasti uutta tietoa, esimerkiksi Suomen Lapista, jossa tutkitaan muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutuksia arktisiin ekosysteemeihin. Helsingin yliopistolla on myös Keniassa Taita-vuorilla tutkimusasema, jossa tutkitaan esimerkiksi paikallista maankäyttöä ja sen vaikutusta ympäristöön.
Hellyttävässä aikuisten sadussa Pikku Prinssistä yksi hänen matkoistaan osui maantieteilijän planeetalle. Maantieteilijä merkitsi muistiin apureittensa havaintoja planeettaa kiertäen. Osa heistä oli luotettavia, toiset taas päihteisiin taipuvaisia ja vähemmän luotettavia. Edellisten havainnot hän tallensi paremmalle paperille ja mustekynällä, epäluotettavien kehnommalle paperille ja siihen kelpasi pelkkä lyijykynäkin. Väitöskirjat merkitään paremmalle paperille ja nykyisin sähköiseen muotoonkin. Vain muutama kappale rakennetaan tavalla, josta on myöhemmin jäljellä vain muutama painos. Ne ovat arvokkaita ja joskus väittelijän kuvittamiakin. Jotkut rakastavat tällaisia kirjojamme, keräilyharvinaisuuksia. Kerään tällaisia aarteita. Sydämesi on siellä missä aarteesikin.
Omalla kohdallani tutkimus jatkui maantieteen jälkeen luonnonvaratutkimuksessa (Luke) sekä täydentäen opintojani ihmistieteissä (human science), valtiotieteellisessä tiedekunnassa (yhteiskuntatieteellinen tiedekunta) siellä toistamiseen väitelleen ja hoitaen myös dosentuuria tutkimusjohtajan ja erikoistutkijan tehtävien rinnalla. Professorin ja opettajan tehtäviin aika ei enää riittänyt. Monessa kulttuurissa tuo käsite tarkoittaa juuri opettajaa.
Poikkitieteisyydellä tarkoitetaan eri asiaa kuin monitieteisyydellä tai tieteiden välisellä. Jälkimmäiset tarkoittavat eri tieteitä edustavien yhteistyötä, tiimistyöskentelyä, tuntematta välttämättä lainkaan ko. tutkijoiden erikoisosaamista.
Poikkitieteisyys taas merkitsee saman henkilön operointia toisistaan joskus hyvin kaukanakin olevien tieteiden syväosaamista yhdistellen. Edellisessä työskentelyssä työn eteneminen on hitaampaa ja tulokset vaikeammin ennustettavia.
Jälkimmäisessä (poikkitieteisessä) työskentely sujuu saman henkilön toimesta päämäärätietoisemmin, nopeammin ja tulosten saanti on helpommin ennustettavissa. Maantieteen kohdalla tavataan molempia, olkoonkin että tieteen pitkä historia on suosinut monitieteisyyden rinnalla myös poikkitieteistä syväosaamista.
Presidentin puoliso, rouva Jenni Haukio väittelee tänään tohtoriksi. Ilmiö on suomalaiseen kulttuuriin kuuluvana juuri edellä kuvatusta kehityskaaresta kertovaa ja sellaisena erityisen merkittävä. Lämpimät onnittelut tohtori Jenni Haukiolle. Me tarvitsemme juuri hänen kaltaisiaan, hänen kokemuksensa kautta syntyvää monikulttuurista osaamista ja kultivoituneen globaalin yhteiskunnan tuntijaa, tohtoritason taitoja ja poikkitieteistä myös verbaalista lahjakkuutta. Samalla tutkimuksen aihe on erityisen ajankohtainen ja sen tuloksia odotetaan suurella mielenkiinnolla.
Otan omalta kohdalta esimerkkinä 1990-luvun jälkipuoliskon ja vain yhden tutkimusohjelman ja siitä tehdyn selostuksen. Tämä julkaistiin MTT:n täyttäessä 100 vuotta. Tuon artikkelin jälkeen käynnistyi vuosituhannen vaihtuessa lukuisia ohjelmia, joista syntyi toinen väitöskirjanikin. Jälleen kerran vain pienestä osasta näitä johtamiani tutkimusohjelmia käyttäen. Olen lainannut ohjelmaa muistelmateoksessani ”Cluster art and art of clusters 70-years” sen jälkeen, kun olin kirjoittanut aikanaan manifestini juuri tuosta käsitteestä (Cluster art and art of clusters). Sadas kirjani valmistui Suomen täyttäessä 100 vuotta vuonna 2017 (Finland’s big history 2017 – Suomi 100”). Kirja on koottu noista sadasta julkaisusta.
Se mihin mm. haimme vastauksia oli tiivistetty selostukseeni MTT:n vuosijuhlan (100 vuotta) yhteydessä sen myös siellä esittäen. Integrated environmental research and networking of economy and information in rural areas of Finland: Matti Luostarinen
Agricultural Research Centre of Finland, Resource Management Research, FIN-31600 Jokioinen, Finland. Läsnä oli mm. silloinen presidenttimme Martti Ahtisaari rouvineen.
Esitän tuon ohjelman tiivistelmän myöhemmin erillisenä ja nyt yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin sekä oman kotisivuni kautta www.clusterart.org. Sen asettamiin kysymyksiin on myös löytynyt vastauksia ja liittämällä MTT sekä monet muut organisaatiot osaksi laajempaa klusteria (Luke).