Kielen ja lukemisen taito
15.12.2022
Suomi on hakemassa turvaa lännestä ja törmää asekauppoihin Turkin kanssa. Se että Unkari olisi samaa mieltä kanssamme on monessa kohtaa vaikea yhtälö. Jo Ruotsin kanssa kilpailu on osoittautunut monesti vaikeaksi ja lopulta jätimme sen ja päätimme pärjätä yksin. Venäjän kanssa on tultava toimeen edelleen tai paleltava talvet ja pohdittava, noinkohan turvatakuut kattavat Ukrainaa ja talvisotaa kummemmin, jos niistä on päätettävä myös Turkissa ja Unkarissa erikseen ja kaikkiaan 20 valtiossa. YK:n apu on yhtä uskottavaa kuin EU:n tapa politikoida keskenään. Britit saivat siitä tarpeekseen hekin. Jalkapalossa pienet kansakunnat pärjäävät siinä missä suuremmatkin.
Suomalaisilla on oikeus pohtia kymmenissä puolueissaan, miten asiansa järjestävät ja koko ajan vaikuttavat olevan sukset ristissä sielläkin. Mitä pienempi puolue, sitä riitaisempi se tahtoo olla. Kun kuvittelemme olevamme kielinemme kantauralilainen kansa, se on ikävä kyllä väärinkäsitys sekin nykytutkimuksen valossa. Kielemme kantaäiti lienee jossain kantauralilaisessa siemenessä, mutta varmaa ei ole sekään missä tämä kehittyi. Tiede ja tutkimus on koko ajan muuttuva ja uutta innovoiva ilmiö.
Kun Suomi täytti 100 vuotta, onnittelimme itseämme perustaen komean kirjaston, Oodin Helsingin keskeisimmälle paikalle. Pidimme itseämme lukevana kansana. Tänään aktiiveja lukijoita on enää vain runsas 10 prosenttia. Siis sellaisia, jotka lukevat kymmenkunta kirjaa vuoden aikana. Se ei ole paljon, jos aktiivisimmat kirjoittavat tuon määrän kirjojakin. Lapset käyttävät mobiililaitteita enemmän kuin kirjoja ja lukutaito rapautuu kaiken aikaa. Se ei surkuttelemalla miksikään muutu.
Kaikki ei alkanutkaan Volgan mutkasta eikä kielemme ole ikuinen sekään. Suomi on kielenä Suomessa kovin tuore, uusi tulokas, ja myös saamelaisten esivanhemmat olivat täällä paljon ennen meitä. Kantasaamen puhujatkaan eivät olleet toki ensimmäisiä Suomen asuttajia. Kielihistoria ei ole sekään puumainen kuvitelma vaan pikemminkin hyvinkin epämääräinen pensas. Suomi kielenä ei syntynyt Suomessa ja perheetkin voivat olla monikielisiä.
Kun tutkimus edistyy, monet vanhat ja varmoina pidetyt teoriat vanhenevat. Suomi on mysteeri siinä missä nimemme ja niiden synty. Niillä ei ole pilailtu ja osa on ikivanhoja kuten Ahti, Kauko, Toivo ja Aina. Nimiä muokattiin myös verbeistä, kuten Himottu, Kaivattu, tosin niitä väännelleen toiseen muotoon kuten Kaipainen. Toki kristinuskon tulo muutti vanhoja nimiämme sekin. Muutti toki paljon muutakin. Ilman uskontoaan eivät pakanatkaan eläneet. Ihminen arvoineen ja normeineen on samaan aikaan sotaisa olento. Lukutaito on tätä taipumustamme taivutellut sivistykseksi kutsuttuun suuntaan. Lukutaidottomuus kun näyttäisi lisäävän aggressioita ja väkivaltaa.
Kielessä piileksivät jäljet ovat alan tutkijoitten tapa hakea jotain tolkkua sanojen etymologialle. Maallikko tarvitsee tämän tieteen avaamiseen apua, mutta näin on luonnollisesti kaikkien muittenkin tieteittemme kohdalla. Mestariksi et tule muutaman rivin tai kirjan lukemalla. Ja kun lukutaito on katoamassa ja haluttomuus lukea kasvaa kaiken aikaa, yhä harvempi kykenee käyttämään sitä valtaa, jota tieto jakaa osaajilleen. Tässäkin olemme palaamassa juurillemme. Erot ihmisten välillä kasvavat. Jalkapalloa potkien ei oikein maailman menossa meitä pitkälle auta.
Tiede ei toimi kuten politiikka. Asiat ovat voimassa toistaiseksi ja muuttuvat ajan myötä. Tieto paranee ja tarkentuu. Varmaa on vain, että kielessämme on suuri määrä kirosanoja ja kuusi suosituinta sekä niiden syntytapa tiedetään kohtuullisen varmasti. Australiassa törmäsin heidän kirosanoihinsa ja ne oli painettu todella paksuun kirjaankin. Mihin he ovat tarvinneet noin mahtavan määrän voimasanoja? Kun tuntee hivenen paikallista joukkoa ja heidän juuriaan, alkaa ymmärtää mihin noita sanoja on tarvittu. Sieltä ovat puuttuneet kielen kirkastajat, kielihuollon ammattilaiset. Kirjojen oikolukija löytää virheitä joka sivulta.
Kieli vaihtelee valtavasti tilanteiden ja tarkoitusperien mukaan. Kun käsiteltäviä asioita on paljon ja tilanteet vaihtelevat, kielellisten vivahteiden merkitys kasvaa. Yleissivistys ja eduskunnassa politiikan tuntemus auttaa, mutta miten on, kun et ole poliitikko ensinkään? Tai tiede, jota edustat, on poikkeuksellisen kaukana luonnontieteenä ihmistieteistämme.
Aivotutkija kannustaa meitä sekä lukemaan että kuuntelemaan samaan aikaan. Meillä on kasvava taipumus poukkoilla paikasta toiseen ja keskittymiskyky vähenee. Muutaman sekunnin video on aivan liian pitkä ja koulussa meitä kannustetaan käyttämään kaikkia aisteja ja oppimisen tapoja.
Kirjallisuuteen keskittyminen on eräänlainen palauttava harjoitus, riippumatta siitä, lukeeko vai kuunteleeko. Aivotutkija professori Minna Huotilainen kannustaa iloiseen sekakäyttöön. Poikkitieteilijä on joutunut hankkimaan itselleen kyvyn sietää epävarmuutta sekä luonnontieteisessä että ihmistieteisessä osaamisessamme.
Kielikin on kovin erilaista, kun pelaat käsitteillä, jotka ovat käytössä matematiikassa ja fysiikassa, biotieteissä ja kemiassa kovin erilaisia kuin mitä psykologiassa, taloustieteissä tai sosiologiassa. Taideaineet ovat sitten oma lukunsa nekin. Tieteen suuresta sodasta on vain muutama hassu vuosikymmen. Kaikki eivät ole toipuneet siitä vieläkään.
Näiden yhdistely ja saattaminen asuun, jota kutsutaan tieteen popularisoinniksi, on lähellä media-ajan toimittajan työtä. Päivän lehteä tulisi kenen tahansa kyetä lukemaan, mutta vain harva lukee lehden tärkeimmät sivut, pääkirjoituksesta sen käynnistäen. Etenkin lasten kohdalla lukutaito on ikään kuin polarisoitumassa ja samalla yhteiskuntamme on palaamassa eriarvoistavaan suuntaan. Se on huono ja pelottava suuntaus.
Kun jo seitsemännellä luokalla on vaikeuksia kuroa umpeen oppilaiden eroja lukutaidossa, miten sen voisi hoitaa sitten myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä? Jos tytöt osaavat 100 000 sanaa ja pojat 10 000 sanaa siinä menee aikaa toistensa viestityksen ymmärtämiseen. Äänikirja voi olla yksi tie tekstin pariin, mutta en usko sen auttavan tähän ongelmaan, pikemminkin päinvastoin. Se lisää eriarvoisuutta ja kasvattaa eroja entisestään. Kuunneltu ja katseltu ovat kovin eri ilmiöitä kuin luettu aivoja tutkivan kokemana.
Olen pohtinut ongelmaa, jossa tehtävänä on pitää yliopistojemme opiskelijat juonessa mukana, mutta unohtamatta toki myös vaikkapa yrittäjiä, kuluttajia, innovaattoreita, ensiomaksujia, vitkastelijoita, jälkiomaksujia jne. Maailma kun ei ole koskaan täydellinen.
Mahdollisimman moni etenkin ensimmäisen vaiheen tiedon omaksujista on kyettävä pitämään juonessa mukana. Oma tapani toimia on kenen tahansa käytettävissä eivätkä kaikki voi oppia kaikkea. Me joudumme joka tapauksessa erikoistumaankin ja hakemaan taitomme tätä kautta ammattimme osaajina. Niiden yhdistäjät ovat oma joukkonsa ja nyt toiveet on pantava juuri heihin.
Me voimme kuitenkin oppia rakenteita, jotka ovat hyvinkin vaativaa erikoisosaamista käyttävää. Oma kielemme ei vain oikein löydä sille sopivia sanoja avaajaksi, joten käytän jo vähän vanhahtavaa klusteri käsitettä. ”Cluster art, Cluster article, Cluster policy, Cluster analyse, Cluster whatever” ovat tämän kielen avaajia.
Klusteroituvat alueet ja klusterianalyysi olivat osa klusteroituvia yrityksiä ja kuluttajaklustereita, ekologista klusteria (Ecological cluster) jo paljon aiemmin osana innovaatiopolitiikkaa ja sen leviämistä, diffuusiota. Nämä olivat kuitenkin jo edellisten vuosikymmenten tuotteita ja molemmissa väitöskirjoissani (PhD ja ScD) ne mainitaan myös heti otsikossa ja osana kolmatta tutkintoa (D.Art).
Klusterianalyysi oli alusta saakka läsnä koko ajan omassa työssäni ja myös harrastuksissani, uuden digiajan tietokoneitten klustereissa ja myös kuvataiteessa ja musiikissa, sukumme median siirtyessä digiaikaan 1980-luvun alussa Etelä-Savossa ja ensimmäisenä Suomessa oman mediansa kanssa. Elämme sentään edelleenkin mediayhteiskunnassa ja sen käsitteitä digiaikaan siirtäenkin.
Tästä kokemuksestamme on ollut merkittävää apua valitessani myöhemmin tietä, jota kulkea. Siellä taas tie valitsi minut niin halutessaan. Väkisten ei mihinkään tupata. Pitäkää tunkkinne, on suomalaisena sanontana sattuva. Tosi ei sekään ole suomalainen.
Se on sitä nyt myös Euroopan tärkeimmissä rahoitusinstrumenteissa ja niiden innovaatioissa. Se on ollut paradigmainen ja maailmankuvat muuttava ilmiö. Se on myös ratkaisevassa osassa juuri nyt geopoliittisessa kriisissä ja sen laukaisemisessa.
Emme voi toimia enää globaalisti tai lokaalisti regionaalisten alueitten sisään sulkeutuen ja ulkopuolella yhteisten klustereittemme myös vaikkapa huippu-urheilussamme (Sport Cluster). Olemme klusteroituneet toisiimme tavalla, jossa perinteiset aseet on unohdettava sotineen. Joka niihin tarttuu, aseisiin, varmasti myös niihin hukkuukin.
Klusterirakenteiden ulkopuolella ei ole enää luovaa ja innovatiivista tulevaisuutta, tiedettä ja taidetta, politiikkaa ja hyvinvointia, demokraattista yhteiskuntaa. Se oli Kiinassa härän vuoden perintöä ja opimme sen viimeistään pandemian aikana ja geopoliittisessa kriisissämme alkaen Venäjän oireilusta Ukrainassa. Venäjän oireilua ei voi korjata Suomessa kylmässä värjötellen ja Turkin kanssa aseavusta neuvotellen.