06.01.2023
Tekoäly ja robotiikka korvaamassa ihmisälyn ja sen saavutukset ovat mahdottomia, niin kauan kun vertailemme ihmisen aivoja ja koneitten älyä toisiinsa. Tekoäly kun on kovin kaukana ihmisälyä muistuttavasta ”tekoälystä”, joka kykenee käsittelemään useita tehtäviä samanaikaisesti ja käyttämään päättelyssään näkemäänsä ja kuulemaansa, aistien tuottamaan ja muistiaan, neuroverkkojen tuottamaa dataohjattua tietoa sekä puhtaasti symbolista tietoamme.
Toki voimme käyttää koneitamme myös tuottamaan ohjelmoituja kielimalleja, pyytämään konetta laatimaan syntymäpäivärunoja, opettelemaan matemaattisia kaavoja ja kuluttamaan samalla valtavan määrän energiaa (esim. Ilkka Tuomi HS: 2019 31.08).
Monet eläimen kykenevät tuottamaan toimintoja, joihin ihmisaivot eivät kykene. Silloinkin kun ne ovat sinänsä yksinkertaisia. Muurahaisilla on käytettävissään vain 250 000 neuronia, ihmisellä 86 miljardia neuronia ja koneillamme kerrotaan olevan jopa 160 miljardia neuronia (esim. Matti Pietikäinen HS: 2023 06.01). Kuitenkin ihmisaivot kuluttavat energiaa vain 25 wattia kun omat koneemme vaativat valtavat määrät energiaa. Tällä koneella en tarkoita kotikonettasi kirjoituspöydällä.
Periaatteessa koneet oppivat unohtamatta aikeisemmin oppimaansa, oppivat muuttamasta näytteestä, kuten pikkulapsetkin tekevät. Professori Matti Pietikäistä lainaten tarvitaan kokonaan uudenlaista lähestymistapaa, ihmisaivoja enemmän muistuttavaa, neuroverkkoja sekä niiden rinnalla symbolisen ja dataohjatun tekoälyn yhdistämistä. Se voisi myös edistää sellaista normistoa ja moraalia, joka olisi estänyt sodan Euroopassa.
Olen parhaillaan analysoinut tuhansia artikkeleita käyttäen ensinnä faktorointia ja sen jälkeen klusterianalyysiä niiden, faktoripisteiden, ryhmittelyssä. Ensimmäinen ”Arctic Babylon” kirja syntyi näin kolmesta kirjasta ja ne yhdistäen yhdeksi kirjaksi. Kokeilu on jatkunut yhdistäen kolme ”Arctic Babylon” kirjaani menetelmänä kehittäen tuota analytiikkaa ja muistuttaen ”nippuväitöskirjaa” tosin nyt tietokoneen älyä käyttäen. Väitöskirjoilta ei toki vaadita tuhansia artikkeleita tuekseen mutta ilman tietokoneitamme ne alkavat olla harvinaisia.
Käytän konetta, sen muistia ja älyä, itse kun en siihen kykenisi silloin, kun mukana on tuhansia artikkeleita ja näiden käsittelemiä kymmeniätuhansia toisiinsa kytkeytyviä ilmiöitä. Olkoonkin, että olen ne sinne itse tuottanut ja kirjoittanutkin. Emme pysty käsittelemään tuhansittain tuotettua yksittäistä tietoa, päivittäin hankittuna, öisinkin niitä käsitellen, vuosikymmenten saatossa siirtämättä ne pois päivittäisestä käytöstämme aivojemme tallentaminakin.
Sen sijaan koneemme kykenevät tähän, jos olemme huolehtineet tallentamaan nämä tiedot uskollisesti niiden muistiin ja järjestäneet ne myös loogiseen rakenteeseen myöhemmin hyödynnettäviksi. Olettaen että koneellamme on myös riittävästi muistitilaa. Vuosien saatossa sitä on toki jouduttu lisäämään. Muutos puolen vuosisadan aikana on ollut valtava.
Tämän käytännön, tiedostojen tallentamisen, minulle opettivat alan opettajani, professorit, joille olin aikanaan myös väitellytkin. Väitöskirja kun on sellaisenaan kapeahko tutkielma ja tarkoitettu muuhun tehtävään kuin mihin samaan aikaan olin kerännyt aineistoja usein vielä ulkopuolelta haetun rahoituksen ja tutkijan työni seurauksena.
Kaikki nämä aineistot oli kuitenkin syytä tallentaa muutenkin kuin usein vaatimattomana raporttina rahoittajille. Tutkijan ambitiot olivat usein paljon laajemmat. Tietokoneet olivat toki käytössämme alkaen 1970-luvulta. Samoin mahdollisuus työskennellä muuallakin kuin Suomessa.
Ensimmäisen tällaisen kokeilun tein pro gradu työnäni vuonna 1975 ja sen jälkeen menetelmät ovat robotiikassa edistyneet jättiaskelin. Edellisen vuoden aikana avasin näitä klustereita kahden kirjan kautta, jotka oli rakenneltu hiven samaan tapaan kuin vaikkapa shakkipeli, jossa vastustajana on robotiikka. Tosin tämä peli on huomattavasti mutkikkaampi kuin yksinkertainen tapa siirtää shakkipelin nappuloita.
Pelkkiä sanoja ja niiden merkityksiä kielessämme on melkoinen määrä. Omassa kielessämme sanojen järjestys ei ole niin määräävä kuin monessa muussa kielessä. Robotti ei kuitenkaan kirjoita puolestani. Se analysoi tavalla, jolla on oma kielensä ja ymmärrämme toisiamme. Kone on lahjomaton eikä suostu vääristelemään tietojani. Nykyisin se on monin verroin nopeampi ja helpompi käsiteltävä, hakee jopa kieltämme ja kykenee puhumaankin.
Oikeammin se ”vain” luokittelee ja järjestelee, tekee pyytämäni analyysit, yhdistää sekä on korvaamaton apu tätä kautta myös uusien havaintojen teossa, joita ei itse huomaisi. Me emme kykene hallitsemaan satojen kirjojen tuhansia artikkeleita ja niiden asiayhteyksiä ilman robotiikkaa sekä niiden yhteyksiä miljooniin muihin kirjoihin maailmalla.
Tämä on eräs syy siihen, miksi vaikkapa väitöskirjan monografisia rakenteita pyrittiin rajaamaan alle sadan sivun. Omani olivat paljon laajempia, mutta samaan aikaan myös hakien niiden yhteydet poikkitieteisessä merkityksessä.
Onnistuessaan se tuottaa kokonaan uutta tietoa, jota ei olisi itse voinut mitenkään havaita. Kone ei ajattele, se laskee ja tekee sen valtavilla aineistoilla ja vielä virheettömästikin. Emme kykene käsittelemään samaan aikaan kymmeniätuhansia sivuja, miljoonia havaintoja, ja niiden sisältöä ilman koneen apua.
Kerroin tästä laatiessani alan manifestia klusteritaiteelle ja taiteitten klusterille. Taide kun kulkee usein edellä ja on valmis kokeiluihin, joihin perinteisemmät tieteet ovat monitieteisinä käymässä jopa uuvuttavia sotiaan (Big Science War). Tieteen pirstaleisuus, fragmentoituminen, on oman aikamme tuotetta.
Näin uudet ja sinänsä pienet löydökset jäävät kokonaan ulkopuolelle koko tiedeyhteisön poikkitieteisessä työskentelyssä. Se on hirvittävä menetys. Joskus löydökset ovat paradigmaisia, maailmankuvia muuttavia. Aina niitä ei ole viisasta edes julkaista. Tai ne pysyvät tiedeyhteisön sisäisenä ”muistina”.
Avainpala klusteriin muistuttaa palapeliä, sen kokoamista ja kone voi löytää sen tietämättään, kunnioittamatta tieteitten rapintoja. Näin syntyvät myös kokonaan uuden löydökset ja innovaatiot. Paradigmainen muutos merkitsee koko palapelin arvioimista uudelleen. Maailmankuvamme muuttuu samalla.
Shakissa siirrot, jotka ovat mestarinkin yllättäviä, ovat usein koneen tekemiä. Koulutuksessamme emme saisi vieroksua eri tieteitten tuottamaa tietoa ja niiden yhdistämistä sekä ennakkoluulotonta innovaatiopolitiikan tapaa edetä nyt jättiharppauksin. Kiitos robotiikan ja tekoälyn käytön.
Me tuotamme arkielämässä kieltä, joka on omannäköistä. Se merkitsee itselle sopivaa, itsestä lähtevää, omiin tarpeisiin tuotettua toimintaa ja usein elämäntapaakin.
Kun kaiken tulisi olla omannäköistä, se kertoo vääristyneestä, itsekeskeisestä maailmankuvasta, kirjoittaa Maaret Kallio (HS 5.1. 2023) kolumnissaan. Käsitys omannäköisestä elämästä, yksinvaltiaan elämän ohjenuorasta, oman hyvinvoinnin maksimoimisesta, on hälyttävän puutteellinen haettaessa sellaisia verkostoja ja klustereita, joiden tuloksena eivät ole vain narsistiset häiriöt. Näin sekä yksilönä, yhteisönä ja kansakuntana, globaalina maailmanamme.
Oma elämämme ei ole yksinomaan omamme ja tämä on hyvä oivaltaa työskenneltäessä koneitten ja robotiikan kanssa yhteistä hyvää hakien. Oma elämämme on omannäköistään mutta robotiikka ei sitä ymmärrä. Se ei ole edes yhden poliittisen liikkeen tai puolueen maailmankuvaa palvelevaa.
Kone ei muokkaudu yksilölliseksi ihmiseksi suhteiden, yhteisön ja yhteiskunnan sisällä. Kone voi toki opettaa ymmärtämään, kuka olen, mikä on meille tärkeää, mikä herkkää ja vaikeaa sekä kuinka olen osa isompaa joukkoa, globaalia tiedettä ja sen rakenteita. Se voi jopa ravistella maailmankuvaamme ja aiheuttaa paniikin. Vielä tänäänkin jopa mielettömän sodan Euroopassa.
Riitely koneiden kanssa ei ole hyödyllistä. Mitä enemmän olemme joutuneet turvautumaan muihin ihmisiin, sitä helpommin mukaudumme työskentelemään robottien rakentamaan todellisuuteenkin. Tiede ei rakennu toisten ihmisten toiveisiin ja tarpeisiin, mutta ei se välitä käyttäjänsäkään elämän ankeudesta tai epävakaudesta. Tahallinen epävakauden aiheuttaminen on omaa syytämme, ei koneiden. Olemme jääneet jälkeen siitä kehityksestä, johon koneitamme nyt käytämme osana sotaa Euroopassa.
Omassa ajassamme minä keskeisyys on poikkeuksellisen korostunut. Se näkyy myös tavassa vieroksua kieltä, joka syntyy robotiikan tavasta pelata shakkia. Hedonismin tai egoismin alleviivaaminen ei oikein onnistu silloin kun artikkelit on kirjoitettava ja koottava tavalla, jossa oma egoismi on kirjan ja artikkeleiden laatijan ohjaajana ensiarvoisen tärkeää. Marjut Kallio kysyykin, onko tämän ajan ”minä” todella niin hauras, ettei se kestä toisten kuulemista ja yhteisen hyvän vaalimista?
Kukaan toinen ei koe kuten sinä. Tässä olemme kaikki koneina ainutlaatuisia. Toista ”sinua” ei ole eikä kone sitä tahdo aina ymmärtää. Niinpä on viisaampaa, hiotumpaa ja turvallisempaa, käyttää konetta yhdessä, yhteistä ääntä käyttävää demokratiaa tai sen jatkeena älyllistä robotiikkaa.
Kartografian professori päätti oppinsa tuleville opettajille kertoen, kuinka kartta on sitä varten, ettei sitä revitä. Se kun merkitsee samalla kompassin hakemista ja myös siihen luottaen. Keskittymistä enemmän yhteiseen hyvään kuin omiin suunnistajan taitoihin maastossa, jossa arvostetaan spatiaalista tilaa, ei niinkään regionaalista rajaa.