Latinankieliset sananlaskut ja Suomen vaalit 2023. Osa V
Kun seurasi pääministeri Sannan Marinin ja Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpon keskinäistä riitelyä, jollaiseksi Marin tuon tilaisuuden johdatteli oudoilla sanavalinnoillaan, tulevat kevään vaalit on avattu tyyliin: ”Me olemme kaukana toisistamme”.
Latinankielistä otsikon sananlaskua käyttäen, menneen ajan viisaus kertoo, mistä oli kysymys. Kun siihen ei ole mitään lisättävää, kaikki muu on turhaa. Kun ihminen on väsynyt, hän toimii kuten pääministerimme. ”A losso rixa quaeritur.” Eli väsynyt hakee riitaa.
Miten sitten uuden ehdokkaan tulisi asennoitua vaaleihin, jossa taustalla on sellaiset arvot ja normit, joita takavuosina kutsuttiin fasismiksi? Paavo Haavikkoa lainaten fasismi ei ole arvo eikä normi vaan toimintatapa, jota tavataan niin oikealla kuin vasemmalla. Syntyessäni vuonna 1951 Haavikko oli nuori vihainen mies ja kirjoitti esikoiskokoelmansa ”Tiet etäisyyksiin”.
Täyttäessäni kolme vuotta julkaistiin Haavikon ”Tuuliöinä” ja seuraavana vuonna aina ajankohtainen kirja ”Synnyinmaasta”. Tuohon aikaan kiusaaminen ja runous kuuluivat yhteen ja tytöt olivat kiusaajina poikia taitavampia. Olin runoileva lapsi ja Haavikon runot tulivat tutuksi siinä missä suomalainen kiusaamiskulttuurikin.
Haavikko oli hänkin kiusattu ihminen. ”Lehdet lehtiä” ja ”Talvipalatsi” olivat lapsuuteni kirjallisuutta. Niissä iskettiin kiinni maailman omalaatuiseen arvoituksellisuuteen, tuo ajan kaksinaiseen luonteeseen ja ihmisen vihaan sekä vallanhalun yhdistelmään, häiriintyneen narsismin ytimeen.
Rakastin Haavikkoa kuin omaa isääni lapsena. Elin ja kasvoin Haavikon tuotannon mukana ja tulkitsin maailmaa hänen kauttaan. Surin hänen vanhenemistaan, sairauttaan ja nyt olen helpottunut hänen kuolemastaan. Olen vapaa kirjallisen isäni taakasta, oidipaalisesta julmasta ja ankarasta isähamosta. Haavikon henkilöä ymmärtää vain hänen lyriikkansa, sanojen kautta, ei sanoman. Sanoissa Haavikko pamfleteissaan sortui valheisiin hänkin.
Ars longa, vita brevis – Taide (taito) pitkä, elämä lyhyt
Paavo Haavikko oli ylivertaisesti tunnetuin ja samalla tuotteliain suomalainen runoilija. Hän sai Nastadt-palkinnon vuonna 1984, joka jo enteili Nobelia. Olin tuolloin nuori tohtori ja professori Oulun yliopistossa. Toki työskentelin samaan aikaan myös Turun yliopistossa. Kahdessa hyvin erilaisessa tiedekunnassa. Junan sijaan liikuin yleensä autollani. Opin ajamaan autoa. Usein matka jatkui Helsinkiin. Vantaa ja lentokenttä tulivat tutuiksi. Matkan varrelta löytyi viroista omia oppilaitanikin. Kaupunginjohtajina niin Oulussa kuin Vantaallakin. Samasta virasta kilpaillut Oulun läänin viimeisenä maaherrana.
Jännitin miten Haavikko ohitti Jorg Luis Borgesin, Jorga Amadon, Mohamed Didin, Ernesto Sabatan ja oli juuri Octavio Pazin kannoilla kohti kirjallisuuden suurinta tunnustusta. Siinä oli hiven samaa kuin pelata Oulussa lentopalloa tai seurata Markku Kukkoahon harjoituksia. Menestymiseen viestissä tarvittiin kolme Kukkoahon tasoista juoksijaa. Iisalmessa aikanaan Keijo Rosbergin tyyppistä periksi antamatonta luonnetta. Pertti Spede Pasasen kaltaista viihdyttäjää.
Audentes fortuna iuva – Onni suosii rohkeaa
Haavikko oli sukulaissieluni. Siirsin hänet ensimmäiseen kappaleeseen kirjoittaessani kirjan Suomelle vuonna 2017. Suomi täytti vuosisadan ja kirjoittamani kirja oli koottu aiemmista kirjoistani ja se oli järjestyksessään sadas monografinen teos: ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100.”
Haavikko oli kilpailuhenkinen, lausunnoissaan omalaatuinen innovaattori, oppositiohenkinen toisinajattelija, suorapuheinen ja rehellisyydessään liiankin terävä. Nykypoliitikoista hän tuo mieleeni Jussi Halla-ahon pohdinnat. Molemmat ovat joskus kieroutuneen suoria. Sanat oli kesytetty eikä niillä ollut Haavikolle tunnesisältöä. Hän manipuloi niiden avulla eikä hänellä ollut vaaraa joutua itse niiden koukkuun. Se on hyvän runoilijan, kirjoittajan ominta osaamista ja perusasia. Mika Waltari oli monipuolisuudessaan hieman samaa ja kuitenkin hyvin kaukainen sukulaissielu.
De visu, de auditu, de olfactu – Näkemänsä, kuulemansa, haistamansa
Haavikko ei jäänyt itse omien sanojensa emotionaaliseen valtaan, ei etsinyt luita, jotka oli itse joskus narsistisesti haudannut. Hän uudisti runoutta, mutta samalla hän kertoi myös tarinaa yllättävistä näkökulmista politiikasta, taloudesta, kapitalismista, yrittämisen ideologiasta. Hän oli liiankin näkyvästi keskiluokkaisen suomalaisen kauppahuoneen perillinen ja taloudelliseen vallankäyttöön sitä kautta vihkiytynyt kiinteistöalan tuleva kustantaja, monialainen nero ja itsensä hajottaja.
Haavikko ei tavoitellut poliittista valtaa Vaclav Havelin tai Lennart Meren tapaan eikä olisi siinä menestynytkään. Hän oli siihen aivan liian älykäs, liian impulsiivinen ja tulokulma visionäärinä oli usein aivan väärä ja virheellinen. Niinpä hän kirjoittikin pamfletteja Suomen talouden tuhosta juuri, kun kuka tahansa kykeni Oulussa Näkemään Nokian ja telekommunikaation läpimurron. Jopa veljeni Pohjolan Kaapelin tulevana omistajana romahduksen jäljiltä. Tulevana miljonäärinä samassa asunnossa, ahtaassa, opiskeluajan asuen kanssani. Toinen sai häädön, toinen sai jatkaa. Matka Oulusta Iisalmeen taittui meiltä Keijo Rosbergia nopeammin. Tuolloin ei vielä nopeusrajoituksia pohjoisen teillä tunnettu.
Olisiko Haavikko nyt havainnut mitä tapahtuu Suomessa, Euroopassa, Venäjällä vuosina 2011, 2015, 2017 ja 2022? ”Arctic Babylon 2011, 2015, 2023.”
De mortuis nil nisi bene – Kuolleista puhtaan vain hyvää.
Haavikon vahvuus oli hänen lyyrinen kielensä, runoutensa. Eivät sittenkään tutuksi tulleet kertomukset ajankohdan politiikan ja talouden ahdingosta. Niiden kertojana hänestä tehtiin lausuntoautomaatti ja julkisuus pilasi paljon hyvää. Hän rakasti julkisuutta.
Niinpä rakkaus, metafysiikka ja kuolema olivat osa erotiikkaa, joka oli tulevan ajan keskiössä ja ilman runoutta. Matka kohti tuonelaa oli tuttua kansallista identiteettiämme eikä edes Haavikko voinut viedä sitä mukanaan oman aikamme tuhkattaviin ja ympäristöä saastuttaviin ongelmajätteisiimme.
Kun ylioppilasjuhlassa lausuin Haavikon ”Talvipalatsista” ja ”Neljästätoista hallitsijasta”, tein sinne liittymän suoraan lapsuuteni ”Tuuliöihin” ja ”Synnyinmaahan”. Ei sitä kukaan huomannut.
Dixi et animam levavi – Olen puhunut ja huojentanut mieleni
Lausumastani löytyi sama poljento ja sama sanoma, lapsen muistamana ajoilta, jolloin muisti ei petä eivätkä sanat valehtele. ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” saivat hyvälle tuulelle, mutta aina uusi runo ei käynnistynytkään edellisestä. Se alkoi kauempaa, liki kahden vuosikymmenen, ehkä vuosituhannen, takaa mutta jatkui uudessa ajassa ja eläen tuoreena siinäkin. Haavikon tapa leikkiä kielellä ja käyttää sitä tarkasti, oli oivallista, mutta ei erehtymätöntä.
Fac ut vivas – Festina lente – Hanki elämä – Kiirehdi hitaasti
Olen kuullut monen ihastuneen jo lapsena juuri Talvipalatsiin. Kun haluan saada masennuksen ärsytettyä äärimmilleen, valitsen tietyt runot juuri Talvipalatsista tai matkustan Hämeenlinnaan. Palaan lapsuuteni ahdistukseen ja olen valmis taas kirjoittamaan. Lapsen provosointi piilotajunnasta sujuu helpoimmin hankkiutumalla kipeäksi, lapsuuteni Haavikkoa lukien.
Gloria victis – Homo hominis lupus est – Kunnia voitetuilla – Ihminen on ihmiselle susi
Poikkeuksellisen monipuolinen runoilija on harvoin loistava yhteiskunnallinen toimija, yhteiskuntaa, taloutta ja historiaa pohtiva olemassaolon perusteiden oivaltaja. Juuri näkemyksellisyys oli Haavikon tuotannon leimallisin piirre myöhemmältä ajalta.
Julkisessa keskustelussa Haavikko oli aina omalaatuisen nöyrä ja julman vakava. Valta kiehtoi Haavikkoa, mutta sen hän myös ymmärsi kirota. Juuri politiikan tulkinnassa hän oli ironiassaan onnistunut, mutta ei se hänen lyriikkaansa voittanut tai peittänyt alleen.
Paavo Haavikon tuotanto jäi pysyväksi kansakunnan pääomaksi, mutta ei virheettömäksi, ei täydelliseksi sekään. Pystymme parempaankin. Vuosisata on eletty yhdessä ja itsenäisenä. Nyt alkaa olla tekojen aika. Per aspera ad astra – Vaikeuksien kautta tähtiin
Kirjoitus on lainausta kirjasta ”Matti Luostarinen 2017: Finland’s big history 2017 – Suomi 100”, kirjan esipuheesta.