Satiiri ja sarkasmi vaalien välineinä
O tempora! O mores! – Oi aikoja! Oi tapoja!
Suomalaisten on sanottu ymmärtävän satiiria mutta heikommin sarkasmia. Vaalien välineinä molempia käytetään ja usein etenkin kirjailijan työ tahtoo muuttua matkan varrella satiiriksi. ”Difficile est satiram non scribe” – ”On vaikea olla kirjoittamatta satiiria.”
Wkipediaa lainaten: ”Satiiri on taiteen laji ja tyylikeino, joka tarttuu todellisuuden ja ihanteiden eroavaisuuksiin ja kritisoi ihmisten paheita tai yhteiskunnan epäkohtia. Satiirista teosta läpäisee kriittinen, pilkallinen tai aggressiivinen asenne, pureva iva.
Teksti määrittyy satiiriksi yleensä sen sävyn tai tarkoituksen mukaan, ei niinkään sen ulkoisten muotokriteerien perusteella. Ulkoisen muotonsa satiiri lainaa isäntälajiltaan. Satiiri on laji tai moodi, joka voi tunkeutua mihin tahansa muuhun lajiin ja alistaa sen satiirisen tarkoituksensa palvelukseen, näin muuttaen sitä oleellisesti. Satiirin isäntälaji voi olla esimerkiksi runo, matkakertomus, kirje, pitokuvaus, essee, dialogi, tutkielma tai romaani.”
Politiikassa ja medioissamme satiiri on kaiken aikaa läsnä. En itse suosittelisi reipasta satiirin käyttöä silloin, kun kyse on puolueen johtajasta ja ministeristä. Varottaisin myös sarkasmista. Suomalaiset eivät sitä oikein aina ymmärrä ja vastapuoli saattaa ymmärtää sen tahallaan väärin. Loistavat puhujat ja ammattinsa osaavat kirjoittajat tietävät, kuinka: ”Audentes fortuna iuva”- ”Onni suosii rohkeaa.” Mutta samaan aikaan: ”Sol ominbus lucet” – ”Aurinko paistaa kaikille.” Niinpä kun kierrät vaalit kaukaa, et ainakaan tule pettymään lupauksiin, jotka eivät koskaan täyty.
Satiirilla tahtoo olla aina kohde, jota se kritisoi. Politiikassa se on kilpaileva puolue. Eivät kuitenkaan mielellään sen äänestäjät. He kun voivat olla potentiaalisia omia äänestäjiä samalla. Kokenut poliitikko ei ikinä pilaile heidän kustannuksellaan. Mieluiten hän valitsee yhden henkilön, puolueen johdon tai ehkä vain näkyvimmän vastapuolen haastettavan kilpailijan. Poliitikko kun ei kirjoita esseitä, runoja tai tutkielmia, romaania. Jos sellaista työtä on ammatikseen tehnyt, nyt on hyvä muistaa, kuinka on aika vaihtaa roolia. Monipuoluejärjestelmässä ongelmana tahtoo olla ”Kaikkien sota kaikkia vastaan”, ”Bellum omnium contra omnes.”
Olemme eläneet kovia aikoja. Silloin sen toistelu ja muiden osoittelu ei ole saman kansakunnan sisällä uskottavaa. Riittääkö kun toteat: ”Tempora aspera vivimus. amice bone” – ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.” Tällaisen kypsän poliitikon havainnon äänestäjä Suomessa hyväksyy. Siihen ei sovi liittää sellaista syytöstä, joka kohdistuu häneen, äänestäjään itseensä ja matkan varrella äänestämiinsä suomalaisiin puolueisiin. Hän kun voi ottaa oman aikamme poliitikon, nuoren ehdokkaan, joskus äänestämänsä puolueen haukut juuri itseensä henkilökohtaisesti kohdistuvaksi ja satiiri muuttuu sarkasmin kautta hänen kokemanaan epämiellyttäväksi syyttelyksi ja sormelle osoitteluksi. Vaalit kun eivät ole samaan aikaan satiiria ja sarkasmia stand-up komiikkaa kömpelösti toteutettavan taiteilijan työkenttänä. Uudet vaalit kun on aina ikään kuin tyhjä taulu ”Tabula rasa”.
Vade retro, satana! Väisty tieltä, saatana!
Satiiri on teoksena kriittinen, pilkallinen ja samaan aikaan aggressiivinen asenne ja purevaa ivaa. Vaikka sen tarkoitus on poliittinen, yhteiskunnallinen ja moraalinen, sinun kohdallasi sen pitäisi olla etenkin hauskaa. Kun et kuitenkaan ole vaaleihin osallistuessasi ja vielä ehdokkaana stand-up koomikko, vaan vakavasti otettava yhteiskuntasi yhteisten asioitten hoitaja, sellaiseksi tarjoutuva. Komiikalla sitä ei hoideta.
Satiiri ei ole edes komiikkana myötätuntoista vaan pikemmin pilkallista. Hyväntuuliset leikinlaskijat ovat Savossa ehkä syntyneitä, joskus ammoisina aikoina, mutta harvemmin sosiaalisen median avainhenkilöitämme. Satiiri ei sisällä edes myötäelämisen ilmapiiriä, jolloin satiiria tarjoavana syntyy kuva poliitikosta, joka on valinnut väärän uran elämäntehtäväkseen. Suomi ei ole yhden asian liike tai yhden puolueen kansakunta.
Satiirissa haetaan ääriajattelua ja musta muuttuu valkoiseksi tai päinvastoin. Hyvä ja paha ovat hyvin konkreettisia ja mukana on polemiikkia ja tietysti propagandaa. Politiikassa vastakkainasettelu pyritään lopulta myös lukitsemaan, kun taas satiirikko jättää propagandansa sukupuolesta riippumatta ratkaisematta. Hän ei sano ”Varium et mutabile semper femina”- ”Nainen on aina oikullinen”, vaan jättää sen sinun pohdittavaksi.
Erityisen tyypillistä satiirin käyttö on vaikkapa disinformaation levittämisessä, olkoonkin että sosiaalisen median kohdalla sarkastiset huudahdukset ovat yhtä tavallisia. Tyypillistä on parodian tai disinformaation tapaan vaikuttaa harhaanjohtavan informaation levittämiseen, saattamalla oikea tieto naurunalaiseksi maalittaen oikean tiedon levittäjää. Huumorilla höystetty väärä tieto tai kiistanalainen mielipide on helpompi esittää, kuin antautumalla edes puolitieteelliseen keskusteluun tai väittelyyn. Huumoria on käytetty iät ajat kiistanalaisten mielipiteitten esittämiseen.
Vox et preter nihil – Kaikki ääntä eikä mitään muuta
Satiiri nauraa harvoin täysin harmittomille kohteille. Ellei sellaisena pidetä ihmisen typeryyttä. Ihmisen heikkoudet, vallanhalu, ahneus, tekopyhyys jne. ovat satiirikon mieliaiheita. Keinot ovat subjektiivisia, harvemmin jos lainkaan objektiivisia. Satiirikko poliitikkona on harvinaisempi, kuin satiirin kohteena, vallanhaluisina karikatyyreinä. Satiiri voi käyttää myös käsitteitä, jotka eivät istu itse poliitikon sanastoon, kuten kiroukset tai fantasiahahmot, liioiteltu pilkallisuus. Poliitikolla on pikemminkin mahdollisuus ajautua satiirin tai sarkasmin kohteeksi, kuin itse sitä toteuttaen muutoin kuin vahingossa, huomaamattaan. Muistamatta kuinka roolipelissä oma tehtävä on vaihtunut. Vanhat konkarit toki muistavat oman roolinsa ja monella se jopa periytyy suvussa.
Jos olet lopulta menestyvä poliitikko, voit joutua myös pilkallisen satiirin kohteeksi. Voit olla siitä jopa otettu. Kuka tahansa ei tuohon rooliin kelpaisi pilkattavaksi karikatyyreineen. Se että myöhemmin, aiemmin alan kirjailijana tai näyttelijänä, liityt pilkattavien joukkoon poliitikkona, kertoo kuinka ”Aliquando insanire iucundum est” eli suomeksi ”Toisinaan on suloista hullutella” ja vaihtaa roolihahmoaan laidasta laitaan kulkien. Oman henkilön loputon etsintä on satiirin aiheena yhtä yleinen, kuin perinteisemmät valta, raha, ahneus, kaikki kuolemansyntimme. Tällöinkään ketään meistä ei velvoiteta mahdottomaan ”Ad impossibilia nemo tenetur”.
Maailmanhistorian monet komeimmat teokset, etenkin kirjallisuudessa, edustavat satiiria. Normaalin hulluuden rajoilla liikkuva kunnon sotamies Svejk Jaroslav Hasekin kirjoittamana narrina voisi myös olla oman aikamme poliitikkokin. Fiktiivisen kirjallisuuden hahmot ovat pääsääntöisesti satiirin tuotetta. Olen kirjoittanut dystopiasta ihannevaltion kääntöpuolena, jopa kirjani nimessä. Matka utopiasta dystopiaan ei kuitenkaan ole poliittisen urasi tavoite. Harva kirjailija ryhtyy poliitikoksi. Sama pätee tieteeseen ja sen ammattilaisiin. Alan tutkijana siellä voi hetken vierailla täyttäen näin yhdyskuntapalvelunsa. Oma kokemukseni tuosta ajasta oli pelkästään myönteinen. Kun unohtaa kaikki ikävät puolet kokemuksesta.
Rooman ja Kreikan kirjallisuus sisälsi aikanaan runsaasti juuri satiirista aineistoa ja latinankieliset sananlaskut. George Orwell 1984 pääsi kuitenkin minua huomattavasti pidemmälle dystopian maisemissa harhaillen. Oleellista on ”Age si quid agis” eli ”Tee, kun teet jotain” ja tee se lisäksi hyvin nopeasti. Juoni ei ole perinteisesti satiirikon harmeja, mutta poliitikon kohdalla sitä voisi hiven harrastaakin. Näkyviä aiheita satiirikkojen töissä ovat etenkin kirjailijoina erilaiset sodat ja karnevalistiset tai groteskit tyylipisteet. Se ei oikein istu tutkijan työhön.
Tämä aika tarjoaa niitä myös medioittemme käyttöön päivittäin. Suomesta kolmen kärki lukeminani ovat Leino, Paasilinna ja Huovinen. Heitä on toki kymmenittäin muitakin. Tervetuloa heidän joukkoonsa poliitikkoina. Ukrainan presidentti on alkujaan näyttelijä hänkin. Ihminen nyt vain on ihmiselle susi ja kunnia voitetulle, iloitkaatte siis niin kauan kuin olette nuoria (Homo homini lupus est, Gloria victis, Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus!). Sillä niin mekin aikanaan teimme, sumussa kulkien.
Satiirissa kehitys ei oikein tahdo kehittyä, ja satiirikko poliitikkona jatkaa siitä mihin menetetty vuosikymmen on meidät johdatellut, syvenevään taantumaan. Kun ironia viedään äärimmilleen purevaksi sanailuksi, oletkin poliitikkona siirtynyt sarkasmin puolella. ”Homo hominis lupus est – Ihminen on ihmiselle susi.” Heittelet herjojasi toisten puhuessa ja pohtimatta niiden todenperäisyyttä. Puheittesi ymmärtämiseen vaaditan kolmea aivopuoliskoa ja vielä virkeitä ihmisiä Eduskunnan suuressa salissa. Usein herjasi ymmärretään väärin eikä ilmeitäsi voi seurata, ellei kamerat ole kohdistettu JUURI SINUUN.