03.01.2017 – 17.01.2023 Holokaustin uhrien muistopäivänä
Genomikeskusten ja nanoteknologian uusi uljas maailma
Reetta Meriläinen, emeritus pääkirjoitustoimittaja Helsingin Sanomissa, osuu Suomen juhlavuoden alussa naulan kantaan (3.1.2017). Hän kirjoittaa kuinka “ei tule mieleen yhtään hyvää syytä ryhtyä murentamaan koulutusta, tietojen ja taitojen perusrakennetta. Ei, vaikka tieto, tietäminen ja asiantuntijuus kärsivät nyt kyynisen ja tarkoitushakuisen törppöyden sissisodasta. Vaiheelle toivoo lyhyttä kestoa.” Kirjailija Jörn Donner taas totesi kuinka: “Haave avoimesta ja suvaitsevaisesta Suomesta on haihtumassa ilmaan” (HS 30.12)”
Tämä teksti on sekä kirjastani, Suomen itsenäisyysajan sadannen vuoden lähestyessä, että samaan aikaan blogina julkaisten noin viisi vuotta sitten. Otin sen esille luettuani tänään niin ikään Helsingin Sanomista (16.01.2023) onnellisuuden kaavan. Simo Löytömäki oli löytänyt tutun kirjan vuodelta 2016.
Espanjalaiskirjailijat Hector Garcia ja Francesc Miralles julkaisivat tuolloin myöhemmin miljoonia kappaleita myydyn opuksen 60 kielelle, myös suomeksi.
Kirjoittajat haastattelivat yli sataa Okinawassa asuvaa japanilaista ikääntynyttä ikäihmistä. Saarella kun asuu poikkeuksellisen paljon yli satavuotiaita japanilaisia. Syntyi käsite ”ikigai” ja kirja ”Ikigai – Pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain.
Tuon termin ”ikigai” käsite ja sisältö kiinnosti myös maailmalla ja okinawalaiset kykenivät sen myös tunnistamaan. Se näytti liittyvän onnelliseen ja pitkää elämään. Instargramissa sen tunnisti 600 000 osuman verran ja googlaten peräti 9 miljoonaa. Vertailun vuoksi käsite ”Cluster art” saa vuorokauden ajasta riippuen 300–500 miljoonaa havaintoa.
Se että vielä runsas pari vuosikymmentä sitten, omaa aihettani käsittelevää ”Cluster art – Art of clusters” manifestia kirjoittaessani, havaintoja ei ollut lainkaan. Se että käsite levisi hetkessä globaaliksi, ylitti jopa 2 miljardin rajan, ei tee minusta yhtään sen onnellisempaa. Olkoonkin, että olen siellä kirjoineni kärjessä. Ikigain kohta ”mitä sinulle maksetaan” kun jää tyhjäksi. Raha ja varallisuus lisää onnea enemmän kuin moni arvaakaan. Kyllä Japanissa rahan arvo tunnetaan.
Niinpä onnen salaisuus ei liity kirjoihin ja niiden tekstiin vaan johonkin muuhun, jota Simo Löytömäki esittelee onnen kaavalla ja kuvalla. Keskenään leikkaavilla ympyröillä. Näitä ympyröitä ei ole perinteisen heksagonaalin, kuusikulman rajaava määrä, vaan pelkästään neljä. Ne on nimetty tyyliin: Mitä rakastat? Missä olet hyvä? Mitä maailma tarvitsee? Mistä sinulle maksetaan?
Käsitteet intohimo ja kutsumus sekä ammatti ja tehtävät, jäävät leikkaavien ympyröiden sisälle ja lopuksi keskelle käsite IKIGAI. Se siis liittyy jokaiseen noista neljästä käsitteestä. On jotain mitä rakastaa, mitä maailma tarvitsee, mistä maksetaan ja missä on hyvä olla.
Helppoa kuin heinän teko, ja kesäisin se toikin hyvää oloa, siinä missä juuri leikatun heinän tuoksu auringon alkaessa laskea länteen, jättäen tyynen järven pintaan kuvajaisen, vahvan juuri niitetyn heinän tuoksun, tuulahduksen siitä, mistä talonpojalle maksetaan, maailma tarvitsee maitonsa ja juustonsa. Se mitä rakastat, talonpoika on hyvä ammatissaan, ellei nyt synny tahallista tai tahatonta idästä tulevaa häiriötä Takavuosina se oli ollut hyvinkin häiritsevä ja aiheutti harmeja, kuten nyt jossain Ukrainassa tänään.
Vahvasti kaupallistettu ja aseistettu ”ikigai” ei ole aivan sama, kuin mitä Garcia ja Miralles hyvin tuottaneella kirjallaan ehkä tarkoittivat?
”Japanilaisen filosofian mukaan meillä jokaisella on ikigai, syy olla olemassa. Jotkut ovat löytäneet sen ja elävät sitä tietoisesti. He tuntevat aitoa elämäniloa ja elävät pitkään. Toisilla ikigai on uinuvana heidän sisällään, mutta he eivät ole siitä tietoisia tai eivät koskaan saavuta sitä. Tällöin elämä saattaa tuntua päivästä ja vuodesta toiseen selviytymiseltä.”
Elämme suorituskeskeisessä yhteiskunnassa. Luterilainen työmoraali on meissä syvällä. Edelleen vallalla on vanha uskomus, että meidän on ansaittava leipämme otsa hiessä. Moni uupuu työssään, joten mistä voisimme löytää uudelleen työnilon? Vastaus saattaa olla ikigai.
Japanilainen sananlasku sanoo: ”Vain tekevä tahtoo elää satavuotiaaksi”. Latinankielinen sananlasku taas vakuuttaa, kuinka ”Amat vivtoria curam”, Vaivaa vaatii voitto. Tai ” Dum spiro. spero”. Niin kauan kuin hengitän, toivon.
Onni ei kuitenkaan löydy puurtamalla vain sen vuoksi, että niin kuuluu tehdä. Tärkeämpää on, että ihminen saa tehdä sitä, mitä rakastaa, ja voi sitä kautta kokea elämänsä tarkoituksenmukaiseksi.
Onni ei synny siitä, että pitää tehdä, vaan siitä, että saa tehdä. Omassa ikigaissa piilee onnellisuuden salaisuus, toteaa ikigain periaatteita elämäänsä soveltava lifestyle-bloggaaja ja -kirjoittaja Virve Fredman.
Suomea on pidetty kansakuntana homogeenisena maana. Sama kulttuuri ja kieli, yhteiset kohtalot ja perimä yhdistävät kansakunnan. Se ei ole tiedettä ensinkään. Nyt muotina on puhua keskiluokkaisuudesta ja siihen sortuu myös mediamme. Sovinnaisuutta yliarvostetaan, leijutaan tavarataivaissa, kinastellaan valkoviinirypäleiden tuotteista. Taustalla ovat topeliaaniset sadut ja menneen maailman käsite “itse”, joka alkujaan tarkoitti kielessämme “varjoa” tai “varjosielua”.
Menneen maailman suomalainen sielu asui varjossa, varjo edusti ihmisen henkistä minää ja eli hänen ulkopuolellaan. Reetta Meriläinen on osunut juhlavuotemme ytimeen odottaessaan juhlinnan rinnalla pysähtymistä, miettimistä ja suomalaisen sisällä asuvan humaanin geneettisen perimän nousua niin kasvatuksessa kuin elinympäristömme hoidossa tieteen tuottamaksi totuudeksi. Välittämisestä ei saa tehdä sosiaalista poikkeustoimintaa tai byrokraattista sotesoppaa korporatiivisen valtion sitä hoitaessa. Lisäksi kaikki erinomainen on aina harvinaista. ” Omnia praeclara rara.”
Väärä luulo on aika oikaista, siinä missä tämäkin myyttinen topeliaaninen satu. Juuri missään osassa Eurooppaa kansa ei jakaudu niin näkyvästi perimältään kahteen osaan kuin juuri Suomessa. Itäinen ja pohjoinen osa Suomea eroaa dna -kartoituksissa täysin eteläisestä ja etenkin lounaisesta osasta maata ja kansaamme. Molemmilla oli omat kuninkaansa. ”Qualis rex, talis grex”. ”Millainen kuningas, sellainen lauma”.
Geneettinen rajamme kulkee hieman Pähkinäsaaren rajan eteläpuolelta. Laaja geneettinen vaihettumisvyöhyke alkaa Vaasan korkeudelta Lappeenrannan tietämille. Tuolta vyöhykkeeltä löytyy myös maata jakavia luonnonmaantieteellisiä eroja. Etelämpänä maa on viljavampaa ja kasvukausi pidempi. Suomenselän suomaa erotti Pohjanmaan joet Sisä-Suomen järvialtaista ja oli vedenjakajana myös ihmisen liikkua riistamailla. Kasvillisuus ja suotyypit muuttuvat tämä raja ylitettäessä. Aurinko paistoi kaikille. ” Sol umnibus lucet.”
Suomi oli tuolloin hyvin soinen maa ja soilla oli oma merkityksensä asutuksen sijoittumiselle vesistöjen ja vedenjakajien ohella. Lisäksi tuota rajaa seuraili aikanaan nuorakeraaminen kulttuuri, itä- ja länsimurteiden raja, monet antropologiset ja folkloristiset erot. Muutama vuosikymmen takaperin se oli hyvinvointi-Suomen ja kehitys-Suomen välinen raja. Rajan pohjoispuolella alkoi köyhyys ja kehitysaluepolitiikka.
Nyt tätä rajaa ei enää havaitse. Etelä-Savo on kuitenkin maakuntana kovin erilainen talousmaantieteellisenä yksikkönä kuin Keski-Suomi myös vielä omana aikanamme. Se ei saa olla uuden soterakenteen maakunnallinen häviäjä. Suuret oligopolit eivät saa viedä ikivanhan rakenteemme perusteita ja kuoria kermat maamme rajojen ulkopuolelle myös veronsa sinne maksaen. Uhkakuva on nyt todellinen ja pelottava. Jo nyt huippulääkäreitämme ostetaan näihin oligopoleihin.
Mistä nämä kansamme jakavat geneettiset jyrkät erot syntyivät? Oliko luonto ja luonnonmaantiede tärkein selittäjä?
Kun maamme asutettiin mannerjään vetäytyessä, saimme geenejä niin Keski- kuin Itä-Euroopasta. Etenkin dna -äitilinjoissa näkyvät keskieurooppalaiset juuremme. Isät ovat taas idästä ja heidän kulkuaan voi seurata Y-kromosomin dna-muutosten kautta. Y-kromosomi esiintyy vain miehillä. Äitilinjaa seurataan taas solun energiatehtaan mitokondrion vastaavista muutoksista.
Kun liityimme EU:n jäseniksi, meille kerrottiin, kuinka olemme äitilinjan kautta eurooppalaisia. Se lisäsi kansakunnan itsetuntoa. Isät alkoivat hävetä siperialaisia juuriaan. Syntyi vaikutelma ikään kuin miehet olisivat Marsista ja naiset Venuksesta. Kyse oli tietysti väärinkäsityksestä. Tutkijat seurasivat vain isä- ja äitilinjan dna-rakenteiden muutoksia. Ei toki muuta.
Käsi kädessä me tulimme joko idästä tai lännestä niin miehet kuin naiset yhdessä klaanimme kanssa usein ruuhta vetäen. Jossakin vaiheessa vastaan tuli ylivoimainen este, ja usein se oli luonnon asettama. Siinä pienetkin asiat ja sattumukset ohjasivat yhdyskuntien geneettistä rakennetta ja sen pysyvyyttä tai vaihteluja, monimuotoisuutta.
Olkoonkin että vene vaihtui viikinkimalliseen purjelaivaan ja sen veronmaksajiin, lampuoiteihin. Oma sukuni maksoi veronsa luostarilaitokselle, josta sukunimikin periytyi (kloster/ Luostarinen). Aironpaikka veneeseen joko ostettiin rahalla tai maksettiin työllä. Se ei ollut mikä tahansa paikka. Päätila tuhansine hehtaareineen oli Kallaveden rannalla.
Idässä vaihtelu oli harvaan asutulla maaseudulla alttiimpi pienillekin vaurioille. Lännessä asutuksen pysyvyys lisäsi vakautta, mutta pysäytti dynaamisen veren vaihdon usein vuosituhansiksi. Purjelaivakausi alkoi paljon myöhemmin. Me emme jääneet Euroopan ulkopuoliseksi saarekkeeksi missään vaiheessa. Päinvastoin. Meitä oli syytä myös pelätäkin. Viikinkiaikamme oli pitkä ja vaikuttava Euroopassa. Upea kirja: ”Fibula, Fabula Fact” kertoo siitä lisää. Alansa tiedemiesten kokoamana.
Kampakeraaminen suomalainen kansa oli vielä kohtuullisen yhtenäinen ja siihen kuului sekä lännestä ja etelästä muuttaneita keskieurooppalaisia että idästä kulkeutuneita suomalaisugrilaisia kansoja. Väite Volgan mutkasta kansamme asuinkotina on syytä kuitenkin unohtaa. Monelle tutkijalle niin rakkaan asian unohtaminen on kuitenkin vaikeaa. Uuden oppiminen on helpompaa kuin vanhan poisoppiminen. Siinä on iän mukanaan tuoma tragedia.
Täysinoppinut ei tahdo enää omaksua tai hyväksyä uusia ideoita. Torjunta toimii ja ikä tekee ihmisestä geneettisesti valikoiden konservatiivisen. Kielitieteilijä ei tahdo uskoa dna-tutkijan väistämättömiin tosiasioihin.
Syntyy koulukuntia ja rajojen vartioita, portinvartijoita oman konvention ja dogmin tukijoiksi. Geenit siinäkin ovat mukana ja nuijaa käytetään oman reviirin tai klaanin suojana. Innovaatioprosessin etenemisessä tällaiset geenit ovat ongelmallisia.
Nyt näitä rajoja koetellaan jo kolmannessa hallituksessamme. Ja lisää tulee ja lopulta sota Euroopassa, sitä edeltävä pandemia ja lopulta taivasmatka kohti Natoa. Naiset ovat hallituksemme tukipylväinä. Vain puoli vuosikymmentä ja kaikki vanha on pyyhitty pois ja käynnistämme ikääntyneen kansakunnan elämää ”Spes patriae”, Isänmaan toivoistamme ja kilpailussa, jossa liian myöhään saapuville jäävät vain luut. ”Sero venientibus ossa.”
Fundamentalisti pököpää on tieteessä yhtä vaikea ohitettava kuin minkä tahansa koulukunnan anarkisti. Kun yli 70 % suomalaisista teologian opiskelijoista on naisia, ja yhteiskunta maksaa ja ylläpitää koulutuksen, naispappeuden vastustajat ovat omituisia fundamentalistisia reliktejä ja dogmaattisia anarkisteja yhteiskunnan rattaissa. Jälleen taustalla ovat geenit, ei Raamatun opit. Samat miehet olisivat samoja pököpäitä missä tahansa opiskelussa ja työpaikalla.
Geneettinen diversiteetti tarvitsee myös pököpäitä ja heitä on suvaittava tai ainakin siedettävä. Nyt se ei ole oikein näkyvintä osaamistamme. Japanilainen neljän pyörän malli ei ota pyöriäkseen. Onnen kaava on kateissa. Ikigaissa on korvautunut ikivanhalla roomalaisten opilla ”Si vis paceum, para bellum”. Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.
Vanhenevan ihmisen oli Suomeen muuttaessaan järkevää toimia vanhojen vaistojensa ja oppiensa varassa säilyäkseen hengissä. Nykypäivän yhteiskuntaan se ei enää sovi lainkaan. Geenejään ihminen ei voi kuitenkaan muuttaa ja manipuloida. Ne on rakennettu alun perin noin 50-vuotiaan ihmisen tai hieman nuoremman elämänkaarta kannattamaan.
Keski-iän siirtyessä yhä lähemmäs sataa vuotta, kannamme ikään kuin vääriä geenejä ja niiden viestejä. Geeneissämme on paljon sellaisia viestejä, joiden merkitys oli mittava muuttaessamme kohti maanselän vuorimaita tai Pohjanmaan lakeuksia, mutta ei enää välttämättä surffaillessamme netissä tai ajaessamme metropolin liikenteessä.
Jos et ole nuorena radikaali ja ”demari”, sinulla ei ole sydäntä. Jos taas et muutu ikääntyessäsi konservatiiviksi, sinulla ei ole järkeä. Väitti joku britti pääministeri sotavuosina. Nimellä ei ole väliä. Se ei ollut hänen havaintonsa, vaan paljon varhaisempi ja osa geneettistä perimää, kollektiivista siltaa ja muistia.
Tänään se ei enää toimi lainkaan. Siitä huolimatta haluamme nuorentaa puolueiden johtoa, kuvitellen sen tuovan mukanaan radikaalia innovointia, uusia visioita. Luotamme jälleen geneettiseen vaistoon ja sen miljoonia vuosia vanhoihin viesteihin. Jörn Donner tyrmää tämän täysin ja on oikeassa.
Toisaalta meillä ei ole mitään itse keksimäämme ja omaamme. Vai olisiko joku meistä keksinyt kielen, symbolirakenteittemme mutkikkaan hermeneuttisen vankilan? Sen joka on paljon nuorempi kuin geneettinen viestimme, vain muutaman kymmenen tuhannen vuoden ikäinen. Kumpaan luotamme enemmän?
Reagoimme aina ensimmäisenä geneettiseen viestiin ja vasta tämän jälkeen tajuntaan tulevaan kieleen, joko puhuttuna tai kirjoitettuna. Vakuutamme kuitenkin toimivamme ”järkevästi” ja kielen tuomaan tietoiseen toimintaan ajattelumme tuloksena. Hyvin harvoin näin oikeasti kuitenkaan tapahtuu. Se että joku oivaltaa, ei kansakuntaa auta. Ei yksi pääsky kesää tee. ”Una hirundo non facit ver.”
Toinen muuttoaalto oli merkittävämpi. Se toi uudet asukkaat Ruotsista ja Baltiasta nuorakeraamisena kulttuurina Lounais-Suomeen ja rannikolle. Tätä kehitystä jatkui aina pronssikaudella, osin rautakaudelle, eikä se ulottunut juurikaan Tamperetta pohjoisemmas tai ohi Vaasan rannikolla. Se oli Suomi, joka tunnettiin myös myöhemmin osana Ruotsia.
Ruotsin valtiosta, saati Ruotsi-Suomesta, ei toki pidä puhua. Sellaista liki 1000-vuotista yhteistä valtioyhteyttä meillä ei tietenkään voinut olla. Valtio käsitteenä syntyi paljon myöhemmin ja Suomi sai koillisen ja itäisen rajansa vasta 1800-luvun alussa, jolloin Ruotsi samalla luopui näistä takamaista.
Syntyi hyvinkin suvereeni Suomen suurruhtinaskunta ja autonominen valtio noissa oloissa. Itsenäisyyspäivämme sopisi tuohon hetkeen. Kesällä juhannuksen aikoihin vietettynä ilon ja kansan juhlana. Ei tällaisena keskitalven surullisena eliitin kättelynä ja koomisena ilveilynä.
Muuttoaallon seuraukset näkyvät etenkin isälinjoissa. Suomalais-ugrilaiset piirteet säilyivät etenkin Itä-Suomessa, kun taas skandinaaviset ja eteläiset piirteet voimistuivat lännessä ja lounaassa. Se taas näkyy nykyisin etenkin äitilinjassa. Syntyi tavallaan isä- ja äiti-Suomi.
Isä-Suomi oli Itä- ja Pohjois-Suomen ugrikansaa, äiti-Suomi ruotsalaistunutta Lounais-Suomea. Tämä jakolinja näkyy myös tänään ja takavuosina puhuttaessa ”susirajasta”. Suomen ”punaniskat” asuivat rajan pohjoispuolella.
Oli pantu alulle savolaisten ”piällysmiesten” aika. Sellaisten kuten Kekkonen, Lipponen, Ahtisaari ja määrätön määrä diplomaattista tai vähemmän junnaavaa äijäenergiaa suomalaisten siedettäväksi. Miehet tulivat susirajan takaa metsistä ja olivat kuin suomalaisen heavyrockin edustajat euroviisuissa.
Heidän takanaan ei ruoho kasvanut, lampaat eivät laiduntaneet. Kuului vain susien ulvonta. Kulkivat polttaen metsät kaskirukiille huuhtakuninkaansa johdolla ja sosiaalisesti yhteistyön oppien hyvinkin dynaamisessa verkostoituneessa kulttuurissa. Luostaritila Kallaveden rannalla oli omituinen poikkeus lampuiteineen ja viikinkimallisine kirkkoveneineen. Se oli hukutettava ja onnistuikin juhannuspäivänä 1850.
Sitä oli vain lyhyt loikka tulevaan klusteriin, osuustoiminnalliseen liikkeeseen osana verkostotaloutta. Sen dynaamisuus oli tuon kansakunnan isälinjan geeneissä. Ei ollut sattuma, että Oulu oli ensimmäinen tiedepuistojen ja teknologiakeskusten innovaatiokeskus Suomessa. Sillä oli savolaisten pääkaupunkina siihen hyvin pitkä geneettinen perustansa tervaporvareitten kaupunkina. Nyt Euroopan kulttuuripääkaupunkina samalla. Hyvä valinta heiltä. Suomen historiakin alkaa tulla tutuksi. Oli muutakin kuin Turku ja ruotsalaisten kertomukset.
Oleellista oli, että Suomi eli erittäin eristyksissä, oli populaatioltaan olemattoman pieni ja sattumat vaikuttivat tavattomasti eri puolilla maata geneettisiin oloihin. Syntyi yli 60 suomalaiseen tautiperintöön erityisesti kuuluvaa vitsausta monen muun vitsauksen rinnalle.
Tällaisia sattumia olivat tautiepidemiat, nälänhädät ja joskus kylissä henkiin jäi vain muutama perhe. Nämä kuljettivat mukanaan ”pimeitä” geenejä muistona traumoista epigeneettisinä ilmiöinä. Näitä tapaa joka puolella Suomea. Ei vähiten Hämeessä.
Sattuma vaikutti etenkin harvaan asutun Itä-Suomen geeniperimään. Lännessä ja rannikolla kylät olivat taas pysyvämpiä ja pysyivät sellaisina tuhansien vuosien ajan. Ryöstöretket ja idän sekä lännen välinen raja oli kuitenkin selvä Savossa ja siellä opittiin hengissä säilymisen kielellinen taito ja diplomatia. Sekin syntyi geneettisenä tapana säilyä hengissä.
”En ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin”. Vastaavaa diplomatiaa, kiertoilmaisujen ja negaation välttelyä puheessa, tapaa mm. brittien joukossa runsaasti. Tulkinta siirtyy silloin kuulijalle, jota ei aliarvioida. Se että Kekkosen kaltaiset johtajat syntyivät Pohjois-Savossa, torpassa, olivat tuon ajan tuotetta. ”Vadre retro, satana!” Väisty tieltäni, saatana!
Hämeessä tämä on harvinaista tai Varsinais-Suomessa. Topelius pani merkille nämä kielen jäykät ja karkeat ilmaisut. Kyse ei ollut kielestä vaan geeneistä. Agricola oli aiemmin käyttänyt ”äiti -linjan” kieltä ja se sai myöhemmin lisää itäistä ugrikansan murteista.
Topelius puhui korrektisti kiven- ja sanapyörittäjistä erottaessaan kaksi geneettisesti täysin erilaista kansakuntaa. Kielestä vain tehtiin yhtenäinen ja maasta puskuri Ruotsin ja Venäjän välille. Työn tekivät suomenruotsalaiset ja yhdistäen kahden hyvin jyrkän geneettisen perimän alueet toisiinsa. Erot ovat tänäänkin selvästi havaittavissa vierailemalla Joensuussa, Rovaniemellä ja Porissa tai Raumalla. Turkuun sopii hyvin ”äitilinjan” geenit ja Ouluun isälinjan jatkajat vielä tänä päivänäkin.
Savossa ei koskaan tiennyt oliko tulija laukkuryssä kauppias, vaiko kirkkonsa puolesta käännytystyötä tekevä miekalla käännyttäjä. Idän ja lännen kirkot kohtasivat hajoamisensa jäljiltä juuri näillä köyhillä vaaramailla kierrettyään ensin puoli maailmaa. Pääosa nujakoista oli kuitenkin heimosotia. Ruotsin ja kruunun sotaväen otot tulivat paljon myöhemmin.
Oleellista oli, että huuhtakuninkaiden kaskenpolttajat savolaiset olivat helposti liikuteltavia kyläkunnittain. Kun kaski oli poltettu ja ravinteet käytetty, siirryttiin uuteen paikkaan ja samalla tuli myös terva tutuksi. Purjelaivakaudelle se teki monesta miljonäärin Oulusta alkaen ja pitkin Kainuun jokilaaksoja kohti Savon sydäntä. Ii- ja Kemijoki varressa tervan poltto ei tullut tutuksi.
Näin Ii Iijoen suistossa jäi pieneksi Iin haminaksi eikä Kemikään kasvanut. Näin huolimatta valtavasta jokialueen takamaasta luonnonvaroineen. Puuttuivat savolaisen heimon ugrikansan geenit, tai niitä oli liian vähän lukuun ottamatta Pohjois-Pohjanmaata.
Oman sukupuuni luostarilaitokselle veronsa maksaneet lampuoitit asuivat Kallaveden rannalla ja pitivät purjekuntaansa ja vajaan 5000 hehtaarin tilaansa kaskiruista viljellen ja tervahautoja hoitaen. Veneeseen sai aironpaikan joko ostamalla tai omalla työllä sen maksaen. Veneeseen, viikinkimalliseen, mahtui liki puolensataa matkaajaa ja soutajaa.
Vanhimman veneen katoaminen 1850 juhannuksena oli seurausta myrskyssä hukkumiseen Kallaveteen, väitettiin. Toisaalta mukana oli myös vieraita ja veneessä riideltiin. Sen tuloksena osa naisista ja jokunen lapsi lähti kävellen kohti Lapinlahtea. Mukana myös silloin noin kymmenvuotia Olli poikanen. Isoisäni isä. Hän pelastui ja hänen tuleva puolisonsa, Maria Mykkänen, käynnisti uuden kertomuksen.
Sen juurilla oli mm. Ståhlberg, Tavast (Henrik), tai Isak Pihlman. Pyhien kielten ja puhetaidon, retoriikan, nimekäs professori Helsingin yliopistosta. Isoisäni isoisä hukkui kuten hänen puolisonsa os. Reinikainen. Äitini tyttönimi on Reinikainen. Kumpikaan, isäni tai äitini, ei tätä historiaa tuntenut. Äitini oli vierailemassa sodan vielä kestäessä isäni veljen häissä Kuopiosta Iisalmessa. Siellä he tapasivat toisensa.
Käynnistän tuosta tapahtumasta omat muistelmani vuonna 2021 täyttäessäni 70-vuotta (Cluster art and Art of clusters 70 years).” Kirja painetaan ikivanhassa luostarikaupunkina tunnetun kirjapainossa (BoD) Saksassa. Kesäiset juhlat ovat perinne samalta vuodelta, jolloin synnyin 1951.
Kustaa Vaasa käynnisti mittavan aluepoliittisen reforminsa 1500-luvulla. Tavoite oli kasvattaa Ruotsin verotuloja ja kiinnittää pohjoiset ja itäiset osat maata kiinteämmin valtioyhteyteen. Ruotsin Lappihan alkaa nytkin jo Vaasan korkeudelta. Tätä suomalaiset eivät tahdo aina muistaa. Ruotsin painopiste on reippaasti Helsingin eteläpuolella ja Suomi on hyvin pohjoinen maa, ja olot vaihtelevat valtavasti Uudeltamaalta Utsjoelle.
Aivan liian harva suomalainen on ihaillut Jäämerta ja Kölivuoristoa kevään vuoripurojen aikaan. Lapin kiihkeä ja lyhyt kevät on sen paras vuodenaika. Suomalaiset eivät ole oivaltaneet Jäämeren strategista asemaa yhtä kirkkaasti kuin Petsamon tien rakentajat 1900-luvun alussa.
Käsite Arcitc Babylon on jäänyt etäiseksi. Nyt kolmannen kirjan ilmestyessä (Arctic Babylon III) ja Suomen hakiessa Ruotsin rinnalla Natoon, ilmiö alkaa vähin erin valjeta muillekin kuin Turkin ja Unkarin presidenteille. Tätä peliä suomalaiset eivät loputtomiin seuraa. Se ei kuulu suomalaisen kansa luonteeseen. Vaaleja tulee ja menee mutta kansakunnan on elettävä itsenäisenä myös jatkossa. Suomi väsyi suomettumiseen ja pelin politiikkaan.
Etelän äitigeenit ohjaavat väärään ilmansuuntaan ja pallokartta ei avaudu, vaikka Jäämeri sulaisi. Liian moni katsoo kaksiulotteista karttaprojektiota. Sekin on geneettinen ilmiö ja karttojen psykologia monella tapaa testattu. Yksi kartta voi siinä valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Se on suomalaisen geopolitiikan nykyvirhe. Siihen on syntymässä kokonaan uutta ymmärrystä Venäjän käynnistäessä sotansa Euroopassa, Ukrainassa. Hakkapeliitat vierailivat jo aikoja sitten Krimillä. Silloinkin raja kulki tässä retkessä.
Kustaa Vaasan toimesta alkoi valtaisa muuttoliike Etelä-Savosta pohjoiseen, Itä-Suomeen, Lappiin ja Pohjois-Pohjanmaalle. Niinpä esim. pohjoispohjalaiset ovat geeniperimältään täysin itäsuomalaisia, savolaisia myös tämän päivän Oulussa. Samoin pääosin lappilaiset ja melkoinen osa myös Ruotsin Lapin väestöä. Kun on näitä alueita tutkinut ja siellä vuosikymmenet asunut, asia on kyllä murteitakin kuunnellen itsestään selvä.
Itäsuomalaisuus tuntuu, näkyy ja kuuluu kaikkialla. Kahden Suomen välinen raja avautuu vielä tänäänkin railona ajaessa Tampereen kautta Forssaan. Topelius kyllä tunnisti sen, mutta oli kielipoliittisista syistä varovainen; yksi kansa, yksi kieli ja yksi homogeeninen kulttuuri oli hänen ohjelmansa ydin. Nyt sen oivaltaminen olisi välttämätöntä geneettisen rakenteen paremmassa hyväksikäytössä.
Se on syytä oivaltaa myös Pohjois-Ruotsissa ja Norjassa sekä Tanskassa, Grönlannissa. Baltit ymmärtävät sen liiankin hyvin. Sen sijaan Itämeren sijaan on käännettävä katseet globaaliin ongelmaan ja Jäämereen. Arctic Babylin I II ja III on kirjoitettu avaten globaaleja ja myös eurooppalaisten silmiä valtavalle Jäämerelle. Sen sulamien jättää meriveden alle valtaosan maailman jokilaaksojen metropoleista ja viljelyalueistamme. Sen hoito on järjestettävä YK:n kautta avustaen Jäämeren ympäristössä sijaitsevia valtioitamme.
Genetiikasta on tullut tärkein tapa tulkita ihmiskunnan historiaa ja sen liikkeitä. On lopulta omassa harkinnassamme, kumpaa pidämme tärkeämpänä oman tai heimon, kansakunnan tunnistajana. Genetiikka ja perimäämme vaiko kulttuuria ja kieltä, yhteisiä kohtaloitamme, kielellistä hermeneutiikkaa. Näin pohtii genomiikasta väitöskirjaansa valmisteleva Tuuli Lappalainen sopuisasti ja kärjistämättä Suomen genomikeskuksessa ja Helsingin Sanomien tiedesivuilla (13.5. 2017).
Kiintoisaa on, että liki kaikki koulussa ja lukiossa maantieteessä, biologiassa ja historiassa oppimani on mennyt enemmän tai vähemmän kokonaan uudelleen harkittavaksi aivan viime vuosina. Samoin yhteiskunta- ja taloustieteet, mutta myös melkoinen osa luonnontieteitä, ei vähiten fysiikka ja etenkin hiukkasfysiikka.
On ollut suunnaton rikkaus saada työskennellä Lounais-Hämeessä, Jokioisissa MTT:n (Luke) monitieteisessä työyhteisössä, maaseudulla Tampereen, Turun ja Helsingin välittömässä läheisyydessä ja asuen Suomen yhdessä teollisen yhdyskuntamme rakenteen synnyn avainkaupungeista, Forssassa. Olen kirjoittanut Forssasta enemmän kirjassani ”Arctic Babylon III”). Siihen ovat selvät syynsäkin. Vox audita perit, littera scripta manet.” ”Sanottu sana katoaa, kirjoitettu sana pysyy.”
Lounais-Häme on erityisen puhdas ja vailla isälinjan dynaamista ja muuttavaa geeniperimää. Forssa keräsi syntyessään pumpulienkelinsä aivan lähiympäristön maaseutupitäjistä, Tammelasta ja Jokiosista. Rengon kylästä ei Hämeessä poikettu edes naapurikylään vaimoa hakemaan. Edes 1970-luvun suuri Ruotsiin muutto ei näkynyt alueella, eikä tänä päivänä Pietarin vaikutus.
Eniten elämäämme ovat kuitenkin vaikuttaneet teknologia ja sen muutokset, huima harppaus oman kulttuurimme sisällä ottaa vastaa ja hyväksyä uusia innovaatioita sekä tehdä niitä itsenäisesti. Siinä täytyy olla jotain myös geneettistä taustalla, ei vain kulttuurista ja sosiaalista, yhteiskuntamme rakenteista ja sosiaalisesta pääomasta, kollektiivisesta muistista syntyvää.
Tämä Lounais-Hämeestä nyt puuttuu. Kyky yhdistää kylät yhteen ja Loimaan talousalueen geeniperimään. Muutaman tuhannen asukkaan kylät tulisi korvata 70 000 asukkaan yhdyskunnalla. Ihmiset liikkuvat edelleen yhdyskuntien hallinnollisten rajojen sisällä eniten. Sekin on osa geneettistä ikivanhaa perimäämme ja aleen identiteetin sisäistä, mentaalista luonnetta.
Meillä on ehkä liiaksikin taipumusta kuvitella itse rakentamaamme edistykseen ja suunnitelmatalouden voimaan. Se syntyy ihmisen luontaisesta omahyväisyydestä, narsismista ja egoismista, turhamaisuudesta. Ehkäpä ihmisen genetiikan keskeisin elementti on meiltä juuri tuon takia piilossa?
Ehkäpä eettinen ja moraalinen oppimme onkin juuri tämän joskus epätoivostakin hakemista ja ihmisenä olemisen idea? Joskus itsestään selvät asiat ovat kaikkein vaikeimpia havaita. Tässä japanilaiset ovat olleet meitä aimo harppauksen edellä.
Altruismin lisääntyminen on ehkä osoitus myös uudesta aallosta moralismia, jota ikääntyneemmät pitävät hurskasteluna, tekopyhyytenä. Hyväksyvät sen ehkä pitkin hampain, mutta mumisevat sisäistämättä sitä tosiasiana. Vasta nuorempi sukupolvi ottaa sen vastaan annettuna ja symboliteot myös ympäristön kohdalla muuttuvat ekologisesti itsestään selviksi ja globaaleina myös internetissä yhteisesti ymmärretyksi.
Yhden sukupolven ja pari vuosikymmentä se vie, sanotaan ja jälleen geenien ohjaamana. Siihen meillä ei ole kuitenkaan aikaa hukkatavaksi. On tartuttava heti työhön. Nyt kaikki on vain ääntä, ei mitään muuta. ”Vox et pretera hihil.” Tämän toivon jäävän ainakin uusien kansanedustajien mieleen.
Tähän osaan ihmistä olisi päästävä nyt heti paremmin käsiksi ja osana uutta nanoteknologiaa. Ihmisen perusrakenteet ovat sittenkin pienempiä kuin dna-molekyyli, ja näiden osien summa tulee varmasti jatkossa olemaan enemmän kuin olemme ajatelleet.
Niinpä omassa perusteollisuudessamme puunjalostuksen nanosellu ja älypaperi ovat vain alkua sille kehitykselle, jossa myös paperiteollisuus on tunkeutumassa uusille aloille materiaalivalmistajana elintarvike- ja kosmetiikkateollisuuteen, lääketeollisuuteen sekä elektroniikkateollisuuden osaksi.
Ymmärrämme klusteritaloudella tulevaisuudessa kokonaan uusia asioita. Ne syntyvät poikkitieteisesti ja materiaalivirtoja yhdistäen. Nyt niitä on pidetty dogmaattisesti ja pököpäisesti toisistaan erillisinä. Metsät, suot, pellot, ruoka ja energia ovat omissa lokeroissaan, laitoksissa ja ketjuissa sekä materiana että energiana. Se on omituinen maailmankuvana ja sotii perustieteitä vastaan ja vain organisatorisina virheinä ja niitä pönkittäen. Ei yksi pääsky kesää tee. ”Una hirundo non facit ver.
Bio- ja materiatieteet lähestyvät toisiaan ja tuovat selitystä myös suunnalla, jossa aiemmin ovat työskennelleet vaikkapa antropolgit tai ihmistieteiden monet erityisalat. Tiede on siirtymässä yhä holistisempaan maailmaan, johtuen etenkin materiaalitieteiden ja perustieteiden (fysiikka) nopeasti kehityksestä ja kyvystämme ymmärtää pirstaleisen maailman osien summa, funktionaalinen maailma.
Siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä Myanmar tapahtumineen ole etäinen ja meiltä pois suljettu murhenäytelmä. Ukraina ja sota Euroopassa on jo ylimitoitettu herätys hitaimmillekin hämäläisille.
Olemme osa globaalia todellisuutta ja hyvin syvältä se kokien sekä kollektiivisena kansakuntana että yksilöinä. Jotkut ovat siinä vain muita ehkä ”herkempiä” ja oireilevat sen seurauksena ja geneettisen perimänsä ansiosta.
Tuo perimä on pitkä ja sen juuret luonnosamme, kansakuntamme geeneissä ja vaelluksissa. Ei puhutussa sanassa. Se ei saa meitä hämätä ja peittää totuutta. Uskottavampaa on käyttää vaikkapa musiikkia, kuten Reetta Meriläinen kirjoittaa. Tai Japania ja sen historiaa paremmin tuntevat Venn-diagramminsa oppineet, joka ei ole sama kuin kirjoitukseni alun ikigai. Onkin syytä kysyä uudelleen ihmisen merkityksen kokemuksellisuutta ja sitä, onko meidän elämässämme jokin suurempi tarkoitus.
Kokemus oman elämän merkityksellisyydestä ennustaa pitkää ikää, ja mielekäs elämä on sittenkin enemmän kuin pelkästään työ ja valinnanvapaus, autonomia ja yhteenkuuluvuus. Ne ovat vasta alkua uusille trendisanoille, joilla tuemme elämämme sisältöä ja mielekkyyttä näinä vaikeina aikoinamme.