30.01.2023
Venäjän käyttäytyminen Ukrainassa on muuttanut maailmaamme ja arvoja dramaattisella tavalla. Merkittävin ja mittavin muutos on yksilön kohdalla tapahtuva uudelleenarviointi. Ei niinkään valojen sammuttelu kohti totalitaarista pimeyttä. Niinpä Jari Tervo, aikanaan nuorena miehenä siviilipalveluksena asevelvollisuutensa suorittaen, toimittaen Vankeinhoidon koulutuskeskuksessa Uusi Kriminaalihuolto -lehteä (HS 29.01.2023), kouluttaen maahamme vanginvartijoita, on tänään valmis hyväksymään ”isot kissat”, Leopard-panssarivaunut, puolustamaan Ukrainan vapautta. ”Otti aikaa tajuta, että on olemassa arvoja, joita kannattaa puolustaa myös ase kädessä.” kirjoittaa Jari Tervo kolumnissaan Helsingin Sanomissa.
Rauhan kannattaja ja pasifisti voi siis intoilla panssarivaunuista sekä niiden pikaisesta toimittamisesta Ukrainan käyttöön Saksasta ne sinne toimittaen. Ilmiö kun ei ole sama kuin vuoden 1941 aseiden käyttö Saksasta hyökäten Venäjälle, kuin nyt lahjoittaa nämä aseet Ukrainalle puolustamaan meidän kaikkien yhteistä rauhaa vuonna 2023. Näin maailma muuttuu ja sen tulkinnat, Eskoseni. Rauhaa voidaan puolustaa ihmisoikeuksineen myös asein, jolloin tulkinta rauhasta ja sen luonteesta voi olla myös vaikkapa Turkin Erdoganin käsissä, mittaillen Suomen ja Ruotsin kelpoisuutta Naton jäseniksi rauhaa puolustaen.
Moni ymmärtää Tervon kirjoja ja satiirin, sarkasmia vähemmän. Nyt kyse ei ole kummastakaan vaan kirjailijan ajautumista vasten vanhaa käsitystään aseista ja niiden käytöstä rauhaa puolustettaessa. Päädymme taas latinankielisiin viisauksiin tyyliin ”Kun haluat rauhaa, valmistaudu sotaan.” Se selittää myös Suomen ja Ruotsin erilaisen tavan asennoitua kansanarmeijaan. Ja Jari Tervon tavan kirjoittaa mukaillen meidän muiden käsityksiä medioissamme. ”Difficile est satiram non scribere.” On vaikea olla kirjoittamatta satiiria.
Sarkasmia suomalaiset eivät taas tahdo ymmärtää. Tämä on syytä muistaa vaalien alla ehdokkaittemme pohtiessa sanavalintojaan. Epäilemättä Tervo olisi menestynyt myös poliitikkonamme. Hän on hyvin suosittu sanankäyttäjä. Monipuoluevaalit tahtovat olla ”Bellum omnium contra omnes.” Kaikkien sota kaikkia vastaan.
Meillä on kovin erilainen historia EU:n sisällä ja Venäjän kanssa seurustellen. Välillä toivoisi myös turkkilaisen Erdoganin oivaltavan, mistä on kysymys, vertailleessaan näiden kahden kansakunnan historiaa ja tapaa hake nyt yhdessä Naton jäsenyyttä. Tosin ketään ei voi velvoittaa mahdottomaan. (Ad impossibilia nemo tenetur.”).
Tällainen kertomus on samaisen lehden sunnuntainumeron näkyvin tutkielma Matti Saarelaisesta, suojellusta miehestä, suojelupoliisin suojatista ja oligarkin apurin kaverista. Lehti tutki kohutun virkamiehen taustat, kytkyt ja pehmeät potkut. Ongelman syvin tausta liittyi lopulta miehen luonteeseen. Hän ei ymmärtänyt tämän ”keisin” kokonaismerkitystä. Häntä luonnehdittiin liian kiltiksi Ulkomaalaisvirastoon. Kun hän käski, kuulija ei tiennyt, että hän käski. Moni kouluttaja ja johtaja puhuu vain huojentaakseen mielensä. ”Dixi et animam levavi.” Olen puhunut ja huojentanut mieleni.
On toinenkin selitys ja se liittyy kieleemme. Samainen lehti esittelee Janne Saarikiven esseekirjan ”Rakkaat sanat”. Siinä Saarikivi ylistää, tapansa mukaan, suomalaisugrilaisia kieliä ja moitiskelee samaan aikaan englantia. Kirjasta puuttuu yksi oikolukukierros ja siinä se muistuttaa omia kirjojani. Aina jää joku virhe, joka kiusaa etenkin kieltä tuntevaa lukijaa ja tämän pedanttia vinksahtanutta luonnetta. Kun konekaan ei virheitä huomaa, miten minä, huolimaton kirjoittaja ne löytäisin?
Pidän Saarikiven tavasta rakastaa kieltä ja sen juuria. Me emme vain puhu kielellä vaan myös ajattelemme ja näemme unemmekin. Saarikivi käyttää kaiken valveillaoloaikansa kielen tutkimiseen ja varmaan myös unensa aikana ratkoo sen ongelmia. Moni ongelma ratkeaa juuri kielemme kautta.
Saarikivi näkee kielen osana valtaa ja englannin kielen asema on juuri sitä. Näin mukana on myös kielipoliittinen manifesti ja se on hänen havaintonaan painavampi kuin kenenkään muun tuntemani julkisuuden henkilön. Niinpä kuuntelenkin mieluummin hänen tulkintaansa, kuin monen muun tieteen harjoittajan haparointia kielensä kanssa sekoillen. Matematiikka on eri asia. Hesari julkaisee pian jakeluun vihkosen juuri matematiikasta ja Albert Einstein sen kansikuvahahmona. Hänen käyttämänsä kieli oli kielistä tärkein. Olen lukenut läpi hänen suhteellisuusteoriansa kymmenet sivut ja ihmetellyt, miksi hän ei kerro sen taustoja, muita alan tutkijoita ja heidän osuutta löydöksistään? Tässä matemaatikot ovat outoja lintuja verrattuna ihmistieteitten harrastajiin. Filosofit taas löytävät muissa pelkästään vikoja. Ikään kuin poliitikot Suomessa ennen vaalejaan.
Janne Saarikivi on kuvattuna kotonaan Toukolassa taustalla laipioon saakka ulottuva hiven sekavalta vaikuttava kirjahyllykkö, varmasti koko ajan käytetystä. Se muistuttaa omaani, olkoonkin että olen hajottanut sen useampaan huoneeseen ja jopa autotalliinikin, työhuoneeseeni veistosten ja maalausten parissa. Se kun antaa mahdollisuuden jäsentää kirjojaan ja tuo mukanaan ympäristöpsykologisen näkemyksen, missä huoneessa olet ja millaisessa ympäristössä tänään työskentelet.
Näin se laajentaa mahdollisuutta myös muuttaa poikkitieteistä asennoitumista ja liittää vaikkapa musiikin ja kuvataiteet kirjallisuuteen osana ympäristöpsykologiaa. Olematta lainkaan kyyninen. Lisäksi on vaikeaa olla kirjoittamatta satiiria. (Difficile est satiram non szcribere.”). Tämän välttämiseksi ympäristöpsykologia on otettava käyttöön, kun alat kirjoittaa Janne Saarikiven esseitä samalla lukien. Se ei ole perinteinen kirjasto ollenkaan. Jotkut lukevat myös WC-pöntöllä istuenkin. Tulos on sen mukainenkin, peräpukamat.
Tyyppiesimerkki tällaisesta ympäristöönsä sidotusta kirjallisuudesta syntyhetkellään on samaisen lehden Aino Filanderin arvio Giulio da Empolin romaanista Kremlin sisäpiiristä. Näitä romaaneja on nyt syntynyt medioineen liian paljon. Tässä romaanissa Putin kamppailee vaihteeksi oligarkkeja vastaan ja sen on oletettu vaikuttava Macronin politiikkaan Putin-myönteisemmäksi.
Tällainen havainto on kyseisen kirjan ja kirjallisuuden yliampuvaa arvostusta sekä merkitystä vaikuttaa muuhun kuin lukijaan itseensä. Ehkä Macron ei kyseistä julkaisua avaa ikinä? Olettaen että se tukee hänen jo valmista maailmankuvaansa. Tätä Janne Saarikivi voisi valaista kielen tutkijana lisää. Kirjat eivät tänään vaikuta sen enempää Ranskan kuin Ukrainan politiikkaan. Huonosti nukuttu yö vaikuttaa varmaan enemmän. Moni hajottaa pelkästään hallitakseen näillä välineillä. ” Divide et impera.”
Paras esimerkki edellisistä, viikonlopun Hesarista, syntyy lukien artikkeli ”Kirjailija oli oikeassa” jossa Mihail Siskin kertoo nyt, mikä on hänen kotimaansa ainut keino syntyä uudelleen. Mihail Siskin ”Sota vai rauha” on tuttua tekstiä lähtien historiasta. Venäläiset voivat toki seurata maailman tapahtumia ja he voivat valita sen propagandan, johon tukeutuvat. Mytomaaninen roska, jota Venäjä on tarjonnut aina, synnyttää tulkitsijoissaan eskapistisia tulkintoja ja synteesinä on nyt putinismin kaltainen lopputulos.
Teesi ja antiteesi luovat synteesin. Ei se koskaan ole yhteinen ja sisältö täsmälleen sama jokaisen venäläisen kokemana, ei sinne päinkään. Sen sijaan sen synnyn filosofinen pohdinta on Hegeliä mukaillen aina sama. Edellisen kirjani otsikko. ”Teesi, antiteesi, synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi.
Kirjan tai median narraatio on eri asia ja kielitieteilijä voi tukita senkin meille paremmin kuin poliitikkomme tai toimittaja kirjan luettuaan. Se onko tsaari tai Putin oikea mytomaanikko ja huijari, syntyy pääsääntöisesti sodan menestyksen kautta. Hitlerin kohdalla sotaonni kääntyi ja historia kirjoitettiin toisin kuin mitä hän ja saksalaiset olivat toivoneet. Jari Tervo taas vaihtoi matkalla maailmankuvaansa aseiden käyttäjänä ja ihmisten surmaajana. Kun Jumala on kuollut, erehtymine on inhimillistä. ”Deus Mortus Est” – ”Errare humanum est.” Tyhjästä ei vain synny mitään. ”Ex nihilo nihil fit.”
Se mihin Venäjällä päädyttiin vuonna 1917 ja Neuvostoliitossa vuonna 1991 on tapahtumien tarkastelua jälkikäteen, imelää jälkiviisautta. Oleellista oli korjata kaaosta jälleen jonkinlaiseen järjestykseen. Jos Putin onnistuu tuon päämäärän toteuttamisessa, hänet palkitaan siitä historiassa, ei nyt. Venäjän ymmärtäminen maantieteellisenä ja geopoliittisena kokonaisuutena ja Neuvostoliittona on sama asia kuin pyrkiä ymmärtämään Eurooppa EU:n kautta tai Yhdysvaltain 50 osavaltiota muunakin kuin valtioliittona. ”E pluribus unum” Monesta yksi, on Yhdysvaltain motto.
Eurooppalaiset eivät ole tässä parhaita opettajia ja kirjailijat kaikkein kehnoimpia pitäytyessään kielellisesti virheellisissä välineissään. Näin kieliä tulkitseva ja tutkija pääsee pääsääntöisesti parempaan tulkintaan, kuin perinteinen historian ja aikatieteittemme vanhakantainen tutkija tai geopoliitikko, perinteinen maantieteilijä maailmassa, jonka kohdalla draaman kaari syntyy nyt reaaliaikaisena ja paradigmaisena muutoksena, hybridiyhteiskunnan kouristeluna. Tuokin löytyy yhtenä kirjani nimenä, otsikkona. Vuoden enteinä ja utopioina, dystopioina. Googlaten kirjat löytyvät ja myös osa kotisivultani www.clusterart.org. Arctic Babylon III – Karhu turkissa Nato narikassa uusimpana myös kotisivultani avautuen.
Putinin tapa käyttää tätä hämmennystä hyväkseen oli odotettua mutta sen torjuminen tuli hänelle paradigmaisena yllätyksenä. Sen poikkitieteinen ymmärtäminen, kiitos robotiikan ja tekoälyn, helpottaa tätä prosessiamme. Vielä vuosisatoja sitten roomalaiset kirjasivat sen tyyliin ”De visu: de auditu; de olfactu.” (Näkemänsä, kuulemansa, haistamansa). Nyt se ei ole enää tarpeen.