27.10.2006 – 07.10.2008 – 22.02. 2023
Kuvataiteilija Kaj Stenvall kritisoi maalauksillaan Vladimir Putinin aggressiivista sotaa Ukrainassa. Me muistamme hänen aiemmin ankkamaalauksistaan. Taiteilija kertoo kuinka satiiri ja ironia tarjoavat työkalun kipeiden aiheiden ja hankalien tunteiden käsittelyyn Helsingin Sanomissa (HS 21.02. 2023).
Sain samalla sotiemme veteraaneilta postia. Kiitos siitä. On hyvä, että tietoa tulee ja meitä muistutetaan noista vaikeista vuosistamme. Suuret ikäluokat, sodan aikana syntyneet, alkavat hekin olla eläkevuosissa kaikki ja pidän myös hyvänä sitä, että presidenttimme tuntee nuo ajat henkilökohtaisesti. Se antaa oman värinsä ja painoarvon hänen toimilleen juuri nyt hakiessamme Naton jäsenyyttä.
Difficultatem facit doctrina – Oppi ja tieto tuo vaikeudet, tieto lisää tuskaa, tiesivät myös oman aikamme kirjoittajat ja etenkin latinaa lukeneet vanhempamme. He tiesivät myös, kuinka on vaikeaa olla kirjoittamatta satiiria – ”Difficile est satiram non scribere”. Pahoittelen jos myös omissa artikkeleissani ja blogeissa, kirjoissani vilahtaa joskus satiirin makua. Se on eräs keino pyrkiä keventämään raskasta asiaa.
Kun Sixten Korkman tarttuu kynään, tuloksena on liki sarkasmia heittelevät vaihtoehdot yhdistellen tulevaan hallitukseen talousoikeiston sijaan kokoomuslaisten ja demareitten yhteisiä arvoja. Hän jättää sivuun menneen vuosikymmenen hallitukset, niiden tuskallisen taipaleen, ja menetetyn vuosikymmenen. Uskon hänen tekevän sen tarkoituksella ja tahallaan keventääkseen tulevien vaalien tunnelmaa.
Hän unohtaa tarkoituksella millainen hallitus Alexander Stubbin hallitus oli tai Jyrki Kataisen hallitus. Hän on sulkenut silmänsä sille, miten nykyinen pääministeri heittelee herjojaan juuri oikeiston suuntaan ja Kokoomusta tarkoittaen. Hän kertoo kolumnissaan, kuinka ”Kokoomuksella ja Sdp:llä on pitkälle yhteiset arvot.” (HS 21.02.2023). Kuinka Suomen pääministeri harkitsemattomilla lausunnoillaan rajaa hallituksen ulkopuolelle valtaosan ensimmäisen kerran äänestävistä nuoristamme. Samalla myös demareita joskus äänestäneistäkin. Kaikki puolueemme lähtevät vaaleihin nollasta ja kortit jaetaan vaaleissa uudelleen. Jokainen äänestäjä on arvokas ja hänen äänensä on voitettava aina uudelleen. Suomi ei ole Venäjä mutta ei ole myöskään Ruotsi ja sen demarivalta. Turkki asennoituu meihin eri tavalla. Niin tekee moni muukin.
Korkman kirjoittaa tavalla, joka on yliampuvaa ja siten siihen sopii myös hallitus, jossa kolmantena rattaana on oltava Keskustan sekä palataan Kataisen hallitukseen, Stubbin tapaan hoitaa maan asioita. Sorry nyt siitä. Koska heillä on niin yhteiset arvot. Kansanliikkeiden halveksinta on pelottava ilmiö sekin.
Olen seurannut näitä yhteisiä arvoja Forssan kaupunginvaltuustossa. Varmaan istuva pääministerimme on seurannut niitä myös Tampereella. Ainut puolueemme juuri nyt on sellainen, joka voi sietää ketä tahansa ja vain siksi, että sen synty ja suuruus on kiinni äänestysaktiivisuudesta ja nuorten osallistumisesta vaaleihin. Tällainen puolue on perussuomalaiset. Sitä voi äänestää kuka tahansa sellainen, jonka kohdalla sijoittuminen joko poliittisen kartan oikeistoon tai vasemmistoon ei ratkaise vaaliuurnille vaivautumista. Nuoret eivät voi olla kovin konservatiivisia, eihän?
Populismi kansanliikkeenä on kokonaan muuta kuin Korkmanin tapa hakea jotain järkeä vaikkapa itäisen naapurimme tavalle toimia Ukrainassa tai Kaj Stenvallin maalauksille. Niissä kun ei ole järjen häivääkään, pelkästään tunnetta ja sen purkamista värein ja kuvin sitä välittäen tai vaihtoehtoisesti uhkauksilla ja aseilla asemansa globaalin maailman tsaarina historiaan jättäen vuonna 2023. Molemmat tukevat samaa kertomusta, narraatiota. Mediamme rakastaa kertomuksia. Sota ei ole kertomus vaan harkittua julmuutta. Sitä ei tule hyväksyä arkisena ja sillä leikitellen.
Moni äänestäjä kulkee muiden mukana ja menee suosikin kelkkaan. Kyse on jälleen narraatiosta, kertomuksesta, jossa Sanna Marinia henkilönä ei voi äänestää muualla kuin Tampereella. Perussuomalaisten ongelmana on taas saada nuoret ylipäätään äänestämään. Galluppeihin uskoen, juuri he pitävät perussuomalaisten arvoista ja odottavat heiltä myös hallituksessa uskottavia näyttöjä. Varmaan nämä samat äänet kelpaisivat myös demareille ja kokoomuslaisille ehdokkaille. Sodan käyvät nuoret, eivät heidän vanhempansa ja isovanhemmat. Venäjä ja Putin tietää tämän ja sodassa kaatuu nyt siviilejäkin. Hän on laskelmoiva julmuri.
Korkman tietää kuinka hänen tapansa kirjoittaa on poliittista satiiria ja sarkasmia suomalaiset eivät oikein tahdo ymmärtää. Senkin Korkman tietää.
Palaan uudelleen vuoteen 2006 sekä 2008, jälkimmäisen syksyyn. Näin siksi, ettei makuasioista voi kiistellä: ”De gustibus est disputandum.”
Haudankaivajien ja -avaajien aikaan
Mikä yhdistää Bodom -järven murhamysteeriä ja sen ratkaisun kiivasta hakua kesällä 2005 ja Lappeenrannan Huhtiniemen joukkohautojen tutkimuksia syksyllä 2006? Onko ajassamme jotain sellaista, joka vaatii vanhojen hautojen avaamista?
Liittyvätkö ne ehkä jotenkin myös Vuotoksen ja Kollajan altaiden uudelleenlämmittämiseen parin vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen? Olisiko näillä otsikoilla jotain yhteistä Suomen muuttuneeseen tapaan ottaa vastaan Venäjän presidentti Putin?
Onko Putinissa jotain sellaista, joka koskettaa meitä muutenkin kuin Venäjän tsaarina ja keisarina, sotaisan historian jatkajana? Haemmeko turvaa Natosta yhdessä Ruotsin kanssa niin ikään osana samaa kertomusta, narraatiota historiastamme? Olemme osa länttä ja Ruotsia mutta samalla puskuri heille idän vainoa vastaan. Miten uusi globaali maailma näkee asemamme Telluksen pinnalla ja Arktisen alueen valtaisasta Jäämerestä jotain ymmärtävinäkin.
Entäpä muuttunut suhtautumisemme alkoholin käyttöön ja otsikko, jossa kerrotaan suomalaisten olevan maailman kolmanneksi tuhlaavin kansakunta (HS 25.10.06). Miksi olemme kriittisiä vanhoja instituutioita kohtaan ja odotamme näyttöjä myös yliopistoilta? Miksi Forssaa kutsutaan maan kriittisimmäksi ja negatiivisimmaksi kaupungiksi. Miksi forssalaiset itse ja media näin menettelee? Näemmekö me tai haistammeko, kuulemmeko jotain, joka panee meidät ajattelemaan?
”De visu; de auditu; de olfactu.”
Onko meillä siihen nyt varaa toisin kuin joskus aiemmin? Onko asemamme muuttunut ja aika otollinen? Eikö alusmaan kurjuus ja idän pelko enää kahlitse meitä, olemmeko riittävän varakkaita ja oppineita, jotta voimme olla tyytymättömiä? Eikö kognitiivinen dissonanssi enää toimi vai onko kyse vain paremmasta osaamisesta ja halusta näyttää, kuinka nuori polvi on suurta ikäluokkaa, vanhempiaan osaavampaa? Ovatko heidän norminsa ja arvonsa nyt punnittavina ja taruista tehdään oikeasti myös satuja?
Audiatur et altera pars – Kuultakoon myös toista osapuolta
Huhtiniemen Haudoista ei ollut 1970-luvun alussa syytä tehdä suurta numeroa. Itse olin tuolloin tutkijana Kemi- ja Iijoella ja koskisotien ”haudoista” paljon jäi kertomatta. Oli viisasta vaieta tai sitten uhkailtiin. Harvaa tutkijaa on samalla tavalla uhkailtu ja haluttu estää ja vaikeutta työssään. Se oli lopulta kaikkien sotaa kaikkia vastaan: Bellum omnium contra omnes.
Mediaa vaivasi itsesensuuri ja moni tutkija oli mandaattitutkija. Heiltä tiedettiin jo etukäteen mitä voitiin odottaa tuloksena. Toki toimittajatkin edustivat puoluelehdistöä ja oman mediansa omistajaa. Vain ilmiselvät korjausliikkeet tehtiin, jotta etenkin Lapin matkailu saatiin pois koski- ja allassotien kurimuksesta.
Pohjolan Voima käynnisti Lapin jokien rakentamisen Iijoella ja yhtiön perustamisasiakirjan laati isoisäni veli varatuomari Ilmari Luostarinen useiden puutavarayhtiöiden puolesta. Hän toimi myöhemmin Enso Gutzeitin johtokunnan puheenjohtajana ja siten yhtiön johdossa. Epäilemättä hän tunsi vastuunsa. Venäjän juutalainen puoliso ja perhe oli vienyt koettelemuksiin, joita muiden suomalaisten on vaikea ymmärtää sotavuosiemme ajalta. Suomi kävi sotaansa Saksan kanssa rinnakkain. Vasta Lapin sota muutti asetelman. Elokuva suomalaisesta sisusta avaa tuota hetkeä palavine kaupunkeineen ja miinoitettuine teineen Lapissa. Vaikea on suomalaista kullanhuuhtojaa saada hengiltä.
Oma osuuteni oli lopettaa nuo sodat ja käynnistää vahinkojen korjaus, palauttaa se mikä oli palautettavissa ja lopettaa ”allaspeikot”, jotta matkailuelinkeino saattoi käynnistyä jopa Sirkan rappeutuneessa allaskylässä Levin juurella. Ympyrä oli sulkeutunut. Koskisodat oli unohdettava, perustettava ympäristöministeriö Suomeenkin. Matti Ahde sen ensimmäiseksi ministeriksemme Iijoki varresta syntyneenä. Viimeiset koskemme oli suojeltava lailla. Tapasin sähköasentajan liki päivittäin hänen kotonaan kesälomien aikana. Minulla ei noita lomia ollut. Kun lait syntyivät paluu kotiin Iijokivarteen vaikeutui Ahteellakin.
Yliopisto oli luvannut tiedekuntien yhteisen ympäristöinstituutin Iin kunnan keskustaan. Ideakilpailun voittanutta ideaa. Ei se kelvannut. Iijoki kun oli alajuoksultaan jo rakennettu. Ounasjoki oli vielä koskematta. Se suojeltiin ensin. Edelliset kesät olin kiertänyt sitä talo talolta läpi ja samalla myös Iijoen ja Kemijoen varrella asuvat haastatellen. Julkaisut löytyvät myös väitöskirjanani. ”A Social Geography of Hydro-Electric Power Projects In Northern Finland.” Luulen tuntevani aiheen. Kirjan kirjoittaminen ei sujunut ilman uhkailua. Toisen väitöskirjan kohdalla oli jo paljon helpompaa. Koskisodat pohjoisessa olivat ihan todellisia sotiamme nekin. Yksityinen Pohjolan Voima ja valtion Kemijoki Oy olivat valjastaneet kaikki tukijansa ja jakoivat kansamme siellä kahtia.
Isäni oli mukana talvisodassa sen alusta asevelvollisuuttaan suorittaen. Hän joutui käymään läpi sen helvetin jokaisen pahimman rintamaosan. Oli kehnoa tuuria joutua asevelvolliseksi juuri silloin. Isäni joutui näkemään 20-vuotiaana sodan ensimmäiset uhrit. Hakkaamaan poteronsa kiviseen maahan 40 asteen pakkasessa kenttälapiolla. Toivoton urakka nuorelle pojalle.
Mukana oli kaksi veljeä, joista toinen, kummisetäni haavoittui pysyvästi ja vietti halvautuneena vuosikymmenet sairaalassa ennen kuolemaansa. Ensimmäiset lapset syntyivät sodan kestäessä ja elämää luonnehti sodan jälkeinen uudisraivaajien köyhyys. Pohjos-Savo oli 1950-luvun alkaessa täynnä rintamamiestiloja, kylmiä tiloja, mökkikyliä, suolle rakennettuja torppia, sodan runtelemia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Sompiossa asuneet olivat tehneet kaksi erillistä evakko ja lopulta heidät hukutettiin suomalaisten toimesta. Viimeisin oli heille helpoin. Ei uhkailtu sentään aseilla, kertoivat haastatellut evakot. Kemijoen rakentamisessa oli tehty paljon virheitä, kertoi maaherra lehden haastattelussa. Urho Kekkosella kerrottiin olleen omia osuuksien ostajia hänelläkin. Karvalakkilähetystö Helsinkiin oli viimeinen keino saada edes jonkinlaista oikeutta.
Jatkosodan loppuhetket isäni vietti sisäministeriön erikoisjoukoissa poliisina ja joutui palauttamaan myös miehiä karkureina takaisin rintamalle. Mukana oli jokunen venäläinen desantti. Suurin yksittäinen joukko, jonka hän tavoitti rintamalinjojen takaa, oli kuuden miehen ryhmä aseistettuna nukkumassa ladossa lähellä Lappeenrantaa. Hän suoritti tehtävän yksin eikä kukaan heistä pannut tiettävästi mitenkään vastaan. Rintamakarkuruus ei selittynyt oikein pelolla vaan väsymyksellä. Miehet eivät välittäneet enää hengestään. Viimeisessä vaiheessa oli jo lopulta yhdentekevää mitä tapahtuu ja missä. Moni heitti aseensa metsään.
Tänään vuonna 2022–23 talvisota on noussut uudelleen esille muuallakin kuin Suomessa. Me ymmärrämme mitä Ukrainassa tapahtuu. Olemme lopulta ainut kansa, joka todellakin ymmärtää. Yksin sodassa Venäjää vastaan.
Kun sota kestää liki vuosikymmenen, rintamaolot muuttuvat työksi ja sota ei ole enää sankaruutta. Miesten kyky ja halu pysyä rintamalla ei ollut sama kuin aiemmin ja rettelöitä sattui rintamalla ja sen takana yhtenään.
Hierarkia oli muuttunut sietämättömäksi kestää ja yksi ikävimmistä tapauksista isälle sattui Tohmajärvellä. Siellä hänen pitkäaikainen työparinsa ammuttiin suojeluskunnan talon tassipaikalla ja isäni tehtäväksi jäi hakea ampuja, juopunut sotilas kotoaan naapurikunnasta.
Tällaisia kotoa hakuja oli paljon. Kaikkiaan isä arveli palauttaneensa noin 150 miestä, joista noin kolmasosa aivan viimeisessä vaiheessa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikoihin. Saimaan saarilla piilotteli jopa useiden satojen miesten ryhmiä ja majurin tasoisia sotilaskarkureita.
Kuolemaan tuomittujen sotilaiden määrä arkistotietoina on vaikuttanut aina kovin vaatimattomalta, kun sen suhteuttaa sodan oloihin, sodan pitkäkestoisuuteen ja sodan uhrien kokonaismäärään. Vajaa kymmenen miestä vuodessa menehtyy jo pelkkiin tapaturmiin.
Isälleni oli valikoitunut ikäviä tehtäviä kiitos sen hetken, jona hän joutui rintamalle ja sai tulikasteensa. Hänen kertomuksensa talvi- ja jatkosodasta ei oikein sovi yksiin sankaritarinoiden kanssa eikä se sovi oikein Väinö Linnan ”Tuntemattoman Sotilaan” tunnelmaankaan. Väinö Linnan tarina ja kertomus oli fiktiivinen, mutta se muuttui myöhemmin kylmän sodan aikoihin historialliseksi totuudeksi. Sitä se ei ollut eikä sellaiseksi tarkoitettu. Se mitä Ukrainassa tänään tapahtuu, kuvaa paremmin sodan olemusta myös siviilien kokemana. Meille välittyy tänään kuva sodan todellisista kasvoista. Talvisotamme aikana näin ei vielä voinut olla.
Sodan päätyttyä isäni kuului viimeisiin rintamalta poistuneisiin ja viimeinen tehtävä oli sulkea uusi valtakunnanraja Värtsilässä. Itse olin sitä taas avaamassa Neuvostoliiton hajottua ja työskennellessäni Keski-Karjalassa ja Sortavalan alueen yhteistyötä järjestäen vanhassa Laatokan-Karjalassa. Ympyrä sulkeutui jälleen. Koskisotien aikana rakentamisen käynnisti isoisäni veli kirjoittamalla Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan. Tarvitsimme sodan jälkeen lisää sähköä ja koskivoimaa Pohjoisesta, Lapista ja maan suurimmasta Joesta, Kemijoesta.
Dixi et animam levavi – Olen puhut ja huojentanut mieleni
Suomi on kirjoittamassa historiaansa uudelta pohjalta ja kriittisesti. Väinö Linnasta uskalletaan kertoa, kuinka hän oli kaikkea muuta kuin historian tutkija ja tulkki. Hänen kirjansa olivat fiktiivisiä ja hän arvosti Topeliusta. Topelius oli sentään valtiomies ja tiedemies. Satusetä hänestä tuli vähän kuin vahingossa. Väitöskirjat eivät ole satuja. Sadunkertojan myöhempi maine on muuta kuin väittelijän.
Väinö Linna teki töitä oman maineensa eteen. Lönnrot menetteli hieman samoin. Hän oli oikeasti lääkäri ja kasvitieteilijä, kaksi kertaa väitellyt tutkija ja opettaja. Kirjailija hakee lukijoita töilleen, nimeä itselleen. Kustantaja toimittajineen lehtien tapaa voittoa ja mainostulojakin. Tutkija ei niillä elä. Tiede ja tutkimus on usein välteltyä luettavaa. Epämiellyttävä totuus on kuitenkin jonkun kerrottava. Sillä ei haeta poliitikon tapaan äänestäjiä puolueelle. Suosiota itselle ja asialleen. Professoreja näkee harvoin eduskunnassamme.
Heitä saisi olla enemmän. Muuallakin kuin antamassa neuvoja kansanedustajien omassa toverituomioistuimessa, perustuslakivaliokunnassamme. Suomi on ainut maa, jolta puuttuu perustuslakituomioistuin. Ainut maa, jossa lakia laativa maallikko on tuomitsemassa itseään ja puoluettaan edustajien omassa perustuslakivaliokunnassa.
Kansatieteilijä Lönnrot oli vain vahingossa ja harrastuksesta. Tuo harrastus toi maineen, kun aika ja paikka olivat otolliset. Kansakunta tarvitsi eepoksensa ja kipsikuvansa. Lönnrot on toki maineensa ansainnut, olkoonkin että osa runoista on hänen sepitteellistä tuotettaan. Kalevalan merkitystä kansakunnalle se ei muuta miksikään. Maailma kun on tulvillaan sepitteellistä kertomusta ja totuutena palvoen.
Miksi sodassa olisi salattu tietoja, joihin ryhdyttiin pelon psykologian vuoksi, ei piilossa tehtäväksi? Miksi historiaa olisi tulkittava vain arkistojen kautta, kysyy Tero Turunen (HS 27.10. 2008)
Tiede ja tutkimus ei hae syyllisiä eikä tuomitse ketään. Verkostoitunut ja läpivalaiseva media, tiede ja tutkiva journalismi, kulkevat nykyisin sisäkkäin, eikä niitä voi enää ohjailla tai manipuloida. Suomessa on maailman vapain media, väittää tämän päivän tutkimus (HS 27.10.2008).
Ilta-Sanomat (25.10.2008) löytää järkevän oloisen ratkaisun Huhtiniemen salailuun. Laki Huhtiniemen tapahtumille syntyi vasta runsaan kuukauden sen jälkeen, kun ne oli jo suoritettu. Näin käy usein sodan oloissa ja sodan kestäessä kohtuuttoman kauan. Lapin koskisodissa ostettiin sotavuosina voimayhtiöiden toimesta koskiosuuksia kilvan ja yhtiön nimiin, jota ei vielä ollut oikein olemassakaan. Mukana oli bulvaaneja ympäri Eurooppaa. Myös näkyviä poliitikkojamme.
Huhuja liikkui joen yläjuoksulla joen alajuoksun tapahtumista, mutta totuus selvisi vasta vuosien kuluttua, kun lohi ei enää noussut ohi Isohaaran padon. Vanha elinkeino katosi. Tieto kulki hitaasti ja koskiosuudet olivat kuin kuolleita sieluja myyntikohteina. Niitä ostettiin naisilta miesten ollessa rintamalla. Ja jos et myy maitasi, ne lunastetaan pakolla.
Korvauksia maksettiin vuosikymmenien viiveellä ja karvalakkilähetystöjen synnyttämällä paineella. Lokka ja Porttipahta rakennettiin ensin ja vasta sen jälkeen alettiin pohtia mihin sijoittaa evakot ja mitä tehdä altaan pintaa nouseville turvalautoille, altaan metsille ja mereen huuhtoutuville raskasmetalleille. Altaiden moninaiskäyttö ei käynyt edes mielessä.
Suomessa on toimittu kuten suuressa erämaassa ja eläimen vaistolla. Alusmaa ja etenkin Lappi oli täynnä tarinoita, joista tuli ensin myytti ja lopulta dogmaattinen totuus ja hyväksytty historia joskus sietämättömissä oloissa. Ekologinen jalanjälki oli valtavan suuri. Tästä lähtökohdasta meidän on ollut vaikea siirtyä uudelle vuosituhannelle ja käynnistää luonnonvarojen käyttö ymmärtämällä, mistä nyt on kysymys. Olemme taitavia omien rötöstemme peittelyssäkin.
Topeliaaninen Suomi oli sepitteellinen tarina heimoista ja kansakunnan käyttöön tarkoitettu yhteinen ”brandy”. Nämäkin myyttiset tarinat on syytä pitää erillään faktasta ja tuskin siitä kukaan enää mieltään edes pahoittaa. Kansakuntana Suomi ei enää kaipaa kipsikuvia ja myyttisiä tarinoitamme.
Ympäristön ja luonnonvarojen säästäminen meille on kuitenkin edelleen vaikeaa. Suuri erämaa ja harva asutus on tehnyt meistä tuhlareita. Me jopa kilpailemme siitä. Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä – Errare humanum est.
Tämän politiikan aika on nyt ohi. Sillä ei saa enää saalistaa etuja ja ääniä. Vain yksi öljyssä kelluva valtio ja Yhdysvallat ohittavat meidät kulutusvimmassa. Jos kaikki kuluttaisivat kuten me, tarvittaisiin puolenkymmentä planeettaa kulutuksen tyydyttämiseen. Samalla elämme aikaa, jota kukaan ei voinut oikein uskoa todeksi Euroopassa.
Venäjän aggressio ja sota Ukrainassa ei unohdu hetkessä. Me voimme valita sen mihin uskomme ja hakea tietoa, joka on vapaasti saatavissa ja ilmaista. Tietoa ei voi enää suodattaa, käyttää tiettyihin tarkoituksiin tai oman edun tavoitteluun manipuloiden ilman että siihen puututaan.
Suuri ikäluokka on jäämässä eläkkeelle ja se näkyy myös normeissa, arvoissa, tavassamme hahmottaa historiaa ja suhteuttaa se omaan muuttuvaan elinympäristöömme. Tämä koskee toki myös tutkijoita ja toimittajia.
Fundamentum est iustitiae fides – Oikeudenmukaisuuden perusta on luottamus