Vennamolainen näkökulma suomalaiseen todellisuuteen
26.02. 2023
Poliitikkona ”unohdetun kansan” puolustajana profiloitunut Veikko Vennamo syntyi Jaakkimassa 1913. Kotiseudun menetys talvi- ja jatkosodan myllerryksissä merkitsi käännekohtaa nuoren lakimiehen elämässä. Maatalousministeri Viljami Kalliokosken aloitteesta Vennamo tuli vuonna 1940 mukaan talvisodassa luovutetun alueen asuttamistehtäviin. Kun karjalaiset palasivat jatkosodan aikana uudelleen entisille kotisijoilleen, Veikko Vennamo toimi vuosina 1942–43 luovutetun Karjalan maaseudun jälleenrakennuksen päällikkönä.
Siinä lyhyesti tämän kevään eduskuntavaalien tärkein viesti vuodelle 2023. Olemme palanneet Jaakkimaan ja pohdimme, miten Ruotsi saataisiin mukaan Natoon, joutumatta sinne huutolaispojaksi. Veikko Vennamoon on ruumiillistunut suomalaisen populismin alkujuuret ja korsua rakentavat 12 ja 14-vuotiaat pojat kotipihalleen Ylen uutislähetystä seuraten. Yksikin mitali hiihdon MM-kisoista vieremäläisten sisarusten tuomana Pohjois-Savoon olisi se ihme, jota odotellaan. Ei sitä taida nyt tulla? Tuleeko se euroviisuista myöhemmin keväällä, vaalien jälkeen, ei meitä enää jaksa kiinnostaa. Pettymysten määrällä on silläkin rajansa. Mutta mitä Veikolle tapahtui sotiemme jälkeen?
Hän jatkoi asutustehtävissä jatkosodan päätyttyä. Syksyllä 1944 Vennamo valmisteli maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) päällikkönä maanhankintalain siirtoväen ja rintamamiesten uudelleen asuttamista varten. Vennamo johti lain perusteella tapahtunutta asutustoimintaa niin määrätietoisesti, että hän joutui itsekin julkisen arvostelun kohteeksi. Arvostelijat kritikoivat ASO:n tapaan puuttua yksityiseen omistusoikeuteen, sen henkilökunnan määrän kasvuun, valtionvarojen runsaaseen käyttöön ja ylijohtaja Vennamon laajaan päätösvaltaan, jota hän myös reippaasti käytti.
Tunsin Veikko Vennamon hyvin jo lapsena. Lausuin runoja ja kuljin Veikon mukana tupailloissa. Televisiota ei vielä ollut, joten vaalien tulos ratkaistiin jokaisen ehdokkaan kotivaalipiirissä ja Vennamolla se oli Kuopion ja siis Pohjois-Savon vaalipiiri. Minä oli taas alle kymmenvuotias ”korsunrakentaja” ja voittanut lausuntakilpailuja. Supistettu kansakoulu antoi aikaa ja mahdollisuuksia liikkua Ylä-Savossa ja osallistua vaaleihin. Aiemmin vuonna 1959, ollessani kahdeksanvuotias, Vennamo oli perustanut Pieksämäellä oman karjalaisten evakkojen pientalonpoikain puolueensa. Siirtokarjalaiset ja peltojaan korpeen raivanneet olivat saaneet oman henkireikänsä. Se edellytti myös pientä poikalasta mukaan kuvaillen tätä tapahtumaa lukuisten suomalaisten runoilijoittemme säkeitä ulkoa oppien. Kirjoista niitä ei toki luettu. Ei silloin eikä nyt. Ne opeteltiin ulkoa ja sujuvasti. Kansa oli saatava mukaan tapahtumaan ja mummot kyynelehtimäänkin.
Vennamo vastasi kritiikkiin tarpeella hoitaa asutustoiminta ripeästi päätökseen, mikä osaltaan takasi yhteiskuntarauhan säilymisen sodan jälkeisinä epävarmuuden aikoina. Asutustoiminnan yhteydessä Vennamon saavutti etenkin karjalaisten suosion. Hän muutti tämän suosion poliittiseksi kannatukseksi.
Maalaisliiton kasvatin loikkaaminen puolueestaan oli ollut reipashenkisen riitelyn tulosta ja mukana oli jo toinenkin savolainen, Urho Kekkonen Ylä-Savosta, Iisalmen naapurista torpan poikana uraansa käynnistellen. Niin hän kuin Spede Pasanen olivat löytäneet kouluttajansa samasta lyseosta kuin minä vain muutamaa vuotta myöhemmin tai vaikkapa Seppo Kääriäinen tai Keijo ”Keke” Rosberg ja monet muut myöhemmin suomalaista yhteiskuntaa eri puolella Suomea palvellen. Kuten nyt tänään vieremäläiset sisarukset hiihdellen ainoat mitalimme arvokisoista. Toki tukena on myös Immo Kuutsan kaltainen luokanvalvojamme päävalmentajana tai rohkeus rakentaa uransa muutenkin kuin muiden tukea ja ääniä kalastellen, laduilla tai mäessä aikansa kuluttaen.
Vennamo valittiin vuonna 1945 kansanedustaksi Maalaisliiton riveistä todellisena ääniharavana. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä hän sijoittui puolueensa vasempaan laitaan ja äänesti usein vasemmiston mukana etenkin pienviljelijöiden etuja koskevissa kysymyksissä.
Tämä lähtökohta asetti omat rajansa uudelle Suomessa tavattavalle ilmiölle, Yhdysvalloista opitulle populismille. Se oli tuon ajan tuotetta ja sen toi meille television käynnistämä Yhdysvaltain vaaleja seuraava maailmakuvamme. Veikko Vennamo varakkaan pankinjohtajan poikana otti meillä ensimmäisenä käyttöönsä Yhdysvalloista leviävät opit poliittisen liikkeensä käyttöön.
Populismi ja kyky esiintyä kuvaruudussa olivat tulevan SMP:n merkittävin synnyn ja menestyksen salaisuus. Toinen oli maakunnissa tehtävä työ ja se että mukana oli myös lapsia, auttoi aikana, jolloin lapsia syntyi kaksi kertaa enemmän kuin nyt ja 1940-luvulla syntyneet joutuivat kokemaan muuton joko Ruotsiin tai pääkaupunkiseudun työmarkkinoille.
Se oli halpaa ja hyvin koulutettua, ahkeraa työvoimaa maaseudun peltoja samaan aikaan paketoitaessa, kyliä autioitettaessa. Kylien ja maaseudun suuri aika oli ohi. Se oli elänyt rikasta elämää mutta kovin itseriittoisesti huomaamatta, kuinka kaupungistuminen ja kaupunkilaistuminen sen sosiaalisena ilmiönä oli muualla maailmalla jo käynnistynyt paljon ennen meitä. Heidän ääniään haettaessa, katkeroituneitten ihmisten sieluja, juuri siihen vaadittiin Veikko Vennamon taitoa ja televisiota, mediayhteiskunnan syntyä. Mallit haettiin Yhdysvalloista. Puoluehajaannusta pidettiin kuitenkin syntinä etenkin Pohjanmaalla ja Hämeessä. Ei niinkään Savossa ja Karjalassa.
Omapäinen kansanedustaja hankkikin vastustajia lähes kaikista puolueista – Maalaisliitto mukaan lukien. Urho Kekkonen teki ovelan vedon, kun hän veti vastustajanaan esiintyneen Veikko Vennamon mukaan viidenteen hallitukseensa.
Vennamo tekikin sitten vuoden 1956 presidentinvaaleissa ponnekkaasti työtä Kekkosen hyväksi. Vennamon yritys nousta Maalaisliiton puheenjohtajaksi epäonnistui kesällä 1956. Sen jälkeen Vennamon ja Maalaisliiton muiden johtohenkilöiden välit alkoivat tulehtua.
Tulehdus oli paljon merkittävämpi kuin mitä suomalaiset ymmärsivät. Taustalla kun olivat talvi- ja jatkosodan rinnalla edelleen sisällissotamme muistotkin. Forssassa ja Hämeessä tästä muistutettiin vielä 2000-luvulle tultaessa. Hitaat hämäläiset elivät kokonaan eri maailmassa siirtokarjalaisineen kuin mitä Savossa oli koettu.
Talouden nousu- ja laskukausiin ei sopeuduttu siihenkään samalla tavalla puskureita rakentaen kuin mitä susirajan takana idässä ja pohjoisessa. Tuo raja katosikin pian ja lopulta pilkattavaksi jäivät vain lappilaiset ja saamelaiset.
Pirkka-Pekka Petelius joutui pyytämään myöhemmin kansanedustajana käytöstään anteeksi muiltakin kuin vain saamelaisilta. Vielä tänään vuonna 2023 saamelaisten YK:n tukemaa oikeutta omaan itsenäiseen asioittensa hoitoon rajoitetaan ja taustalla on edelleen vanha maalaisliittolainen henki ja ylimielisyys.
Sitä tapasi 1970-luvun aikana joka puolella ja Kekkosen ajan suomettuneessa maassamme. Maalla ei ollut varaa kuin kahteen poliitikkoon Kekkoseen ja Vennamoon. Se oli hyvin suomalainen ilmiö mediayhteiskunnan alkaessa näkyä Suomessakin.
Vennamo oli valittu vuonna 1954 Asutusliiton kunniapuheenjohtajaksi. Vuoden 1956 jälkeen hän alkoi liiton tuella valmistella oman puolueen perustamista. Suomen Pientalonpoikien Puolue perustettiinkin vuonna 1959. Puolue menestyi kuitenkin heikosti vaaleissa.
Kun Maalaisliitto muutti vuonna 1965 nimensä Keskustapuolueeksi, Vennamo oivalsi tilaisuutensa tulleen. Hän perusti seuraavana vuonna Suomen Maaseudun Puolueen (SMP), koska ”kaupunkeihin pyrkivä Keskustapuolue oli hylännyt maaseudun ja alkiolaisen rehellisyyden”.
Aivan näin yksikertaisesti kaikki ei kuitenkaan sujunut. Tarvittiin uudenlainen media ja Yhdysvalloista lainattu tapa esiintyä ja rakentaa poliittinen liike. Yksin Vennamo ei sitä rakentanut. Maa oli täynnä pieniä vennamoja ja samalla kasvavaa tyytymättömyyttä Kekkoseen. ”Kekkosslovakiaksi” kutsuttu suomettuminen oli ilmiönä yleiseurooppalainen ja suomettuminen sai osakseen arvostelua ympäri maailmaa. Ilmiö oli globaali ja alkoi näkyä myös poliittisena liikehdintänä ympäri itäistä Eurooppaa.
Elimme vaaran vuosia ja pidätimme hengitystä, miten Neuvostoliitto onnistuu omien ”sateliittiensa” kapinassa Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja lopulta jopa Saksassa, Saksojen yhdentymisessä. Kokonaan toinen asia oli oma maaseutumme ja sen raivaajien tuskat suurten yhteiskunnallisten murrosten ja tapahtumien katveessa.
Kari Suomalainen Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä kevensi näitä tunnelmiamme ja oli puskurina samaan aikaan kun televisio muutti kaiken. Me olimme medioittemme kautta osa länttä, olkoonkin että vielä 1970-luvulla vallitsi nuorten radikaalien liike kohti Neuvostoliiton edustamaa kommunismiakin.
Sitä todellakin yliopistossamme ihailtiin siinä missä Maon punaista kirjaa lukien. Näissä oloissa pyrin yliopistoon ja kaiken varalta vielä kahteen hyvin erilaiseen Oulussa ja Turussa. Kahteen hyvin erilaiseen tiedekuntaan samalla. Oulussa luonnontieteiseen ja Turussa ihmistieteiseen. Molemmissa myös väitellenkin.
Värikkäänä puhujana tunnettu Vennamo saikin yhteiskunnallisen muutoksen jalkoihin jääneet maaseudun asukkaat runsaslukuisesti taakseen. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa SMP sai Suomen eduskuntavaalien historiassa ainutlaatuisen tuloksen – puolueen edustajaluku kohosi yhdestä kahdeksaantoista!
Menestykseen vaikutti myös Sirkka Vennamo, joka keksi nasevia ilmaisuja, kuten ”rötösherra”, puolisonsa käyttöön. Veikko Vennamo johti suvereenisti puoluettaan, mikä johti kuitenkin pian sisäisiin riitoihin ja puolueen kannatuksen jyrkkään laskuun.
Taustalla käytiin suomalainen taisto, jossa presidentinvaalit olivat näkyvästi sen luonteen paljastavia. Kekkonen ei suostunut vaaleihin Vennamon kanssa lainkaan. Idästä haettu tuki mahdollisti nootteineen, ettei vaaleja pidetty. Elimme hyvin erikoista aikaa, jota oma aikamme ja Ukrainan sota avaa omalla julmalla tavalla aikamme nuorille. Ei ole helppoa olla osana suomalaista valtaa ja sen käyttöä idän ja lännen välillä taiteillen.
Tänään sen osoittaa taas kerran tapamme hakea tukea Natosta, olkoonkin että Turkin ja Ukrainan presidentit käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja pelaavat omaa meille Kekkosen valtakaudesta tutuksi tullutta peliään. Ruotsin mukana ja yhdessä tämä ei heille oikein sovi. Ei globaali maailma ja sen pelaajat ole muuttuneet, olkoonkin että omat poliitikkomme olisivatkin jo valmiina antamaan jopa saamelaisille oikeuden omiin maihinsa ja kulttuuriin. Tosin ei nyt vielä kaikkein vanhakantaisimman puoleen äänillä. Niin helppoa tämä muutos ei voi Suomessa ja Lapissa olla Helsingistä sitä hoitaen.
Vennamo johti puoluettaan vuoteen 1979 saakka, jolloin ohjaimiin tarttui hänen oma poikansa Pekka Vennamo. Kun Pekka nimitettiin posti- ja telelaitoksen (nyk. Sonera) pääjohtajaksi, SMP:n tarina päättyi Suomen poliittisessa historiassa. Värikäs poliitikko ja populisti Veikko Vennamo kuoli 12.6.1997. Jatko onkin sitten meille tuttua Timo Soinin kautta sitä henkilöiden.
Alkoi uusi vuosituhat ja pian sen ensimmäiset vuosikymmenet, kymmenet hallitukset ja lopulta pandemia sekä sota Euroopassa, naiset puolueittemme johdossa ja värikkäänä pääministerinämmekin.
Kaikki tämä on tapahtunut hetkessä ja sosiaalisen median sekä internetin myötä siihen sopeutuenkin. SMP- Perussuomalaiset on nyt sekin uusien henkilöitten ja poliittisten tuulien myötä purjehtimassa, samaan aikaan kun maalaisliittokeskusta on katoamassa liki kokonaan puoluekartaltamme.
Menestymisen takana on kyky uusiutua ja tapa vastata oman aikamme suuriin demokratiaa ja puoluelaitostamme koskeviin haasteisiin. ”Kyllä kansa tietää” sanoisi Veikko Vennamo. Siihen olisi vain rohjettava luottaa ja haistettava ajoissa uudet tuulet ja niiden suunta. Se mihin puolueitamme tänään tarvitaan.