24.03. 2023
Runsas vuosikymmen sitten kirjoitin Suomen Uutisiin suomalaisesta yhteisöllisyydestä. Samaan aikaan olen kirjoittanut noin vuosikymmenen aikana perussuomalaisten nettisivustolle lähes 2000 artikkelia. Näistä on koottu samaan aikaan 25 kirjaa. Siis kevät ja syyskirja vaalikirjojen lisäksi joka vuosi. Niiden tekstin päivittäinen vertailu kuvineen sujuu robotiikan ja tekoälyn avulla antaen kohtuullisen hyvän kuvan jokaisesta vuoden päivästä ja niiden tapahtumista. Keskimäärin 5–15 sivua tekstiä sekä samalla myös kunkin päivän kuvitustakin.
Kun itse olet nähnyt tämän vaivan, poikkitieteisesti maatasi ja sen kansaa sekä samalla globaaleja tapahtumia seuraten, niitä myös analysoiden robotiikan välinein, tietokoneen avustamana, omaa ja seuraajiesi maailmankuva on ollut kohtuullisen hyvin analysoitua. Ilmiö kun on kokonaan muuta kuin seuraten poikkileikkauksena yhden päivän mediatietoa ja unohtaen ajallisen sekä alueellisen analysoinnin. Siis historiatieteet ja maantieteet mukana kuljettaen ja niistä kirjoittaen kunkin päivän kohdalla erikseen.
Vielä edellisen vuosisadan tai 1980-luvun puolella tällainen ei ollut mahdollista. Ensimmäinen digiaikaan siirtynyt mediamme oli Itä-Savossa Savonlinnassa ilmestyvä maakuntalehti Itä-Savo. Se että tuo media oli Luostaristen suvun omistuksessa, antoi mahdollisuuden seurata myös vaikkapa sukuni kohtaloita alkaen 1850-luvun suuronnettomuudesta Kallavedellä.
Tuolloin juhannuspäivänä sattunut suuronnettomuus, sukuni kirkkoveneen hukkuessa hyisen myrskyisen Kallaveden aaltoihin, vieden mukanaan kuolemaan pääosan luostarilaitoksen lampuoiteina, veronmaksajina, taloudellisen ja sosiaalisen, kulttuurisen taustansa kadottaen. Sen jälleen löytäminen sukukokouksineen oli pitkälti taidemaalari Leena Luostarisen siskon ansiota. Sydämellinen kiitos hänelle. Kokoonnumme aika ajoin Lapinlandelle muistelemaan tuota surullista tapahtumaa.
Se oli tuon ajan historiamme tapahtumista merkittävin ja samalla myös unohdetuin. Tuo aika muistetaan Snellmanista, Runebergistä tai vaikkapa Topeliuksesta. Olen heistä kaikista kirjoittanut useampaan kertaan, palaten samalla tähän historiamme synkimpään hetkeen Savosta sitä seuraten ja nyt Hämeessä kirjoittaen. On saatava etäisyyttä, jotta ilmiön merkityksen ymmärtää. On kierrettävä maailmaa, tavattavat luostarilaitosten kasvatteja yliopistoissamme. Painatettava kirjansa kaupungissa, joka on syntynyt Saksaan aikanaan luostarilaitoksen raunioille. Unohtamatta kuitenkaan suomalaisia juuriaan.
Kaikki tuon ajan merkkipaalut henkilöinä muistavat tuon onnettomuuden. Jostakin syystä sitä on pidetty piilossa. Ymmärrän hyvin vaikenemisen, siinä missä kirjojenikin kohdalla Suomessa niitä kirjoittaen. Ilmiö on yhteisön ja kansakunnan, mutta myös yksilön näkemänä, liian dramaattinen ja traumaattinen muistettavaksi muuten kuin Snellmanin, Runebergin tai Topeliuksen kirjoittamana. Liian kipeät asiat on pyrittävä unohtamaan. Sodat ovat sellaisia ja niitä edeltävät julmuudet.
Tuon ajan maailmaa ja maailmankuvaa muistava, siitä kirjoitteleva, vähäväkisen suomalaisen lukijakunnan luettavaksi aikova, kulkee eri latuja kuin tänään vuonna 2023 vaaleihin samalla valmistautuen ja surren ukrainalaisten kohtaloa riittävän kaukana rajoiltamme. Tämä aika, nyt elettävä, on reaaliaikainen ja siten toinen kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.
Oma sotamme talvella 1939, sisällissotamme ja toisen maailmansodan tapahtumat ovat nekin joko liian lähellä ja kipeitä sotavuosina syntyneitten muisteltaviksi tai sitten auttamattoman kaukana ja tuntemattomia. Surutyö ja geneettinen perimämme kadotti nuo jäljet olemattomiin, epigeneettisen perimämme pimeät kohdat.
Tämä perimä heräsi kuitenkin ainakin hetkeksi uudelleen henkiin 2020-luvulla ja seurauksena pandemiasta, traumaattisesta sodasta Euroopassa, Venäjän julmuuksista ja hakiessamme Naton jäsenyyttä rinnakkain ruotsalaisten kanssa. Sen avaamista helpotti hallituksemme, jossa jokaisen puoleemme johdossa oli nainen.
Miesten kautta tuota ilmiötä ei olisi tapahtunut. Se olisi koettu ja käsitelty ilman tunnesisältöä ja surematta sitä naisten tapaan ilmiöihin reagoiden ja vaalitenteissä sormiaan toisilleen heristäen. Se on hyvin tavallista naisen kommunikoidessa myös poliitikkonamme. Naiset kun ovat yhteisöllisen ilmiön hengettäriä. Globaali viileys ja sen analyysi sopii robotiikalle ja tekoälyn kautta siihen vastaten.
Miehen maailma on tunneköyhä ja väritön. Mediamaailmaa eläneet ja tutkineet pitävät sitä luonnollisena. Mediasuku luostarisukuna on juuri sellainen tapaus tutkittavaksi siihen syntyneenäkin. Tunteita ja niiden käsittelyä on kyettävä sietämään ja siirtämään lukijoilleen. Robotiikka ja tekoäly suorittaa sen ilman sen suurempaa numeroa siitä tehden.
Meitä pyydetään harvoin ajattelemaan yhteisöllisesti, paikallisesti, mutta toimimaan globaalisti. Ei toki päinvastoin. Naiset toimivatkin juuri näin. Miesten kohdalla käsky käy nurinkurisesti. On ajateltavan globaalisti mutta toimittava paikallisesti. Vain yksi pääministereistämme on esittänyt päinvastaista. Häntä suomalaisen miehen on vaikea sietää. Hän on siihen liian fiksu ja kaukana äijäpuolueen markkinoimasta Timo Soinin kielenkäytöstä.
Kielen, jota Veikko Vennamo oli yhtenään puoluetoimistossa oikaisemassa tokaisten: ”Aivan oikein Timo, mutta päinvastoin.” Veikko Vennamo oli poikkeuksellisen lahjakas verbaalinen nero, mutta samalla myös perussuomalaisen puolueen synnyttäjä populistiseksi kutsutun kielensä taitavana käyttäjänä. Näin SMP sai käännöksen, joko sinä, minä ja Pekka muodossa tai Sirkka, minä ja Pekka, riippuen kuka tuota Suomen Maaseudunpuolueen nimeä kulloinkin käytti. Puolueen yhteisölliset ajattelijat, vastustajat ja kilpailijat, vaiko suomalainen mediamme. Aliquando insanire iucundum est. Toisinaan on suloista hullutella.
Palaan siis kirjoitukseen, jonka löysin googlaten tätä käsitettä ja omakseni havaitsin vuodelta 2004 helmikuulta ja Suomen Uutisiin siirrettynä.
Yksilön ja yhteisön väliseen rinnakkaiseloon
12.02. 2004–24.030. 2023
Professori, dosentti (Fil.tri, Val.tri) Matti Luostarinen kirjoittaa vieraskolumissaan Suomen Uutisiin yhteisöllisyydestä. Tänään on 12.2 ja Elman päivä. Suomalainen kaipaisi kuitenkin Sotshin kisoihin Elman ohella Elmon taitoja.
Elmo oli kirjailija Juhani Peltosen Derwangan kisojen yhden miehen maajoukkue vastaan koko muuta maailmaa. Hänen edesottamuksiaan suomalaisille selostivat Andien jättikisoista toimittajalegendat Lyly ja Immo. Molemmat viileän analyyttisesti ja taustoittaen tapahtumia kuten nyt Sotshissa. Immo Kuutsa, hiihtäjiämme olympiavoittajiksi valmentanut nero, oli aikanaan lukioaikaisen luokkamme luokanvalvoja.
Hän pyrki valmentamaan minustakin suurhiihtäjää. Omat harrastukseni menivät kuitenkin toiseen suuntaan, henkisiksi kutsuttujen kilpailujen muodossa. Liikuntakulttuuri ja luova yhteisöllinen kasvatus eivät olleet tuolloin maaseudulla rinnakkaisia ja kilpailevia, vaan sisäkkäin ymmärrettyjä ilmiöitä. Se oli poikkeuksellisen viisasta kasvatustyötä, josta kiitos tuon ajan suomalaisille kasvattajillemme. Suuri ikäluokkamme ymmärtää heti, mitä minä tarkoitan. Samoin lapsemme ja etenkin lastemme lapset.
Venäjä ja itä on läntiselle maailmalle joskus hankala kokemus. Lännessä eletään yksilön kokemusten ja tarpeitten kuvausten kanssa ja nykyisin korostuneen individualistisena sähköisen median maailmassa eläen. Tämä yksilöllisyys on etenkin Yhdysvalloissa arvostettu ominaisuus ja samalla raivaajakansan maailmankuvana ymmärretty, mutta ei aina sellaisenaan hyväksytty.
Oma kielemme, suvuton ja onomatopoeettinen, sekä luterilainen maailmankuvamme ei oikein saa tuulta purjeisiin amerikkalaisessa Hollywood -elämässä. Tämä ei tarkoita, etteikö se menestyisi yhteisökulttuurin tuottajana, päinvastoin. Pieni talo preerialla sai aikaan amerikkalaisen unelman ja sen toteuttajat.
Venäjän kulttuuri on yhteisöön nojaava, mir-kylän tuota, ja sen on vaikea ymmärtää ulkomaisten agenttien omalaatuista aggressiota vaarantaa yhteiskuntansa ydintoimijoita ihmisoikeuksista puhuttaessa. Pienten vähemmistöjen vaatimukset eivät siellä riitä syrjäyttämään tämän järjestelmän välttämättömyyttä. Väkivaltainen sota on siten julmuudessaan dystopiaa johtajiltaan edellyttämä ja eskapistisiin ilmiöihin johtavaa elämää. Olen kirjoittanut tästä myös kirjan: Teesi, Antiteesi ja Synteesi – Mytomania, Eskapismi ja Putinismi.
Kun suomalaiset puhuvat ihmisoikeuksistaan tai valmentavat urheilijoitaan, taustalla on yksilöön perustuva psykologia, itsenäinen työskentely, henkilökohtainen vastuu ja oman työn jatkuva kehittäminen. Kollegiaalinen keskustelukulttuuri on mukana, mutta sekin on rajattu sosiaalisen statuksen kautta syntyväksi, josta perintönä ovat myös eliitti ja byrokraattiset hierarkiat sekä hyvä veli -verkostomme.
Korruption, mielivallan ja nepotismin perintö on osa sekä läntistä että itäistä kulttuuria. Niiden läpi on nähtävä muutakin kuin takapajuisuutta ja huomattava, kuinka Länsi-Euroopassa käynnistynyt suvereenivaltioiden muodostuminen, valistusfilosofia ja nykyinen globalisaatio eivät ole vieraita Venäjälläkään. Talous on maassa vahvassa kasvussa ja useimmat venäläiset ovat tyytyväisiä kehitykseen, kirjoittaa historian professori Jukka Korpela (HS 12.2. 2004).
Venäjällä yhteiskunta ei ole kehittynyt yksilöiden ja roomalaisen oikeuden, vaan yhteisöllisyyden ja uskonnollismoraalisen totuuden varaan, eikä sitä kommunismi ole muuttanut miksikään. Korpelan mukaan eroa ei pidä banalisoida ortodoksisuuteen, koska sekin on juuri tämän yhteisökulttuurin tulosta.
Kun mediat irvailevat itäiselle kulttuurille, myös Kiinan ja monen muun yhteisökulttuurin käyttäytymiselle, yksilöiden maailma on ajautunut syvään kriisiin. Pelkkä idän irvailu ja unohtaen omat ihmisoikeusloukkauksemme lännessä on oman aikamme tuotetta. Rajojen sijaan globaali ja lokaali maailmankuvamme olisi analysoitava ja käsiteltävä analyyttisesti, robotiikan ja tekoälyn menetelmin. Shakin peluu ja palapelin kokoaminen ovat taitoa vaativia lajeja.
Itäisen näkemyksen mukaan pienten vähemmistöjen vaatimukset eivät saa johtaa koko yhteisöllisen rakenteen perusteiden rapautumiseen, mutta myös päinvastoin. Putinismi julmuuksina Ukrainassa on oman aikamme rumin painajainen. Emme uskoneet sen mahdollisuuteen enää 2000-luvun Euroopassa.
Läntisessä, hyvän ja pahan vastakkainasettelussa, päädytään usein vain huonojen johtajien jahtaamiseen liberaalisena oikeustajunamme. Idässä oikeus hyvään elämään on puolestaan alistettu yhteisön elämään ja tavataanhan tätä toki lännessäkin, ei vähiten Suomessa ja perinteisessä kyläyhteisössä.
Idän ja lännen välissä eläen näitä onkin meillä perinteisesti törmäytetty yhteen ja etenkin 1970-luvulla, jolloin yhdyskuntarakenteiden kaupungistuminen sekä lähiöiden synty johti matkaan kohti nykyistä metropolikulttuuria ja silloin kaupungistumiseen myös sosiaalisena ilmiönä.
Se rikkoi vanhan yhteisöllisen tradition ja moni haikailee sen perään tänäänkin. Monelle EU ja sen kehitys kohti liittovaltiota, heikko urheilumenestyksemme, on idän ja lännen välinen konflikti, jossa yhteisökulttuurin syrjäytyminen on syynä normiston ja moraalin rapautumiseen kansallisena ilmiönämme.
Kylätoiminta liki 3000 kylässämme on terve ilmiö, jota tullisi tukea ja helpottaa maaseutumme luonnonvarojen järkevää käyttöä sekä lasten koulutusta osana yhteisön sisäistä toimintakulttuuriamme. Keisari Augustusta lainaten, kiirehdi hitaasti ja hanki elämä. Festina lente ja Fac ut vivas.
Näin myös tänään valmistautuen vaaleihin ja seuraten tenttejä, joihin osallistuu seitsemän naista puoluejohtajina ja pari miestäkin. Miehen kokemuksena se tuo mukanaan orvon olon.