Kohti parempaa maantieteellistä maailmankuvaa
25.04. 2023
Elämä on tulvillaan jaettua viisautta. Hannu Tarmio kokosi vuonna 1990 ”Elämän viisauden kirjan” maallisesta vaelluksestamme kehdosta hautaan ajatuksin, aforismein, sananparsin, säkein, herjoin ja huulin. Näin syntyi kaikkiaan 5299 vanhaa ja uutta oivallusta – hakemistot mm. puheenpitäjille ja toivottajille.
Kirja on saatesanoineen ja osastoineen jaettu osiin (26) käsitellen lapsuutta, kasvatusta, nuoruutta, sukupuoliamme (mies nainen), rakkautta ja seksiä, avioliittoa (aviomiestä ja -vaimoa), avioliittoa ja aviosotaa, perhettä ja kotia, äitiyttä, isyyttä ja isovanhempia, anoppia ja miniää. Kaikki hyvin ajankohtaisia ja jokaisen elämää koskettavia aiheita. Etenkin näin vaalien aikoihin ja hallitusta kootessa. Myös omat kirjoitukseni, ainakin tietty prosentti tuhansista, käsittelee juuri näitä teemoja.
Eniten kuitenkin olen käyttänyt kohtia ihmisen elämästä, ihmiseksi syntymästä ja elämänohjeista: Ystävyydestä, yksinäisyydestä, työstä, rikkaudesta ja köyhyydestä, menestyksestä ja julkisuudesta etenkin politiikassa. Nämä aiheet ovat aina muodissa, oli ajan henki mikä tahansa tai hallituksemme koottu oikealta tai vasemmalta, liberaaleista tai konservatiiveista.
Ihmisen suuret tunteet ovat nekin runsaasti viljeltäviä, kiitos sosiaalisen median ja sen asiakkaitten usein kapearaiteisen elämänkuvan. Niinpä työ ja sen myötä rikkaus ja köyhyys, menestys ja julkisuus ovat aikamme medioitten suosituimpia viisauden sanoja hakevia käsitteitä. Onni täällä vaihtelee, taivaan isä suojelee, sanaili mummoni aikanaan, kun olin alle kouluikäinen. Sanoista tahtoo syntyä ruoska, aasista villaa ja jumalalta kuningas, kuninkaalta laki. ”A verbis ad verbera” – ”Ab asino ianam” – ”A deo rex, a rege lex.”
Tunteista suurimmat viisauksineen käsittelevät Hannu Tarmion kokoamassa kirjassa pelkoa, rohkeutta, vapautta, toivoa, vihaa, väkivaltaa, sotaa, siis oman aikamme rakkaimmat aiheet medioitamme seuraten. Ne tulevat syvältä sydämestä, edeltäpäin ja usein vielä järjettömästä. ”Ab imo pectore” – ”A priori” – ”Ab absurdo”.
Maapallomme pelastajat taas läpivalaisevat yksilön vastuuta ja viisauksista ne liittyvät Tarmion kokoelmassa kohtiin moraali, oikea ja väärä, mutta sitten tuleekin loikka taiteeseen, ruokaan ja juomaan, sairauteen, ikään, uskoon ja lopulta kuolemaan. Siinä kootaan kasapäin monia ajatuksia, niitä voidaan käyttää myös väärin ja parhaina kuvataan lopulta kestetyimmät vaivamme. ”Acervatim multa frecuentans” – ”Abusus non tollit usum” – ”Acti labores iucundi.”
Saatesanoissa keväältä 1986 Tarmio päätyy numeroimaan sanottavansa kahdeksaan kappaleeseen. Se kertoo paljon hänen tavastaan jäsennellä sanomansa ja muistuttaen tulevasta, robotiikasta ja tekoälystä, algoritmien kyvystä tai kyvyttömyydestä ymmärtää ihminen kokonaisuutena, yhteiskunta ilmiönä, joka ei ole lokeroitavissa. Tähtiin mennään kärsimysten kautta, suopein korvin ja yhtäläisin voimin. ”Ad astra doloribus itur” – ”Aequis auribus” – ”Aequis viribus.”
Elämänviisaudet suhtautuvat todelliseen elämään kuten masturbaatio seksiin. Kaikki yleistykset ovat vääriä ja niin tuokin edellä kirjoitettu. Olkoonkin että latinankieliset sananlaskut iskevät joskus tuntemattoman havaitsemana viisautena omaan elämään kuin nyrkki palleaan. Kyse ei olekaan yhden tuntemattoman tuote vaan kulttuurin kirjaama ja muistuttaa robotiikan algoritmeja. Näissä viisauksissa on itsetuntemuksen ja samalla elämänviisauden alku ja loppu. Kynnellä koetteluun asti, lääkitsemällä vain paheten. ”Ad unguem” – Aegrescit medendo”, Vergiliukseen uskoen.
Toiseksi Tarmio toteaa kuinka 5299 vanhaa tai uutta oivallusta eivät ole nyt havaittuja, vaan jo aiemmin löydettyjä ja Tarmion itsensäkin käyttämiä. Se on viisas tapa kertoa, kuinka hän on sittenkin vain halpa-arvoinen toimittaja. Jäsentelykin on vähän ontuva, mutta ihan sopiva, odottaen myöhemmin lukuisia uusia painoksiakin. Se on upea saavutus lähes tuhat sivuiselle kirjajätille. Tasaisella mielellä ja yhtäläisellä oikeudella koottuja. ”Aequo animo ” – ”Aequo iure” Caesarin ja Ciceron lakeja noudatellen.
Tekstien historia ja jäljittäminen on työlästä ja niitä on käännelty varmaan moneen kertaan ja monen toimesta. Jonkun runon suomentajankin voi löytää. Aforismien ei. Se että teksti käännetään kielellemme, on merkittävä tapahtuma sen sisällölle. Kielemme on onomatopoeettinen ja luontoa matkiva. Kun harakan varpaita käännettään närhen lauluksi, syntyy kulttuurinen muutos. Valaan laulusta on siitäkin matkaa muiden nisäkkäiden kieliasuun. Viisaat rakastavat, muut himoitsevat. ”Amabii sapiens, cupient ceteri”.
Näin kirja on kaikkea muuta kuin tieteellinen editio. Näin sen myös Tarmio toteaa neljännessä kohdassa ja samalla pelastaa itsensä joutumasta tilille tekemisistään. Tosin oman aikamme sosiaaliset mediat eivät näistä rajoista paljoa piittaa. Halolla päähän ja oksapuolella etenkin, jos alat kohtuuttomasti sanomaasi selitellä. Oman aikamme poliitikot eivät selittele. Uskolliset ystävät seulotaan vastoinkäymisissä. Tällainen ystävä on kuin toinen minä. ”Amicus cerius in re inceria cernitur” – ”Amicus est tamquam alter ego”, Ciceroa lainaten.
Oman aikamme sukupuoleen ja aviollisiin kysymyksiin en Tarmion kokoelmaa toisi lainkaan. Samoin kuvituksen kanssa olisin varovainen. Kulttuurien tuntija voi aina paikkailla lainattuja kuvia, mutta omia kuvia ei ole tarvis selitellä. Tee itse taulusi ja veistoksesi, muuta se kirjoittamasi klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifestin mukaiseksi, ja olet sellaisella polulla, josta sinut myös maailmalla tunnetaan. Kaikkien rakkaus on lopulta samanlaista. Eikä todellinen rakkaus pelkää ketään. Näin sanaili Seneca aikanaan. ”Amor omnibus idem” – ”Amor timere neminem verus protest.”
” Cluster art and Art of clusters 70 years” kertoo muistelmakirjanani iästänikin. Vastaavasti ”Social media economy and strategy” kymmenen vuotta aiemmin kirjoitetusta kirjasta. Väliin, noin vuosikymmenen mittaiseen, mahtuu liki 3000 artikkelia, blogia, esseetä sekä liki 30 monografista kirjaakin. Yhteensä 124 kirjaa, mukaan lukien väitöskirjanikin, molemmat ja hyvin erilaiseen tiedekuntaan kirjoittaen.
Poikkitieteisyys vaatii omaa panosta niin luonnontieteissä kuin ihmistieteissäkin. Monitieteisyys ja tieteiden välisyys on kokonaan muuta. Kirjojahan nekin, väitöskirjat, ovat monografioina. Joskus jopa aika työläitäkin, vaihtaen kokonaan tiedekuntaa ja yliopistoakin. Jos et ole sitä kokenut, sen selittäminen ei onnistu tiedettä popularisoiden. Ilmiö liittyy läheisesti Tuomas Akvinolaiseen ja käsitteeseen ”Olemuksen vastaavuus” – ”Analogia entis” tai Horatiuksen sanoihin: ”Laskettuamme leikkiä tutkiskelkaamme vakavia asioita.”- ”Amoto quaeramus seria ludo.”
Eläkevuodet ovat ihmisen tuotteliainta aikaa ja mahdollisuus käyttää latinankielisiä aforismeja tai sananlaskuja, viisauksia, on laajentunut muutamasta sadasta tuhansiin ja ohittavat nyt Hannu Tarmion noin 5000 elämänviisautta. Kotka kun eivät pyydystä kärpäsiä. ”Aquila non captat muscas.”
Olisi anteeksiantamatonta jättää ne käyttämättä tänään, jolloin olemme algoritmien varassa, mutta samalla myös ymmärtämässä, mikä merkitys tällaisella kootulla viisaudella on omien pienten ongelmiemme avaamisessa ja ratkaisemisessa. Jonkun on se vain koottava ja jäsenneltävä käyttöömme. Aina se ei voi olla robotti. Robotti on vain aasi lyyran äänellä varustaen. ”Asinus ad lyram.”
Edellä kirjoitettu on johdantoa kirjalle, joka käsittelee maantieteellisen ajattelun poikkitieteistä luonnettamme. Maantieteellinen ajattelu ja sen osaaminen on yhtä tärkeää, ehkä jopa tärkeämpääkin, kuin ajallinen ja historiaan sidottu ajattelumme.
Oma opiskeluni käynnistyi aikanaan biotieteilijänä ja suoritin sieltä maisterin tutkintonikin. Siihen kuului myös maantiede, jolloin luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijat olivat varmistaneet itselleen auskultoiden suomalaiseen lukioon vanhemman lehtorin pätevyyden. Oma opiskeluni käynnistyi 1970-luvun alussa ja tuo pätevyys oli saavutettu samaisen vuosikymmenen aikana myös lisensiaattina ja täydentäen opintoja Oulun yliopiston ohella Turun yliopistossa. Luonnontieteitten kohdalla luotin Oulun yliopistoon, mutta ihmistieteiden kohdalla turvauduin Turun yliopistoon.
Väitöskirjan teko molempiin tuli ajankohtaiseksi työskennellen samaan aikaan myös yli 20 vuotta MTT/Luke labroissa ja maailmaa samalla kiertäenkin. Jostakin syystä maailmalla arvostetaan tohtoreita toisin kuin Hämeessä ja Forssassa vanheten. Ainut tohtori oli lääkäri ja muut sitten yhdessä haukuttaja MTK:n tutkijoita Jokioisten kunnassa. Kivitystä oli noloa seurata. Sotiemme jälkeinen akateemisuus oli Hämeessä saanut poliittisen värinkin. Näin suomalaiset akateemiset pakenivat pariin metropoliin ja moni muutti maasta maailmalle.
Maantieteen (ei tiedon) ajatteluun kuuluu monta elementtiä. Paikan merkitys ihmisen ympäristönä edellyttää mahdollisimman laajaa perehtyneisyyttä luonnontieteiden rinnalla ainakin yhteiskunta- ja taloustieteisiin, valtiotieteisiinkin. Siis lyhyestä kuvaten opintoihin on saatava mukaan mm. erilaisia kulttuureja kuvaten ihmisten toimintoja ja elinympäristöjä. Niinpä monessa meitä mittavammassa kulttuurissa maantiede on omana tiedekuntanaan ja jakautuu karkeasti luonnonmaantieteeseen ja kulttuurimaantieteeseen, jälkimmäinen mm. talous- ja sosiaalimaantieteeseen. Aluesuunnittelu osana maantiedettä oli vierasta sekin Hämeessä lukion kasvatteja seuraten. Tiede ammattina oli vieras sekin.
Kaikessa maantieteitä yhdistävänä mukana on yhteisenä kartta. Tänään kartografia on satelliitein toimivaa ja GIS (Georgraphical Information System) tunnetaan vaikkapa ajaen autoa ja käyttäen sitä suunnistamiseen. Suomessa karttalaitos on ollut aina arvostettua ja kolmiomittaus peruskarttoineen ranskalaisten kanssa käynnistäen. Lapissa vietetyt vuodet toivat esille muistot ranskalaisista tutkijoista siellä majaillen. Saamelaisuus on rikkaus, josta on pidettävä kiinni. Tänään aluesuunnittelu ja suunnittelumaantiede on pitkälle vietyä maantieteen sovellusta. Perustieteet ovat eri asia kuin soveltavat tieteet. Suomessa on ihan hyviä ja laadukkaita yliopistoja.
Maantieteellistä ajattelua pyritään hoitamaan ja edistämään jo lapsesta alkaen vaikkapa ympäristöopin leikeissämme. Maanosat, valtiot ja kaupungit tulevat tutuiksi siinä missä kompassi ja suunnistaminenkin. Myöhemmin nämä joko luonnontieteiset tai ihmistieteiset ilmiöt syvenevät osana maantieteellistä ajatteluamme, mutta samalla ajallista kehitystäkin. Aikatieteet ja aluetieteet lähestyvät toisiaan lapsen ajattelussa. Edellistä voi pitää vertikaalisena ja jälkimmäistä horisontaalina tieteenä. Lukiossa saamme ensimmäiset kosketukset monialaisen tieteen ensimmäisiin alkeisiinkin. Seitsemän veljestä ja Aleksis Kivi kertoi, miten suomalaisille opetettiin lukutaitoa.
Yliopistossa maantiede jakautuu mm. luonnon- ja kulttuurimaantieteeseen ja nämä edelleen täsmällisempiin tutkimuskohteen ja usein myös välineistön mukaan. Näin maantieteestä on ajan oloon erkaantunut lukuisia muita tieteenalojamme. Samalla kuitenkin maantieteen tehtäväksi on jäänyt valmius monialaisten ilmiöiden yhdistämiseen ja integrointi omana aikanamme tietokoneiden ja satelliittien avulla operoiden. Muutos algoritmeineen on ollut erittäin suuri ja samalla tieteenalaa edelleen erikoistaen. Suurvaltiot pitivät nämä tieteet ominaan ja tiedon vaihto onnistui vain tutkijoiden yhteistyönä. Aivovienti on kalleinta vientiämme.
Kaikesta tästä luovasta ja innovatiivisesta kehityksestä riippumatta, ja oikeastaan sen ansiosta, maantieteelliseen ajatteluun on tullut mukaan yhä enemmän tarvetta ymmärtää monimutkaisten ilmiöitten kokonaisuksia, tietojen yhdistämistä ja synteesien rakentelua. Puheet poikkitieteisestä on eri asia kuin monitieteisyys tai tieteiden välisyys. Maantiede vaatii aitoa poikkitieteistä osaamista tutkijoiltaan.
Juuri tämä tehtävä tieteessä edellyttää maantieteilijöitä hakemaan muista perustieteistä myös väitöskirjatasoista jatkokoulutusta sekä opettajina, tutkijoina että yhteiskunnallisina toimijoinamme. En nyt tarkoita sitä, että kaikki maantieteilijät väittelisivät tohtoreiksi monessa tiedekunnassa. Likimainkaan kaikki maantiedettä opiskelevat eivät toki päädy tutkijoiksi, ja tukiaineiden hakeminen juuri tutkijakoulutukseen tapahtuu kyllä aikanaan jokaisen kohdalla erikseen. Kahta identtistä tiedemiestä ei löydy tutkijoina.
Maantieteellä on yhteiskunnallisen tehtävän näkökulmasta myös poikkeuksellinen asema etenkin sellaisissa valtioissa, joissa resurssit ovat meitä oleellisesti paremmat. Samalla tiede on strategisena usein sellaisessa käytössä, jota myös välineineen suojataan. Kun Venäjä käy sotaa Euroopassa ja Suomi on Naton jäsen, ymmärrämme tänään ehkä hiven paremmin, mitä tällaisella tiedolla tarkoitetaan, ja miksi sitä pidetään tarkoin silmällä etenkin meitä vauraimmissa suurvalloissa.
Omalla kohdallamme tärkeintä on pysyä mukana ja ymmärtää, mistä on kysymys ja kuinka ko. tiede on tutkijoineen tieteellisine julkaisuineen erityisasemassa. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riitä. Kyse on välineellisestä tieteestä ja siinä kaivataan juuri näitä välineitämme, laboratorioita. Tämän päivän laboratorio on muuta kuin 1970-luvulla. Myös ihmistiede on kehittynyt samaan suuntaan. Sodat ovat nyt näiden välillä sodittu (Big Science War).
Maantieteellinen ajattelu on jo sinänsä välttämätön väline selviytyäksemme arkemme hoidosta ja myös sen tänään niin ajankohtaisesta alueellisesta ajattelusta poliittisena kysymyksenä. Paikallisten asioiden ymmärtäminen ja maantieteellinen, spatiaalinen ja regionaalinen ajattelu ja analyysi, on syytä tehdä kansalaishyveeksi.
Kyse on luonnonvaroistamme, mutta myös omista juuristamme ja spatiaalisesta identiteetistä sekä erilaisten kulttuurien tuntemuksesta. Niiden vaikutuksesta ja yhdistämisestä kulttuurien käyttäytymisessä sekä monimutkaisten ilmiöiden kokonaisuuksista.
Poikkitieteistä tietoa yhdistetään osana luontoa, kulttuuria, sosiaalisia ja taloudellisia rakenteitamme, suojaten samalla sellaisia yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka ovat vain maantieteen koulutuksen ja tutkimuksen kautta hallittavia. Näin kyse on usein juuri synteesien rakentelusta osana niitä karttoja, jotka ovat tänään välineineen kokonaan muuta kuin kolmiomittaustorneja rakenneltaessa.
Maantieteellinen ajattelu ei ole suomalaisille vierasta, ja ymmärrämme mistä on kyse. Tieteelliset julkaisut saisivat toki levitä näkyvämmin. Maantieteen suurin vahvuus on sen kyky integroida yhteen poikkitieteistä ajattelua ja tuloksia. Siis biologiaa, geologiaa, fysiikkaa, taloustieteitä, demografiaa, sosiologiaa, ympäristöpsykologiaa, mutta tänään etenkin robotiikkaa, algoritmeja ja tekoälyn tarjoamia mahdollisuuksia ja vaatimuksia.
Ilmastomuutos, väestönkasvu, kaupungistuminen, globalisaatio ovat moniulotteisia ilmiöitä, jossa rinnan kulkevat paikalliset juuret ja globaalit ilmiömme. Globaalin maailman ilmiöt eivät voi olla vain perinteisen median ja muutaman erikoistieteen varaan rakentuvaa narraatiotamme. Maailman onnellisin kansakunta on laiminlyönyt koulutustaan ja samalla velkaantunutkin. Jotain pitäisi tehdä ja pikaisesti. Globaali kilpailu on tieteessä ja innovaatioissamme aivan muuta kuin jääkiekon peluu tai mäkihyppy. Siihen panostetaan ja vailla panoksia olevan alueen on parempi hakeutua sivuun kilpailusta. Elää sosiaaliturvalla ja toivoa parasta. Rajoja voi aina myös muutellakin.
Maantiede on yhtäällä yleisavain ja sivistäjä, mutta toisaalla erikoistieteitä käyttävä ammattilaisten työkenttää. Ilmiöt ovat monimutkaisia ja niiden tutkijat maantieteessä poikkeuksellisen hyvin oman asiansa hallitsevia ja maailmalla käytettyjä avainhenkilöitämme.
Maantiede on usein eräänlainen yleisavain sellaisiin kysymyksiin, jotka muiden erikoistieteiden kohdalla jäävät kokonaan huomaamatta. Synteesin tarve tai sen täydellinen puuttuminen ovat tänään niin paikallisesti kuin globaalisti se, mistä syntyvät suurimmat erikoistieteiden erehdykset. Ne erehdykset ovat kalliita.
Maantiede on nykyisin ajankohtaisempi tiede kuin koskaan historiamme aikana. Tämä koski niin pandemiaa, sen leviämistä ja hoitoa, sotaa Ukrainassa, Venäjää ja sen maantieteellisiä rajoja, historiaa, Eurooppaa ja globaalia ilmastomuutosta. Maailma on muuttunut hetkessä ja sen käsittely vaatii koko ajan karttoja, joita rakennetaan kokonaan eri käyttöön ja välinein kuin vain muutama vuosi takaperin.
Tieteen rinnalla tulee maantieteen koulutus ja kasvatus, alkaen varhaisesta lapsuudesta ja jatkuen kykyymme selvitä lukusista arkemme huolista uudessa sellaisessa ympäristössä, jossa ammattinsa osaavista, niin alan suunnittelijoista kuin opettajistakin, alkaa olla jo pelkän arjen osaamisessamme havaittavat puutteet. Kohta nämä puuteet ovat niin arkisia, ettei niitä enää edes havaita slummiutumisen seurauksena.
Olemme tällä planeetallamme vain lyhytaikaisia vuokralaisia ja sen ymmärtäminen tulisi nyt saada eri tieteenaloja yhdistäen paremmin arjen elämäämme, ja maantieteen tehtävät näin myös lopulta oivaltaen jopa yliopistojemme kampusalueillakin. Sadan parhaan joukossa saisi olla enemmänkin suomalaisia yliopistojamme. Kymmenen joukkoon ei ole asiaa. Yhdysvallat panostaa näihin ja yhteistyö sinne on välttämätön edellytys menestykselle. Terveisiä Kalifornian piilaaksoon.