Alea iacta est – Arpa on heitetty
12.05.2023
Innovoinnista ja innovaatioiden päivästä on vain kukon askel J.V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivää. Eurooppalaisuudesta ja suomalaisuudesta sekä Snellmanista kirjoittaen samaan aikaan, yhdistävä teema voisi olla luovuus ja innovoivuus.
Luovuudella tarkoitetaan hiven eri asiaa kuin innovoivuudella. Oliko J.V. Snellman innovatiivinen ihminen ja jos oli, liittyykö suomalaisuus sekin samaan teemaan? Vai onko nämä kaksi aihetta liitetty samalla päivälle ja henkilölle jostakin muusta syystä kuin kuvaten henkilönsä persoonallisuutta?
Toki me suomalaiset ymmärrämme, miksi juuri Snellman on valittu edustamaan suomalaisuutta ja suomalaisuuden päivää. Vai ymmärrämmekö sittenkään? Kantoiko Snellman suurta huolta nälkävuosinamme suomalaisten toimeentulosta, ja oliko hän sosiaalisesti vahvasti latautunut suomalaisen sosiaalipolitiikan kattavuudesta huolta kantava persoonallisuus?
Hetki takaperin 200 vuotta täyttänyt Snellman tunnetaan ehkä parhaiten itsenäisen Suomen kielen ja rahan esitaistelijana. Snellman toteutti omaa filosofiaansa läheisesti käytännön elämässä. Kuitenkin kansallishengen luominen oli vain välietappi matkalla kohti universaalia ihmisyyttä; maailmanhenkeä ihmisyyden toteuttamisessa.
Johan Vilhelm Snellman oli hegeliläinen filosofi, jolle dialektiikka merkitsi jatkuvaa muutosta. Tässä merkityksessä hän oli myös omassa ajassamme innovaatiopolitiikan sisäistävä puhdasoppinen innovaattori. Kaiken kyseenalaistanut ja monessa kolhittu mies oli myös tyypillinen oppositiohenkinen taistelija. Itsepäinen ja taisteluhaluinen mies oli tässäkin merkityksessä tyypillinen innovaattori. Hän yritti jopa elää oppiensa mukaan armopaloista piittaamatta. Suomen markan isä eli koko elämänsä jatkuvissa veloissa.
Toiminnan mies muutti näkemyksiään tilanteen mukaan. Snellmanin filosofiasta voi ammentaa niin oikeisto kuin vasemmistokin. Vähemmän kuitenkin feministit. Snellmanin naisen oli pysyttävä kotona miehensä lohduttajana ja lasten kasvattajana.
Toki hän jaksoi moittia jopa kirjallisesti kahdeksannen lapsen synnytykseen menehtynyttä vaimoaan vähäisestä halusta opiskella ja olla hänelle sivistynyttä seuraa. Ei ole epäilystä, etteikö Snellman ollut narsismiltaan häiriintynyt, kuten useimmat monialaiset lahjakkuudet ja itsekeskeiset luovat innovaattorit ja maanisdepressiiviset persoonallisuudet.
Snellmanin mukaan kansaa tuli sivistää, ei laskeutua sen tasolle. Kansakunnat edustivat hegeliläistä “maailmanhenkeä”, kansallissosialismin orgaanista kokonaisuutta. Sivistynyt ihminen valitsee siinä, mikä on kansanhengen todellinen tahto ja yhteinen hyvä. Opin mukaan jokainen kansakunta saa sellaisen hallituksen kuin mitä sen sivistystaso edellyttää.
Hänen aikanaan Suomi oli suuriruhtinaskunta, jota hallittiin Pietarista. Tänään politiikka kiinnostaa yhä harvempia ja lahjakkuudet hakeutuvat kokonaan toisaalle. Puolueiden jäsenmäärät ovat kuihtuneet olemattomiin ja poliittiset virkamiehet on vaikea nimetä karsimatta kielitaidossa ja monessa muussa Snellmanin vaatimassa, jolla päättäjät pysyvät “kansakunnan yläpuolella”.
Yksi sellainen taito on luovuus ja innovointi, kyky visioida tulevaa – siis snellmanilainen tapa hahmotta “maailmanhengen ” tai kansakunnan yhteinen hyvä. Nykyisen globalisaation vuosisatainen vastine.
Snellman oli valistusfilosofi.
Hänelle auktoriteettien epäileminen ja vallitsevien olojen kritiikki oli ehkä tärkeämpää kuin visioida uusia järjestelmiä. Tässä mielessä Snellman ei ollut suuri sosiaalinen uudistaja sen innovatiivisessa merkityksessä. Pikemminkin hän oli oppositiohenkinen “raksuttaja”, jolle innovaatio merkitsi pikemminkin sen omaksumista ja siirtoa, diffuusiota, dynaamista muutosta.
Tässä merkityksessä hän oli myös pragmaatikko ja hänessä oli myös tämän ajan utilitaristista liikemiesmentaliteettia. Niinpä ei ole ihme, että juuri hän antoi suuren arvon yritteliäisyydelle ja kannatti elinkeinovapautta.
Sivistys oli kuitenkin päämäärä ja talous lähinnä vain väline, joka antoi mahdollisuuden väljemmälle hengenviljelylle. Valtio oli korporatiivinen, joka tasoitti ristiriitoja, mutta samalla se edusti taloudellista itsekkyyttä.
Globalisaation keskellä Snellman olisi elänyt kuin kala vedessä. Innovaatiossa häntä olisi kiinnostanut sen kielelliset ja sosiaaliset rakenteet, sosiaaliset ja organisatoriset, symboliset innovaatiot. Tuskin niinkään tekniset tai prosessiin liittyvät pienet yksityiskohdat. Ne olisivat olleet hänelle vain väline savuttaa välietappien kautta universaali ihmisyys.
Tässä ajassa Snellman kiinnostuisi enemmän EU:n kyvystä operoida globaalin aineellisen ja henkisen hyvinvoinnin puolesta kuin pelkästään tapamme tuijottaa kansallisiin etuihimme. Tässä merkityksessä hän olisi hyvinkin lähellä nykyistä presidenttiämme ja jopa hallitustamme. Tai hallituksiamme ennen menetetty vuosikymmentämme.
Kyky muuttaa ajatteluaan tavalla, jossa totuus on vaihtuva ja ajassa kiinni oleva uskottava selitys, sopisi hänelle. Ei niinkään tieteellinen “totuus” kuin poliittinen uskottavuus. Se että Snellman elää ja voi hyvin selittyy oman aikamme snellmanilaisella perinnöllä.
Se on omaa kansakuntamme sosiaalista pääomaa ja muistia. Ilman sitä Snellman ei enää eläisi ajassamme. Hänet olisi haudattu jo ennen Suomen Markkaa. Snellman kuuluu innovaattorina kansakunnan kaipaamiin sankareihin ja selittäjiin omassa kerrontateollisuudessamme. Palapelistä puutuisi tärkeä osa ilman Snellmania.
Max Jakobsonin kolumnia (HS 12.05.2006) Snellmanista lainaten: “Onko siis Snellman oikeassa todetessaan, että Suomi ei ansaitse muuta hallitusta kuin sen, joka meillä jo on? Vastaako nykyinen hallituksemme laadultaan kansakunnan sivistyksen tasoa? Tästä kannattaisi keskustella”.
Jakobson päättää pohdintansa Bertolt Brechtin näytelmään Galileosta. “Onneton on se maa, jolla ei ole sankareita”. Ja tähän vastaa Galileo: “Ei, onneton on maa, joka tarvitsee sankareita”. Max Jakobsonin mukaan Suomi kuuluu nykyisin niihin onnellisiin maihin, jotka eivät tarvitse sankareita. Ukrainan sodan aikana olemme pohtineet tätä jälleen talvisodan hengessä. Yleinen mielipide (Communis Opinion) ratkaisee mediayhteiskunnan arvoista tärkeimmät. Se ei ole enää ”Pyhien yhteys” (Communio sanctorum). Mukana on sekä ”eripurainen sopusointu” että ”terve järki”- ”Concordia discors” Horatiuksen tapaan ymmärtäen että ”Communis sensus”.
Tätä kirjoittaessani (12.06. 2006) suomalaiset siirtyvät televisioiden ääreen seuraamaan euroviisuja, Lordin tapaa voittaa meille euforia yhdessä jääkiekkojoukkueemme kanssa. Kansakunnalla on niin monenlaista sankaria ja sankaruutta. Lordin voitosta on jo aikaa, jolloin nyt olisi mahdollisuus se lunastaa uudelleen vuonna 2023.
Tuskin sen määrässä ja kaipuussa on tapahtunut suurta heilahtelua. Median ja markkinoiden luoman todellisuuden kohdalla snellmanilainen sankaruus on ehkä pysyvämpää, kuin tulla hyväksytyksi eurooppalaisena viihteen tuottajana ja kansana kansakuntien joukossa.
Tässä pohdinnassa Snellman edustaisi nyt innovaatioita, tiedettä ja politiikka (politics ja policy). Kaikkea yhteen sovittaen puhuen evolutionarismista, klustereista ja innovaatiopolitiikan laajemmasta, kuin vain puhtaasti tieteellisteknisestä pragmatismista. Se olisi hänelle vain väline saavuttaa suurempi päämäärä. Tässäkin mielessä Snellman olisi merkittävä innovaattori.
Miten sitten Snellmanin työ uutena kulttuurisena, taloudellisena ja sosiaalisena ilmiönä levisi maassamme ja tuohon aikaan toki myös naapureittemme havaitsemana? Olettaen että kyse oli todellakin suomalaisuuden päivän nimihenkilön tärkein työ ja sen merkitys suomalaisuuteen. Varmaan juuri tätä ajattelivat ne tahot, jotka nimesivät Snellmanin päivän samalla suomalaisuuden päiväksi? Tai jos eivät aikanaan tätä pohtineet, nyt me suomalaiset tätä pohdimme, ja siihen meillä on toki kaikki syyt ja toki velvollisuuskin.
Ainakin ajatus aiheesta elää ja ajatuksistahan ketään ei rangaista. ”Cogitationis poenam nemo patitur”. Oikeammin aiheen pohdinta ja siitä jopa kirjoittaminenkin on jopa viisasta ja ”Viisaus on valtion tukipylväs” lainaten todella lahjakasta Kuningatar Kristiinaa. ”Columna regni sapientia”. Tiedoksi niille, jotka kirjoittelevat kolumneja huomaamatta, että niihin liitetään käsite ”viisaus”. Joskus takavuosina jopa pyhien yhteys. ”Communio sanctorum”.
Innovaatiot ja niiden leviäminen
09.07.2019–25.06.2006–12.05.23
Aihe, joka eilen (8.6.2019) oli lukijoitani kiinnostanut, oli kirjoitettu tähän mediaan 13 vuotta takaperin. Tämä media ei siis ole uusi eikä aihe vanhentunut sekään. Ilmiö liittyy myös läheisesti toiseen väitöskirjaani, jossa käsitellään ekologista klusteria ja innovaatiopolitiikkaa. Kirja löytyy vuodelta 2005 myös tuolloin sähköisenä julkaisten www.mtt.fi/met/pdf/met70.pdf
Aihe on aina ajankohtainen ja tänään sitä on luettu etenkin pohtien samalla, miksi me haemme usein keinoja löytää uutta, luovaa ja innovatiivista ja harvemmin pohdimme, miten tämä “uusi” on ollut aina olemassa ja se tulisi vain kyetä löytämään. Kaikki luonnonlakimme ovat tällaisia.
Ne eivät ole keksittyjä, jonkun nimeen liitettäviä, vaan pitkän tien päässä olevia ja useiden sukupolvien kautta löytyneitä lakeja. Se, kuka nämä on löytänyt, ja miksi tietyissä ympäritöissä näitä löydöksiä tai niiden sovelluksia tehdään enemmän, askarruttaa monen tieteenalan edustajaa samaan aikaan.
Ilmiö on siten poikki- tai monitieteinen ja ylläpitää verkostoja tai klusterirakennelmiamme. Se on samalla kulttuurinen ilmiö. Se ei ole pelkkä ”yleinen mielipide” tai ”eripurainen sopusointu” saati ”pyhien yhteys”. (”Communis opinio” – ”Concordia discors” – ”Communio sanctorum”)
Oma kansantaloutemme tai aleuiden talous on osa tätä kykyä tavoitella uusia innovaatioita ja niiden teollisia prosesseja. Toki mukana on myös muita kuin teknisiä ratkaisuja. Ilmiöt ovat kaikki tieteenalamme kattavia ja myös luovan työn, oli se sitten luonteeltaan mitä tahansa.
Tämä koskee myös poliittista prosessia ja siis innovaatiopolitiikkaa. Me panostamme siihen koulutuksessa, tieteessä ja taiteessa, mutta myös pohtiessamme vaikkapa aluetaloutta, ekologista kestävyyttä, ilmastopolitiikkaa, mitä tahansa maan ja taivaan väliltä mutta erityisesti yrittäjyyttä.
Oli kyseessä mikä tahansa innovaatiopolitiikkaan liittyvä haaste, kukaan ei kiellä, etteikö poikkitieteisyys ja monialainen osaaminen ole sen avainkäsitteitämme tänään. Haemme ikään kuin tieteitten rapapintoja, josta uusimmat innovaatiot tai niiden sovellukset löytyvät.
Usein ne ovat jopa mahdollisimman etäällä toisistaan olevia tieteitä, kuten luonnontieteet (natural science) ja ihmistieteet (human science) tahtovat olla. Näiden välillä käytiin aikanaan myös julma tieteitten sota (Science War). Siitä sodat eivät enää julmimmaksi muutu.
Näin myös ne lukijat, jotka ovat käyneet aiemmin tuon jäljempänä olevan tekstini läpi, edustavat hyvin erilaista kulttuuria tutkijoina tai tieteen edustajina, kouluttajina tai yrittäjinä, eivät valikoidu innovaattoreiksi pelkästään innovaatiopolitiikkaa erityisesti tutkivista insinööreistä, taloustieteilijöistä tai alan hallinnosta ja koulutuksesta. Heitä kun on muuallakin kuin tieteen parissa ja sisällä.
Mukana on myös runsaasti hyvin nuoria aikuisia, sosiaalisen median taitajia ja peleistä kiinnostuneita “nörttejä”, siinä missä median edustajia ja usein silloin naisia, verbaalisesti lahjakkaita kirjoittajia ja värien käyttäjiä samalla.
Näin käsite ja manifestini: “Klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifesti” (The Manifest of Cluster Art and Art of Clusters) oli aikanaan poikkeuksellisen otolliseen maaperään kylvetty myös globaalisti ja samalla hyvin monialaisen innovaatioprosessin avaava ilmiö. Suomessa sen juhlapäiväksi 10. heinäkuuta sopii erityisen hyvin, kuvataiteitten luovuuden ja innovoinnin liputuspäivänämme. Samana päivänä Sakassa juhlitaan kirjani painotalon kotikaupunkia, sen luostarilaitoksen juurille syntynyttä ikivanhaa ihmettä. Se on samalla oma syntymäpäivänikin.
Toki se pitää silloin sisällään vaikkapa lasitaiteen suuret kultaiset vuotemme tai arkkitehtuurin, jossa sitä runsaasti viljelläänkin. Funktionalismi on sekin sosiologiaa mutta samaan aikaan myös etenkin arkkitehtien käyttämä käsite. Itse pidän siitä paljon enemmän kuin vaikkapa konfliktiteoreetikkojen maailmankuvasta tai ideologioistamme.
Innovaatio maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksessa
Innovaatiot voidaan jakaa innovaatiotutkimuksen näkökulmasta typologioihin, jotka palvelevat myös maaseutu- kaupunkivastakkainasettelua. Usein kyseessä on aika- ja tila-aspekti, innovaation leviäminen (diffuusio) tai Schumpterin alun perin esittämä luokitus (lähteet ks. Luostarinen 2005).
Tällöin innovaatiot jaetaan esim. teknologisiin innovaatioihin, hallinnollisiin tai organisatorisiin innovaatioihin ja markkinainnovaatioihin. Eri kulttuureissa innovaatiolla ymmärretään hyvinkin erilaisia asioista ja omassamme, lähinnä taloutta palvelevia tuotteita tai prosesseja, usein myös diffuusiota ja oppimistapahtumia. Alun perin innovaatio on ollut kuitenkin käsitteenä oleellisesti laajempi ja pitää sisällään myös kulttuuriset ja symboli-innovaatiot.
Kapeammassa merkityksessä (esim. Alarinta 1998, Harisalo 1984) innovaatioissa on eritelty Clar & Stautonia (1989) mukaillen (ks. Luostarinen 2005, lähteet) tieteellis-teknisen merkityksen mukaan perus- tai radikaali-innovaatiot sekä sovelletut tai vähittäisinnovaatiot. Näistä maaseutuun liitetään helposti jälkimmäiset. Toiseksi hyödynnettävän tiedon tai taidon mukaan voidaan puhua teknologiseen kehitykseen perustuvasta tai tarjontalähtöisestä innovaatiosta sekä markkinoiden vetoon perustuvasta innovaatiosta.
Maaseutu koetaan usein tuotantoalueena ja kaupunki taas jälkimmäisen innovaation prosessoijana. Muodikkaampaa on ollut puhua kulutuksesta innovaation lähtökohtana.
Kolmanneksi innovaatiot voidaan jakaa liiketaloudellisen merkityksen mukaan, jolloin voidaan mainita esim. tuotantojärjestelmiä koskevat innovaatiot ja autonomiset innovaatiot. Systemaattisempaa työtä on tehty edellisten kohdalla, mutta molempia suosii perinteisessä ajattelussa urbaani ympäristö tai ainakin taajamoitunut ja tiheä asutus.
Neljäntenä jakotapana voisi olla kohteen mukainen innovaatio, jolloin puhumme tuoteinnovaatioista, prosessi-innovaatioista, organisatorisista innovaatioista tai vaikkapa markkina- tai markkinointi-innovaatioista. Nykykäsityksen mukaan näillä ei ole erityistä kaupunkiin tai maaseutuun sidottavaa toimintalogiikkaa.
Viides luokitustapa olisi syntyprosessin mukainen, ja tällöin oleellista olisi innovaation jatkuvuus, ajoittaiset innovaatiot, iteratiiviset prosessit ja innovaation tietoinen kehittäminen. Syntyprosessi suosii lähinnä alueen taloushistoriaa, toimintaympäristön logiikkaa, verkostojen ja etenkin klusterien toimivuutta. Joskus kyseessä voi olla myös hiljainen tieto, sosiaalinen pääoma ja alueellinen “muisti” (ks. käsitteet: www.clusterart.org). Oliko Snellman innovaattoria, ja jos oli, mihin luokkaan me hänet sijoittaisimme?
Innovaation diffuusiossa kyse on muutoksesta, viestintäprosesseista ja omaksumisesta klassisen Hägestrandin tai Rogersin mallien mukaan (lähteet ks. Luostarinen 2005). Perusmalleja ovat S-käyrä, hierarkiamalli, kaskadidiffuusio, naapuruusefektit ja epidemiamallit sekä näiden alueelliset sovellukset.
Näistä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen näkökulmasta tärkein on keskus- ja vaikutusaluejärjestelmämallit sekä hierarkiamallit. Viestintä- ja kommunikaatio mallit sekä nykyinen informaatioyhteiskunta, joka vei mallit uuden kriittisen tarkastelun kohteeksi, eikä vähiten uuden reaaliaikaisen tiedottamisen ja robotiikan seurauksena.
Innovaation diffuusioon liitetään nykyisin samoja elementtejä, kuin itse innovaation syntyyn. Nykyinen viestintä ja sen vastaanotto on oleellisesti monivivahteisempi tapahtuma kuin mitä perinteinen diffuusiomalli oletti. Lisäksi tärkeitä ovat ne olosuhteet ja toimintaympäristöt, joissa diffuusio tapahtuu.
Kyseessä ei ole yksiselitteinen viestintätapahtuma lähteeltä vastanottajalle. Esimerkkinä viruksen leviäminen ei ole tiedon, taidon tai vaikkapa musiikin ja visuaalisesti vastaanotetun viestin leviämistä, omaksumista ja ymmärtämistä sekä sen muokkaamista ja käsittelyä.
Tärkeämpää kuin luokitella “alueita” (regionalismi) on luokitella innovaatioita, niiden tyyppejä ja kyky vastaanottaa niitä. Se miltä tasolta innovaatio otetaan vastaan, ratkaisee prosessin, jolla ko. innovaatio kyetään saavuttamaan. Tässä apuna käytetään tiimejä, verkostoja, klustereita jne.
Spatiaalisena yksikkönä voi olla yhtä hyvin kaupunki kuin maaseutumainen ympäristö. Alueet eivät innovoi vaan verkostot, klusterit ja niiden yhteiset toimijat. Sosiaalinen pääoma on näiden yhteistä vuorovaikutusta ja mahdollisesti joskus myös alueellista muistia.
Pääsääntöisesti innovaatiotoiminnassa “löydetään”, ei keksitä. Newton ja Einstein eivät keksineet luonnonlakeja vaan löysivät ne. Pääsääntöisesti innovaatio on jo olemassa ja globaalisti läsnä missä tahansa samanaikaisesti.
Se että globaali maailma käyttää talouden ja innovaation kohdalla usein samaa käsitettä, on Suomessa vierasta. Oma innovaatiopolitiikkamme eli vielä Pertti Pasasen aikoihin hänen varassaan ja innovaatiolla tarkoitettiin hänen löydöksiään. Matka siitä symbolisiin innovaatioihin ja koskien myös omaa kieltämme ja kulttuuria on ollut ylivertaisen pitkä. Silmämme alkavat avautua tässä merkityksessä kovin myöhään.
Suomessa maaseutuyritysten innovaatioprosessia ovat käsitelleet mm. Esa Storhammar ja Seija Virkkala (2003) (lähteet ks. Luostarinen 2004). Tutkimuksessa maaseutu on jaettu neljään perinteiseen vuorovaikutusmalliin.
Ensimmäisessä ns. jäännösmallissa maaseudulla ei ole itseisarvoa innovaatioiden tuottajana. Tässä mallissa kaupungit nähdään innovaatioiden tuottajan ja maaseutu on niiden vastaanottaja. Innovaatio edellyttää mallin mukaan tiheää vuorovaikutusta. Maaseutua voidaan kehittää vain lisäämällä innovaatiotoimintaa taajamissa, josta ne leviävät myöhemmin myös maaseudulle. Havainto on vastoin kaikkea kulttuurisen innovaation käsitteistöä ja luonnetta.
Se on lähinnä poliittinen ja jakaa alueita regionaaliseen ja spatiaaliselle vieraaseen tapaan, siinä missä myös innovaatiotkin luokitellen osaksi taloutta ja sen kulttuuria.
Kiintoisaa tämän mallin kohdalla on se, että pääosa teknologiakeskuksista ja tiedepuistoista on syntynyt jo useamman vuosikymmenen ajan joko pieniin taajamiin tai maaseudulle. Malli on syntynyt alun perin hierarkkisista rakenteista ja ajatuksesta, jossa innovaatio leviää maaseudulle pääkaupunkiseuduilta ja metropoleista hierarkkisesti portaittain suodattuen.
Kyseessä ovat 1800-luvun keskus-periferiamallit ja vaikutusaluejärjestelmät. Osa näistä malleista syntyi jo 1600-luvulla ja useimmat niistä ovat analogioita luonnontieteen historiaan (esim. Newton ja painovoimamalli, gravitaatio)
Kahtiajakautumismallissa on kaksi näkökulmaa: konsensusnäkökulma ja riippuvuusnäkökulma. Edellisessä korostetaan perinteistä työnjaon näkökulmaa ja funktionalismia. Maaseutu nähdään maahan sidottujen areaalisten elinkeinojen toimijana ja kaupunki lokaalisten elinkeinojen sijaintipaikkana.
Malli on vanhahtava ja sen taustalla on ajatus maaseudusta luonnonvarojen tuottajana ja kaupungista jalostajana ja palvelujen tuottajana. Innovaatiotkin tämä alun perin 1800-luvulta oleva malli jakaa maaseudun ja kaupungin innovaatioihin.
Riippuvuusnäkökulma korostaa tässä mallissa konfliktiteorioita ja kahden saarekkeen välinen vuorovaikutus on dikotominen myös luokkarajoineen ja sosiaalista eriarvoisuutta korostava. Sama ilmiö löytyy perinteisistä keskus- ja vaikutusalueteorioista, joissa yhtymäkohtia on haettu kolonialismin tai imperialismin toimintaperiaatteisiin. Vuorovaikutus syntyy ja kehittyy keskuksen ehdoilla sekä kehittyy periferian kustannuksella.
Innovaatioprosesseissa löytyvät heikosti innovatiiviset alihankintasuhteet, innovatiivisten ja osaavien poismuutto sekä horisontaalisen liittoutumisen esto keskusten varjellessa omia periferioitaan, emämaan omia siirtomaitaan.
Jatkuvuusmallissa kaupunki ja maaseutu kuvataan samalla jatkuvasti muuttuvalla janalla. Innovaatiotoiminta ja mm. tutkimus kohdistuu kuitenkin janan kaupungin puoleiseen päähän. Huomio kiinnittyy yksittäisiin toimintoihin, joista tärkeimmät suuntautuvat kaupungista maaseudulle.
Koulutus, televiestintä ja palvelut ovat tällaisia innovaatioprosessin käynnistymiselle välttämättömiä tarpeita. Jatkuvuusmalli ei tuo uutta kahteen edelliseen. Nykyinen aluepoliittinen keskustelumme (kuntauudistus) on osa tätä mallia. Se on ikivanha ja sellaisena poliitikoillemme kelvollinenkin. Poliittinen järjestelmä äänestäjineen ei voi edustaa kovin modernia maailmaa.
Sekoitusmalissa kaupunkia ja maaseutua ei edes pyritä erottamaan innovaatioiden näkökulmasta. Olennaista ei ole sijainti vaan innovaatioiden kilpailukyky. Itse ehdot innovaatioiden synnylle olisivat informaatioyhteiskunnan ympäristössä (JIT, JIP) samat, riippumatta fyysisestä ympäristöstä. Vain eräänlainen “innovaatioprofiili” voisi riippua alueen elinkeino- ja toimialarakenteesta.
Malli korostaa maaseudun toimintaympäristön mosaiikkia ja on lähinnä nykyistä käsitystä globaalista toimintaympäristöstämme. Edellisessä lähtökohtana taas oli toiminnat ja niiden jakautuminen, ei niinkään toimintaympäristön kehittäminen sinänsä.
Muiden mallien kohdalla maaseutua voidaan kehittää vain joko riippuvuuden murtamisella (emansipaatio), kokonaan uusilla elinkeinoilla tai prosessi-innovaatioilla (Niche-tuotanto) tai keskittymällä yksinomaan innovaatioiden leviämisen soveltamiseen lisäten panoksia taajamiin. Tämä tie on ilmeisesti käyty jo loppuun. Luontomme ja ilmasto ei sellaista kestä.
Ihmissuvun yksimielisyys (Consensus generis humani) ja tottumuksen voima (Consuetudinis magna vis est) sekä hyvät aikomukset (Consilio bono) ja laki sekä jumalallinen oikeus (Contra ius et fas) eivät toimi elämän kohtalosta (Condicio vivendi) vastoin luontoa (Contra naturam) päätettäessä ja toimittaessa.